Olen tosiaan kärsinyt paniikista jo 17 vuotta, uskon olevani jo sinut paniikkihäiriön kanssa ja voin rohkaista muita sillä, että paniikkihäiriön kanssa voi elää, mutta se tuottaa määrättyjä ongelmia.
Paniikin oireet on todella vaihtelevat. Lääkitys auttaa ja juuri kun on tottunut paniikin tuomaan oireeseen niin tuleekin joku uusi yllätys.
Alkuun minulla oli pyörtymisen tunnetta ja voimattomuutta, sitten tuli mukaan epätodellisuuden tunne, sitten jatkui sillä, että kurkkuun tuli ahdistava olo ja tuntui että tukehtuu nyt ihan uutena on llut huimaus ja viime yönä ensimmäistä kertaa soitin ambulanssin kun olin varma, että kuolen tähän paikkaan ja saan sydänkohtauksen. Heräsin yöllä, kävin vessassa, alkoi huimaamaan ja iski ihan kamala tuskan hiki. Tskan hiki puski päälle koko ajan ja kymmenen minuutia yritin kasata itseäni (otin albroxin, joka mulla on akuuttiin hätään) mutta kun en saanut itseäni kasaan soitin hätänumeroon ja ambulanssin paikalle. Olo parani heti kun ihanat ambulanssi miehet tulivat paikalle, he juttelivat kanssani kun istuin ambulanssissa ja pääsin kohtauksesta ohi. He kyllä joutuivat useaan otteeseen vakuuttelemaan minulle, ettei minulle ole tulossa sydänkohtausta. Sydän minulla on alusta saakka alkanut jyskyttämään kovasti paniikin tullessa ja siihenklin minulla oli pari vuotta lääke erikseen, joka ei päästänyt sydäntä kiihtymään, tämä auttoi pahimman yli ja sainkin uskottua itselle ettei minun sydämmessä ole vikaa, olen juossut monesti sydänfilmissä ja lääkärit ovat vakuutelleet inulle hyvästä ja vahvasta sydämestä.
Mutta onko muilla tuota tuskanhiki kohytauksia ? Tyttäreni jos jännittää ja pelästyy jotain niin hänelle tulee tuskanhiki päälle, mutta täällä palstalla viestejä lukiessa en huomannut kenenkään mainitsevat tuosta oireesta.
Minulle saa kirjoitella ja kysellä paniikista, sillä tunnen olevani aika "konkari" jo paniikin kanssa ja oppinut määrätyt tilanteet hoitamaan itse suggestiolla sekä käsittelemällä paniikkini kunnolla. Toisten ihmisten kanssa keskustelu auttaa aina ja kun on seurassa, jossa tietää sen ystävän olevan, joka tietää paniikistasi niin se auttaa monessa tilanteessa eteenpäin. Pahinta on, jos salaa paniikin ja on ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä paniikista, silloin paniikki pääsee yllättämään jo pelkästään siksi, kun sen kohtauksen pelkää tulevan vieraiden ihmisten keskuudessa, eikä ole pakotietä tai tukea, jolle kuiskaa asiasta....
Mutta tosiaan, se miksi kirjoitin oli lyhykäisyydessään se, että onko jollain muulla paniikin iskiessä tuskanhiki pinnassa ?
Terkuin Ana
Paniikin oireet on todella vaihtelevat. Lääkitys auttaa ja juuri kun on tottunut paniikin tuomaan oireeseen niin tuleekin joku uusi yllätys.
Alkuun minulla oli pyörtymisen tunnetta ja voimattomuutta, sitten tuli mukaan epätodellisuuden tunne, sitten jatkui sillä, että kurkkuun tuli ahdistava olo ja tuntui että tukehtuu nyt ihan uutena on llut huimaus ja viime yönä ensimmäistä kertaa soitin ambulanssin kun olin varma, että kuolen tähän paikkaan ja saan sydänkohtauksen. Heräsin yöllä, kävin vessassa, alkoi huimaamaan ja iski ihan kamala tuskan hiki. Tskan hiki puski päälle koko ajan ja kymmenen minuutia yritin kasata itseäni (otin albroxin, joka mulla on akuuttiin hätään) mutta kun en saanut itseäni kasaan soitin hätänumeroon ja ambulanssin paikalle. Olo parani heti kun ihanat ambulanssi miehet tulivat paikalle, he juttelivat kanssani kun istuin ambulanssissa ja pääsin kohtauksesta ohi. He kyllä joutuivat useaan otteeseen vakuuttelemaan minulle, ettei minulle ole tulossa sydänkohtausta. Sydän minulla on alusta saakka alkanut jyskyttämään kovasti paniikin tullessa ja siihenklin minulla oli pari vuotta lääke erikseen, joka ei päästänyt sydäntä kiihtymään, tämä auttoi pahimman yli ja sainkin uskottua itselle ettei minun sydämmessä ole vikaa, olen juossut monesti sydänfilmissä ja lääkärit ovat vakuutelleet inulle hyvästä ja vahvasta sydämestä.
Mutta onko muilla tuota tuskanhiki kohytauksia ? Tyttäreni jos jännittää ja pelästyy jotain niin hänelle tulee tuskanhiki päälle, mutta täällä palstalla viestejä lukiessa en huomannut kenenkään mainitsevat tuosta oireesta.
Minulle saa kirjoitella ja kysellä paniikista, sillä tunnen olevani aika "konkari" jo paniikin kanssa ja oppinut määrätyt tilanteet hoitamaan itse suggestiolla sekä käsittelemällä paniikkini kunnolla. Toisten ihmisten kanssa keskustelu auttaa aina ja kun on seurassa, jossa tietää sen ystävän olevan, joka tietää paniikistasi niin se auttaa monessa tilanteessa eteenpäin. Pahinta on, jos salaa paniikin ja on ihmisten kanssa, jotka eivät tiedä paniikista, silloin paniikki pääsee yllättämään jo pelkästään siksi, kun sen kohtauksen pelkää tulevan vieraiden ihmisten keskuudessa, eikä ole pakotietä tai tukea, jolle kuiskaa asiasta....
Mutta tosiaan, se miksi kirjoitin oli lyhykäisyydessään se, että onko jollain muulla paniikin iskiessä tuskanhiki pinnassa ?
Terkuin Ana
Vastaukset 19
Vanhimmat
No mulla ainakin hiki lentää jo ennen kun mitään kohtausta on edes varsinaisesti tullut. Siis pelkästä jännityksestä, ihan vaan kotonakin. Mulla on jäänyt toi jännitys/huimaus jotenkin kummasti pysyvästi päälle. Tänäänkin aamulla heti herättyäni aloin jännittämään ja hikoilemaan vaikka ei ollut mitään erikoista tilannetta edes tiedossa. Sitä vaan on alkanut tarkkailla itseään sen verran paljon että se vaan lisää vettä myllyyn. Ja sitä tuskanhikeä tulee paljon, käsittämättömän paljon. Huh, sanoisin. Onneksi kirjaa lukemalla sain ajatukseni muualle ja edes hetkeksi rauhoituin.
on pinnassa ja olo muutenkin niin tuskainen että pelkään sekoavani. tai siis, en ehkä kuitenkaan usko että niin käy, olisin kyllä jo seonnut jos paniikista sekoaisin, niin paljon on tullut kärsittyä tässä vuosien saatossa. varmaan kaikki mahdolliset oireet ovat mulla mutta tutkimuksissa on todettu vaan tämä paniikkihäiriö.
Kerropa oletko selvinnyt ilman lääkitystä koskaan? Ja millainen lääkitys sinulla oikeastaan on?
Minulla "paniikkihäiriöt" alkoivat pariviikkoa sitten, öisin herään paniikkikohtaukseen tai johonkin, en tiedä mihin, mutta mieletön tunne, että kuolen siihen paikkaan. Olen saanut diazepamia 5mg tarvittaessa, mutta olen menossa lääkärille pian uudestaan, kun "kohtaukset" vaan jatkuvat öisin. Mua pelottaa lääkityksen aloittaminen, kun pelkään, että se = ikuinen mielialalääkitys = hulluksi leimaantuminen
Heippa Mirccu ja muutkin.
Olen ollut lääkityksettä maksimissaan noin puoli vuotta ja varmaan jonku 5 kertaa, mutta aina palannut takaisin lääkitykseen. Nyt viimeiset kaksi vuotta on ollut yhtä putkeen lääkitys ja silloin kun aloitin uudestaan niin päätettiin lääkärin kanssa, että ehkä minun on parasta syödäkkin niitä aina niin ei pääse yllätyksiä tulemaan.
Tarkasti sanottuna mun paniikki alkoi 23.4.1990
Ihan uskomatonta, mutta muistan sen päivän kun eilisen. Esikoiseni oli kastettu edellisenä päivänä ja silloin jo tuntui pientä heikotusta jaloissa ja huimauksen tunnetta, mutta todellisuudessa seuravna päivänä iski se pelkotila siitä, että mulla ei ole kaikki kunnossa.
Voin illalla kun on aikaa kirjoitella enemmän, kertoa tapahtuman kulkua ja oireita vähän vuosittain sekä hoidoista ja itsensä tuntemisesta paniikkihäiriöisenä.
t. Ana
SSRI-lääkityksellä vuodesta 1992. Paniikkihäiriöni alkoi reilusti 80-luvun puolella, mutta Suomessa sitä alettiin varsinaisesti hoitaa vasta 90-luvulla.
Aluksi söin Cipramilia 20 mg/vrk, se kyllä harvensi kohtausten määrää mutta vasta Sepram 40 mg/vrk on poistanut kohtaukset lähes kokonaan.
on ainakin omalla kohdallani kiitettävästi hoidettu ho 80-luvulla, sehän tuli tautiluokitukseen omana sairautenaan jo 1987. Eli kyllä on hoidettu 80-luvulla, meidänkin pikkuruisessa maassamme. Itse olen ollut alussa hoid. maassamme ensimmäisen väitöskirjan paniikkihäiriöstä tehdeen psykiatrin vast.otolla, vuoden verran reissasin väliä H:ki-Kuopio-H:ki, kalliiksihan se lentely tuli, mutta...kannatti, ehdottomasti!
(Cipramil=Sepram; sama lääke, siis Sepram ei ole Cipramilin rinnakkainen, vaan tismalleen sama, apuaineita myöden, tulee samasta tehtaasta, eri hihnalta...Citalopramille toki on rinnakkaisiakin...)
käynyt sinulla, kun niinkin aikaisin pääsit oikeaan hoitoon. Minulle selvisi oman sairauteni laatu juuri 1987, kun luin asiasta artikkelin Duodecim-lehdestä ja tunnistin kaikki oireet! Siihen asti olin vain luullut että olen kertakaikkian tulossa hulluksi....
En silti mennyt asiasta hoitoon, annoin tilani pahentua psykoottiseksi masennukseksi asti ja sitten olikin kaikki jo sekaisin. Silloin ei masennus ollut vielä yhtä arkipäiväinen puheenaihe kuin nykyisin.
Kävin 3 vuotta Kelan maksamassa terapiassa ja lääkityksellä tulen varmaan olemaan loppuikäni. Niin ja tiedän kyllä että Cipramil ja Sepram ovat samaa ainetta, joskus vaan ei jaksa tällaisesssa lyhyessä viestissä ruveta kaikkea selittämään....
Ainakin opin sen, ettei paniikkihäiriön kanssa ole leikkimistä: hoitamattomana se johtaa hyvin vakaviin seurauksiin.
Paniikkihäiriön yhteydessä puhutaan "kuumista aalloista" - ja ne todellakin ovat aika samantyyppisiä kuin vaihdevuosien vastaavat. Hikeä saattaa tulvahtaa kerralla sellaiset määrät että sekä hiukset että vaatteet ovat märkinä.
Kuumat aallot luetaan paniikkihäiriön tyypillisiin oireisiin, mutta niitä ei esiinny jokaisella, kuten ei kaikkia muitakaan oireita.
Mullehan nämä oireet ovat olleet vain öisin. Mutta viime viikolla ennen lentokoneeseen menoa sain sellaisen kuuman humauksen päähäni, kädet hikosivat, ja pelkäsin, että mitä nyt pyörrynkö siihen paikkaan, pakokauhu iski, ja tuli olo, että pitää päästä tilanteesta karkuun?? Alkaako paniikkioireet tulla päivisinkin jo elämääni?? Samalla mietin, että pääsenköhän menee koneeseen ollenkaan. Kaiken kaikkiaaan hirveä tilanne, ja mulla ei ollut mukana yhtään diapamia. Nämä oireet ovat vielä niin uutta minulle, etten ole tajunnut, että pitäisi varautua kaikkeen.
No loppu hyvin kaikki hyvin, pääsin lennolle itsesuggestoimalla, että kaikki on mulla hyvin...
Hei paniikki 17v.
Olipa kiva kuulla että samanlaisia oireita löytyy myös muilta,itselläni kanssa aina sydänkohtaus pelko ensimmäisenä eikä meinaa mennä ohi.Sydän tutkittu tosi hyvin on ollut 24tunnin holtterkone ja sitten myöhemmin 48tunnin kone mutta mitään vikaa ei löytynyt muuta kuin korvien välistä. Itse soitin myös aina ensimmäisenä ambulanssin mutta kun miehet tuli kohtaus meni ohi tai jos paha kohtaus tuli päivällä niin riitti kun soitin omalle lekurille joka sanoi että mitään ei tapahdu.Tuntemukset on aitoja ja aivan kauheita mutta olen hieman oppinut jo itse käsittelemään niitä mutta aina sekään ei onnistu, kirjoittele tuntemuksistasi lisää on kiva kun joku muukin sairastaa kun aina luulee että miksi vain minä ja muilla ei mitään. terveisin 42v.5 lapsen äiti
kaikki ok. Ja onhan näihin mitä erinäisimpiin psykosomaattisiin oireisiin jo tottunut ja osaa ottaa ne rauhallisesti.
Parhaimman avun olen saanut kognitiivisesta terapiasta, käyn edelleen lyhtaikaisessa sellaisessa, keskimäärin kerran vuodessa 10-15 kerran jakson, useimminkin, ehkä...ellei se olisi sen verran tyyristä, pk-seutu, 45 minsaa 80 euroa. No, mitäpä ei maksaisi olotilansa hetkellisestä helpottamisesta.
Lääkitys aina välillä, pääasiassa SSRI- tai SRNI-lääke.
Tsemppiä kaikille ja hyvää kevättä!
elänyt paniikkihäiriön kanssa. Oikeestaan kyl
enemmänkin, alkoihan oireet jo 15vuotiaana, mutta
lääkäriin menin vasta kaksvitosena. Eihän tällasta diagnoosia viel -60/-70 luvun taitteessa
tunnettukkaan?
Minun oireet olivat hikoilu, sydämen tykytys ja
käsien vapina. Nykyisin pärjään propral-lääkityksellä. En juurikaan kärsi enää noista
fyysisistä oireista, mutta muuten ahdistus ja
sosiaalisten kontaktien puute rajoittaa elämän-
laatua monin tavoin.
Uskoisin, että jos ihmisellä on hyviä ihmis-suhteita, työtä, toimintaa ja harrastuksia, niin
paniikki-häiriöstä vois täysin parantua?
Ainakin itse huomannut, että mitä enemmän elää
"neljän seinän" sisällä, sitä vaikeampi sielt
on ihmisten ilmoille lähteä. Yksin ollessa sitä
vaan ajatukset jotenkin pyörii oman ahdistuksen,
epävarmuuden ja itseinhon ympärillä. Joskus, kun
oon ollut useamman päivän kotona, voi pelkkä kaupassa käynti olla melkoisen työn/tuskan takana
ja sit jos onnistuukin tuon reissun tekemään,
niin aika ventti olo on eli kyllä tää panikointi
syö valtavasti energiaa.
Itse en paljon sydän tuntemuksista tms. fyysisistä
sairaus oireista huolestu. Oikeestaan ois vaan
helpotus jos löytyskin joku "näkyvä" sairaus ja
eikä kuolemakaan pelota, kun on tässä jo näissä
psyykevaivoissa niin paljon kärsimystä ollut.
Paniikkihäiriön kanssa voi tosiaan elää, mutta
ei se elämä ole kokonais valtaista elämistä, koska
niin paljon rajoittaa ihmisen toiveita, tavoitteita ja ihan arkipäivän tekemisiä ja
menemisiä.
Hakeutua johonkin keskusteluryhmäään. Kyllä niitä järjestää monet tahot? Jonkin harrastuksen merkeissä, mikä vähänkin voisi kiinnöstaa.
Parasta olisi vertaisryhmä, saisi vapaasti keskustella näistä asioista ja huomaisi että muillakin on samanlaista?
Yksin ei saa jäädä näitä asioita pohtimaan. Asia pahenee mitä enemmän sitä ajattelee/ ja miten siihen keskittyy. Lopulta asia on niin iso mörkö että elämänhalut katoaa??
Itse olen vertaisryhmän avulla parantunut täysin.
17 vuotta lääkiystä, nyt jo yhdeksänkuukautta ilman. Ja eikun elämä paranee koko ajan. On virkeä ja menemistä on niin paljon kuin ehtii.
HYVÄÄ KEVÄTTÄ
Nyt vasta pääsin rauhoittumaan koneen äärelle. Eli mulla tosiaan alkoi paniikki huhtikuussa 1990. Olin silloin vasta 17 vuotias nuori neitonen, mutta kuitenkin jo seurustellut puolitoista vuotta mieheni kanssa, joten perhe-elämä oli alkamassa.
Mieheni oli 3-vuorotyössä ja minä tyttären kanssa kotona, paniikin alkaessa ensimmäiset ongelmat tulivat siinä, etten voinut jäädä tyttäremme kanssa kaksin kotiin, kun pelkäsin, että pyörryn kun kannan häntä ja hän jää alleni ... tai en voinut pitää häntä hoitopöydällä, sängyllä tai sohvalla, koska aina alkoi huimaamaan ja pelkäsin pyörtyväni ja tyttären jäävän yksi. Juoksin lääkärissä, jossa minulla epäiltiin olevan vaan nuoren iän takia luulosairautta tai jotain vastaavaa, lähinnä kuitenkin minua ei otettu vakavasti. Sain lääkityksen oksepamia. Olin aika "tolkku pois" tunteella koko ajan ja mielialat heitteli tosi voimakkaasti. Istuin ja itkin eteisessä ettei mieheni olisi lähtenyt töihin. Loppujen lopuksi mieheni jäi töistä pois ja minä hain töihin kaupan alalle. Hetken menikin paremmin ... varmaan vuoden ajan, mutta sitten alkoi paniikki iskeä töissä. Jalat tuntui pettävä, pelkäsin pyörtymistä, kädet tärisi ja sydän hakkasi kuin viimeistä päivää. Työpaikka lääkärille valitelin milloin mitäkin, jotta sain sairaslomaa. Kunnes hän huomasi minulla olevan "jotain paniikkihäiriön tyylistä" ja alkoi keskustelemaan aihesta. Olin siihen saakka ottanut pahimpaan apuun sitä Oksepamia. Sitten kun pahin pelkoni oli jo silloin sydän infrakti niin sain lääkkeet ... en muista mikä sen mimi oli, mutta yksi pilleri otettiin päivässä ja se esti ettei sydämen tykytykset olleet niin voimakkaita. Söinkin sitä lääkettä varmaan kolmisen vuotta. Oksepamin lopetin kun se toi niin tönkön olon ja koskaan en sitäkään yötä unohda, kun iski kamalat vieroitusoireet tästä lääkkeestä ! Minusta tuntui kuin minulla olisi mennyt koko kropassa tuhansia muurahaisia, jotka eivät lähteneet pois vaikka kuinka hätistin. Istuin sängyn vieressä ja mieheni piti kiinni rinnastani, muka siinä ajatuksessa, että hän havahtuu heti, jos sydämeni ei enää lyökkään =) Nyt ne tuntuu hassuilta ajoilta, mutta silloin ei naurattanut.
No sitten menin yksityiselle lääkärille, joka antoi diagnoosin, että kärsin paniikkihäiriöstä. Olin tosi helpottunut, olin jo muutaman vuoden pelännyt jos jonkinlaista tautia ja nyt kaikkiin vaivoihini olikin saatu yksi selvä ja selkeä diagnoosi. Silloin aloin syömään 20 mg seromexia, jota syön tänäkin päivänä. Toisinaan olen ottanut sen 20 mg vuodenkin jakson, taas toisinan on annostus nostettu 2 x 20 mg päivässä. Sitten olen tosiaan varmaan viiteen eri otteeseen "tuntenut oloni niin hyväksi" etten tarvi lääkettä, mutta aina paniikki on palannut ja olen harmitellut, että olinkin jakson syömättä, koska siihen jää aina se kaksi viikko, minä aikana lääke alkaa toimia elimistössä ja oireet yleensä pahenee hetkellisesti kuurin aloittaessa. Nyt olenkin päättänyt muutama vuosi sitten, etten enää lopeta niiden syömistä vaan ajattelen niiden kuuluvan normaaliin elämääni, joka päiväisenä osana.
Jotenkin olen yrittänyt ajatella paniikkini niin, että jos on oltava joku sairaus tai tauti niin ennemmin sitten tämä paniikkihäiriö kun mikään muu vakavista joka päiväisistä sairauksista. Silloin kun paniikki on päällä sitä ei osaa arvostaa vaan kauhu on hirve, mutta aina jälkeen yrittää sillä saada itsensä positiiviseksi.
Mä olen käynyt terapiassa ja mä olen juoksenut lääkäristä toiseen, mutta parasta on ollut kuitenkin toisten paniikkisten kanssa keskustelu, koska silloin huomaa ettei ole yksin. Lääkkeet on hyvät ja kun sisäistää ajatuksen siitä, että paniikkia on ja sen kanssa on elettävä niin kyllä se elämä siitä taas valaistuu.
Oireillut olen paniikissa jalkojen heikotuksella, voimattomalla ololla, epätodellisuuden tunteella, sydämen tykytyksillä, sormien puutumisella tai sellaisella pistelyllä. On ahdistanut kurkkua niin että olen pelännyt tukehtuvani (tai kilpirauhasen vajaatoimintaa). Siis oireita voisi varman luetella kilometrin pituisella listalla. Aina olen sanonut, ettei mulla koskaan ole tälläistä tuntemusta ollut, kunnes siihen on jo tottunut ja sitten se alkaakin menemään ohi... Jos jostain kuulen jonkun saaneen veritulpan jonnekkin niin ei mene kovinkaan kauan kun jo tarkkailen itseäni ja "etsin" löydänkö oireita tulpasta jne.
Pahin kuitenkin on ollut aina sydän, infraktia pelkään aivan älyttömästi ! Mutta pää piirteittäin voisi sanoa, että aina kun pään alueella tuntuu outoja tuntemuksia, pääkipua tms. niin pelkään verisuonen katkeavan päästä, kun rinnan alueella tuntuu jotain jossain niin aina mulla on sydämessä vikaa, kun vatsa oireilee niin jo olen panikoimassa, että mulla on umpisuoli ja kaikki muu sitten menee syövän tai muun piikkiin ...
Joku puhui luonteesta ja avoimuudesta ja sen myötä heikosta itse tunnosta ... varmaan kukaan tuttavistani tai ystävistäni ei tiedä minulla olevan paniikkihäiriö, sillä olen todellinen tehopakkaus, jolla riittää voimavaroja ja tahtoa melkein mihin vaan. Olen tunnetusti ihminen, joka selviää mistä vaan ja minulla ei voi olla mitään ylitsepääsemätöntä. Kokonaisuudessaan minulla on leima otsassa, että kykenen mihin vaan ja paikkakunnallamme minut tunnetaan varsinaisena aikaan saavana ihmisenä. Todellisuudessa varman olen aika heikko ja siksi tuon kaiken ns. roolin takana onkin paniikkinen pikku tyttö edelleen. Pari parasta ystävääni tietä paniikistani, ja äitini sekä mieheni, mutta muut eivät mitään tiedäkkään. Olen saattanut vaivihkaa mainita jotain siihen tyyliin, mutta heti minulle nauretaan, että sinäkö pelkäisit tai jännittäisit jotain.
Nyt tosiaan uutena kohtaus oireena minulla oli tuo tuskan hiki kohtaus, johon liittyi se huimaus ja ensi kertaa soitin ambulanssin. Vieläkään en ole päässyt yli siitä vaan iltaisin nukkuman mennessä toivon, että kohtausta ei tulisi. Olen jopa miettinyt, että pitäisikö minun taas mennä sydän filmii, jotta saisin vahvistuksen siitä, että sydämeni on vahva ja toimii hyvin. Pankissa kävin tänään laina asioissa ja kerroinkin pankkiirillemme tämän kohtaukseni ja hän sanoi kokeneensa samanlaisen kohtauksen, joka tuli stressistä, mutta hänelle tuli infrakti ja syö lopun ikänsä lääkkeitä. Arvatkaa vaan kuinka sydämeni hyppäsi kun heti ajattelin ambulanssi miesten olleenkin väärässä ja minulla saattoikin olla infrakti tulossa, nyt olen yrittänyt kerätä itseäni ajattelemalla positiivisesti ja yrittämällä kääntää ajatuksiani pois asiasta, mutta vaikeaa se on. Koko ajan takaraivossa tykyttää ajatus siitä, että hetken päästä tuskanhiki vyöryää niskaani, alkaa huimamaan ja sitten rinnasta puristaa, jonka jälkeen saan infraktin. Tästä syystä paniikkihäiriöisillä pitäisi olla myös oma tukiverkkonsa tai jopa yhdistyksensä, jossa voitaisiin kerätä yhteisiä varoja ja tehdä suunnitelmia lääkäreiden kanssa siitä, että
paniikkihäiriöiselle ei tehtäisi ongelmalliseksi päästä esim. sydänfilmiin tarkastamaan sydämen toiminta. Aina kun pelkää jonkun sairauden olevan kimpussa, olisi parasta päästä lääkärin tutkimuksiin, jolloin voitaisiin todeta kongreettisesti ettei vikaa ole ja tämä rauhoittaa paniikkihäiriöistä ! Onhan verenpaine potilaillakin maksuton paineen tarkastus ja sokeritutisilla sokerinrasitustestit ym.
Mielenterveys potilaita on aina hyljeksitty ja heidän ongelmian ei ole otettu todesta. Minulla on hyvä lääkäri ja itse saan ajan hänelle heti kun soittelen ja saan apua näin, mutta tiedän, ettei kaikilla toimi asia samoin.
Jestas, olen kirjoittanut melkein romaanin, enkä ole sanonut yhtä kolmas osaakaan vielä minun paniikistani ....
Voisin vielä kertoa monista yksittäisistä paniikki kohtauksista, niiden oireista ja niistä selviämisestä.
Jatkan myöhemmin, jos joku on kiinnostunut =)
Olen muuten kohta 35 täyttävä, kahden tytön äiti ja aktiivinen yhdistysihminen sekä yrittäjä =)
-Ana-
Se antaa toivoa monelle yksin sairautensa kanssa kamppailevalle?
Olen minäkin tässä eilenkin kirjoitellut tästä asiasta( löysin eilen vasta tämän palstan).
Kerronpa vielä että söin seitsemäntoista vuotta lääkkeitä nyt 9 kuukauteen en ole enää tarvinnut.
Miten on mahdoollista??
Ensin juoksin lääkäriltä lääkärille ja sairaalaan ja sairaalaan (viimeksi v2003).
Sitten löysin "vertaisryhmän" ja siitä mielestäni helpotus alkoi. Ryhmässä voi vapaasti kertoa tuntemuksistaan ja menneisyydestään ja pian saa huomat että muilla jäsenillä on ollut ihan saman suuntaisia tuntemuksia/ elämäntapja jotka ovat johtaneet lopulta uupumukseen, ahdistukseen, unettomuuteen, fyysisiin sairauden tuntemukseen, PANIIKKIIN ? ?
Tällähetkellä tuntuu että minulla ei ole sairaudesta mitään jäljellä. Olen energinen ja monessa mukana.
Viikonloppuna olin Mielenterveyden ensiapukurssilla, joka on aivan uusi asia.
Tämä luentosarja alkoi nyt täällä Pohjanmaalla,
www.pohjanmaahanke.fi. Tämn on tarkoitus levitä valtakunnalliseksi?
Koulutuksen tarkoitus on kouluttaa vapaaehtoisia vertaistukijoita melenterveydestä poteville yksinäisille/ kaikille jotka haluavat keskusteluseuraa ja apua asioidensa selkiyttämiseen (tietämättömyyteen?
Nyt en jaksa kirjoittaa enempää. Jatketaan taas ensi kerralla.
Ps. ÄLÄ JÄÄ YKSIN/ VERTAISUUDESSA ON VOIMAA!
varmaan vertais tukiryhmiä löytyy, mutta
pienillä paikkakunnilla ei.
Sit meitä paniikkihäiriöisiä on niin erilaisia.
Toiset kyllä uskaltaa mennä mihin vaan, mutta
itsellä paniikki ja ahdistus niin voimakasta, jotta mukaan ei voi mennä. Mihinkään luennoille,
kurssille tai edes kuntoutus/virkistys lomiin
ei kykene menemään vaikka niihin ois ehkä
mahdollisuus päästä eli jotkut meistä on
tosi ahtaalla tämän sairauden kanssa!
jos muistaisit kappelajaon, itselläni on ainakin vaikeuksia lukea "pötkömäistä" tekstiä.
Tämä ihan ystävyydellä.
T. paniikkieloa yli 25 v
kappalejakoa tietysti tarkoitin ja kuten kirjoitinkin jo aiemmin, ihan ystävyydelllä. Minun ainakin on vaikea lukea tekstiä jota ei ole jaoteltu laisinkaan.
kirjoittamaan, kirjoitan ajatukseni ja muisteluni ilman, että miettisin kuinka kirjoittaa.
Teksti oli niin pitkä, etten viitsinyt alkaa edes oikeinkirjoituksia tarkastamaan.
Tuli kaikki suoraan ajatuksena teidän luettavaksi.
-Ana-