Olen ihan aluillaan vasta raskaana (rv 9) ja koko juttu mullisti koko hemmetin elämän nyt täysin.
Takana on 4 keskenmenoa ja 1 keskeytys ja tämän ei pitänyt olla lääkäreiden mukaan enää mahdollista. Tämän tiesi miehenikin; keskenmenon riski on iso ja siksi olenkin nyt sairaslomalla jo.
Asian annettiin tapahtua itsekseen ja ihan ok niin. Ikää on jo sen verran, että saa tulla jos on tullakseen tietysti. Lapsi on toivottu vaikka molemmat tässä ollaan ihan pihalla vieläkin.
Ongelmaa on parissa kohtaa;
Mieheni ei "kunnioita" eikä sympatiseeraa paskan vertaa koko tilannetta. Minä, boheemielämää viettänyt seikkailija joudun nyt olemaan kotona lepäillen mökittymässä sekaisin, joudun muuttamaan koko maailmani nyt raskauden ajaksi täysin. Jatkossa lapsi tulee seikkailemaan mukana kyllä, mutta tämä päällä oleva tilanne saa mut repimään tukkani päästä.
Illalla (eilen) mies veti normaalitapaansa perjantai-kännit eikä ottanut kuuleviin korviinsa kun kiehuin ja kysyin miten kehtaa olla niin pirun kylmä, että ottaa minun nähteni. Molemmat ollaan viinien ja tummien oluiden "ystäviä", emme alkoholisteja huom. Niin sanotusti "herkuttelijoita" ja maistelijoita; viinejä, juustoja, oliiveja yms..nam.
Polttamisen kanssa kiehuu myös: itse koitan sinnikkäästi lopettaa ja vähentää koko ajan, ukko ei tee asian eteen tasan mitään.
Liki ketjupolttajasta tähän pisteeseen asti (10 kpl/vrk) on ihan uskomaton suoritus, mutta se vaikeuttaa niin stanan paljon, kun toinen vetää vain kylmästi vieressä eikä ymmärrä YHTÄÄN kuinka paljon vaikeuttaa asiaa.
Olen pähkäillyt siis näin:
Koska tämä tilanne tuli eteen molemmille yhtä vähän "tilattuna", pitäisi molempien elää tässä nyt ns. samalla viivalla ja tukea toisia. Eikö?
Minähän en ala hemmetti yksinäni mullistamaan YKSIN koko elämääni, vaan mies tulee mukana jos tulee. Koska moni asia muuttuu ja on PAKKO muuttaa, siihen tarvitaan molempia ja molempien panosta.
Miten saada tuolle miehelle menemään kaaliin, että senkin täytyy "uhrautua" jotenkin?
Hitto. Minä en ala siihen perinteiseen äidin rooliin muutenkaan;
En ole mikään ns. mamma-tyyppi, vaan elän kuin elän. Lapsi kyllä sopeutuu, sen uskon ja huom, se on haluttu. Minä en ala siihen, että maleksin kotona ja elän koko asian kanssa itsekseni eristettynä ja netin kautta sosialisoimalla, vaan vaadin mieheltäni PANOSTA ja ymmärrystä asiaan.
Olen jopa miettinyt nyt muutamaa päivänä keskeytystä. Miehestäni kun voi lukea hyvin selvästi, ettei sitä kiinnosta tehdä tätä projektia "kimppana" vaan haluaisi mennä sen perinteisen mallin mukaan eli jatkaa omaa elämäänsä kuin ei mitään.
Nyt varsinkin, kun menee jo yöunetkin jutun takia, alkaa vitustukäyrä lähenemään ylärajaa. Ottaa päähän niin että oikeasti sattuu.
Tämä on viimeinen raskaus mitä elämäni aikana tulee olemaan. Tänä vuonna oli muutoinkin tarkoitus mennä sterilisaatio toteuttamaan! Tämä yllätys on positiivinen, uskokaa, mutta kun minulle on selviö etten myöskään ala ei-haluttua tekemään. Yksinhuoltajaksi minä en tule alkamaan IKINÄ, se ei ole vaihtoehto.
Auttakaa jumalauta please. Järki lähtee ja niin...tekee mieli tupakkaa vain enemmän ja enemmän..
Miten saan miehen tajuamaan, että elää asiassa mukana ja ymmärtää tämän jutun yhteiseksi eikä yksitään minun hoidettavakseni?!
Suorapuheisena laukojana tästä olisi helppoa aiheuttaa maailmojen sota, ja siksi kysynkin enuvoja miten tuoda asioita esille ILMAN tappelun riskiä. Houkuttelemaan ja suostuttelemaan en ala. Saa niellä faktat faktoina niinkuin ennenkin on tahnyt, mutta nyt tarvitaan pehmeämpää lähestymistä...
Ottaisin hyvin nöyränä ja kiitollisena neuvoja vastaan :)
Vielä hienompaa, jos joku eläisi samankaltaisessa tilanteessa kuin minä nyt...tai on elänyt. Miten selviydyitte?
Takana on 4 keskenmenoa ja 1 keskeytys ja tämän ei pitänyt olla lääkäreiden mukaan enää mahdollista. Tämän tiesi miehenikin; keskenmenon riski on iso ja siksi olenkin nyt sairaslomalla jo.
Asian annettiin tapahtua itsekseen ja ihan ok niin. Ikää on jo sen verran, että saa tulla jos on tullakseen tietysti. Lapsi on toivottu vaikka molemmat tässä ollaan ihan pihalla vieläkin.
Ongelmaa on parissa kohtaa;
Mieheni ei "kunnioita" eikä sympatiseeraa paskan vertaa koko tilannetta. Minä, boheemielämää viettänyt seikkailija joudun nyt olemaan kotona lepäillen mökittymässä sekaisin, joudun muuttamaan koko maailmani nyt raskauden ajaksi täysin. Jatkossa lapsi tulee seikkailemaan mukana kyllä, mutta tämä päällä oleva tilanne saa mut repimään tukkani päästä.
Illalla (eilen) mies veti normaalitapaansa perjantai-kännit eikä ottanut kuuleviin korviinsa kun kiehuin ja kysyin miten kehtaa olla niin pirun kylmä, että ottaa minun nähteni. Molemmat ollaan viinien ja tummien oluiden "ystäviä", emme alkoholisteja huom. Niin sanotusti "herkuttelijoita" ja maistelijoita; viinejä, juustoja, oliiveja yms..nam.
Polttamisen kanssa kiehuu myös: itse koitan sinnikkäästi lopettaa ja vähentää koko ajan, ukko ei tee asian eteen tasan mitään.
Liki ketjupolttajasta tähän pisteeseen asti (10 kpl/vrk) on ihan uskomaton suoritus, mutta se vaikeuttaa niin stanan paljon, kun toinen vetää vain kylmästi vieressä eikä ymmärrä YHTÄÄN kuinka paljon vaikeuttaa asiaa.
Olen pähkäillyt siis näin:
Koska tämä tilanne tuli eteen molemmille yhtä vähän "tilattuna", pitäisi molempien elää tässä nyt ns. samalla viivalla ja tukea toisia. Eikö?
Minähän en ala hemmetti yksinäni mullistamaan YKSIN koko elämääni, vaan mies tulee mukana jos tulee. Koska moni asia muuttuu ja on PAKKO muuttaa, siihen tarvitaan molempia ja molempien panosta.
Miten saada tuolle miehelle menemään kaaliin, että senkin täytyy "uhrautua" jotenkin?
Hitto. Minä en ala siihen perinteiseen äidin rooliin muutenkaan;
En ole mikään ns. mamma-tyyppi, vaan elän kuin elän. Lapsi kyllä sopeutuu, sen uskon ja huom, se on haluttu. Minä en ala siihen, että maleksin kotona ja elän koko asian kanssa itsekseni eristettynä ja netin kautta sosialisoimalla, vaan vaadin mieheltäni PANOSTA ja ymmärrystä asiaan.
Olen jopa miettinyt nyt muutamaa päivänä keskeytystä. Miehestäni kun voi lukea hyvin selvästi, ettei sitä kiinnosta tehdä tätä projektia "kimppana" vaan haluaisi mennä sen perinteisen mallin mukaan eli jatkaa omaa elämäänsä kuin ei mitään.
Nyt varsinkin, kun menee jo yöunetkin jutun takia, alkaa vitustukäyrä lähenemään ylärajaa. Ottaa päähän niin että oikeasti sattuu.
Tämä on viimeinen raskaus mitä elämäni aikana tulee olemaan. Tänä vuonna oli muutoinkin tarkoitus mennä sterilisaatio toteuttamaan! Tämä yllätys on positiivinen, uskokaa, mutta kun minulle on selviö etten myöskään ala ei-haluttua tekemään. Yksinhuoltajaksi minä en tule alkamaan IKINÄ, se ei ole vaihtoehto.
Auttakaa jumalauta please. Järki lähtee ja niin...tekee mieli tupakkaa vain enemmän ja enemmän..
Miten saan miehen tajuamaan, että elää asiassa mukana ja ymmärtää tämän jutun yhteiseksi eikä yksitään minun hoidettavakseni?!
Suorapuheisena laukojana tästä olisi helppoa aiheuttaa maailmojen sota, ja siksi kysynkin enuvoja miten tuoda asioita esille ILMAN tappelun riskiä. Houkuttelemaan ja suostuttelemaan en ala. Saa niellä faktat faktoina niinkuin ennenkin on tahnyt, mutta nyt tarvitaan pehmeämpää lähestymistä...
Ottaisin hyvin nöyränä ja kiitollisena neuvoja vastaan :)
Vielä hienompaa, jos joku eläisi samankaltaisessa tilanteessa kuin minä nyt...tai on elänyt. Miten selviydyitte?
Vastaukset 16
Vanhimmat
En nyt ihan samassa tilanteessa ole, mutta itse olen miehelle "leperrellyt", että keksitään yhdessä jotain kivaa.. ja sit yrittänyt selittää sille miltä musta tuntuu, kun tunteet on heitellyt välillä, niin sen on ollut tosi vaikeeta käsittää sitä. Tai yleensäkin sitä mitä kokee kun on raskaana..
Samoin musta tuntuu että mun mies nyt ymmärtää paremmin asiaa, kun mun maha on vähän kasvanut.
Hän on kanssa polttanut aina mun edessä ja tarjoo vielä jämiä tai sytyttää mulle jopa tupakan.. niin yritä siinä nyt sit lopettaa!!
Nyt sit tosiaan se on ruvennut välillä rajottamaan ja tukemaan enemmän, kun näkee masun, että siellähän tosiaan on meiän pienokainen...
Mulle tuli mieleen, jos sunkin miehen on vaikeeta käsittää mitä raskaana kokee.. ja sillekkin saattaa olla vaikeeta muuttaa tapoja, varsinkin kun ei koe itse raskausoireita...? Puhukaa rauhassa asioista ja tunteista, ja anna aikaa miehellesi... ja itsellesi!
Ja sit mulla ainakin on tosiaan noi hormoonit viipeltänyt niin tuntuu, että välillä ne vaikuttaa kanssa miten asiat ottaa.. Välillä ollut tosi väsynyt olo ja harmittanut kun enoo jaksanut tehä kaikkea mitä haluais.. Mutta onneks sen pitäis helpottaa kun ensimmäisen 3.nneksen ohi pääsee..
Mutta niin.. toivon teille onnea ja voimia!
ja kyllä varmasti kaikki menee vielä hyvin :)
MInä en itseasiassa kaipaa sen kummemmin tämän raskauden kanssa mieheni huomiota tai ns. yhdessä touhuamista. Sitä tulee itsestäänkin joka päivä. Lepretelyä en osaa...antteksi, muttaminun suustani lepertely kuulostaisi alistuvaiselta ja ..hmm..typerältä. Toisille sopii, minulle ei. Olen siinä mielessä kai hiukan epä-naismainen, etten suostu alentumaan mihinkään taikatemppuihin, ellei mies käyttäydy kuten pitäisi...
Tuo on varmastikin totta, että koko asia saa uudet mittasuhteet kun maha alkaa kasvamaan. Ehkä se tuo sitä miehen kaipamaa realistisuutta?
Minä oksentelevana ja huonovointisena tiedän TASAn missä tilassa olen ja jos vain voisin, lykkäisin välittömästi ainakin puolet tästä olosta hänelle!
Ensimmäinen kolmannes lähenee meillä loppuaan ja odotan toivottomalla innolla, että olo kohenisi. Liikoja toiveita en saa nostattaa, koska kyseessä on ns. riskiraskaus, joten levossa ja ylikeitettynä makaronina joudun jokatapauksessa tämän lopun aikaa viettämään, halusin tai en.
Kiitokset voimista ja onnen toivotuksista, niitä tarvitaan :)
Minusta sinun kuuluu kuitenkin ottaa vastuu omasta polttamisestasi ym, teki miehesi mitä hyvänsä. Tuo piste mihin nyt olet päässyt on todellakin hieno suoritus! Mutta kun lopetat kokonaan, huomaat, ettei se ole sen vaikeampaa kuin tuo vähentäminenkään. Etkä savusta enää vauvaasi. Helpompaakin ehkä, kun ei tarvitse miettiä, että nyt menen tupakalle ja sitten vasta silloin ja silloin. Pääset irti pikku hiljaa, kun vain päätät, että tupakalle ei mennä. Kaikki vaivannäkö palkitaan kyllä siinä vaiheessa, kun saat terveen vauvan maailmaan. Ymmärrän ihan täysin tuon tilanteen kuitenkin. Olen itsekin ollut tupakka-addikti ja tiedän mitä tuskaa koet! Samalla laila olen mieheni polttamista silloin katsellut ja myös sitä saunakaljan lipitystä. Mutta itsetunto kohoaa kummasti, kun tiedät tekeväsi oikein sekä lapsesi että itsesi kannalta =)
Mies sairastukoon yksin keuhkoahtaumaan ja viettäköön sitä "elämää" sitten neljän seinän sisällä happirikastinpullojen seurassa. No, en ihan näin kylmästi tarkoita ;) Miehille monesti vauva on totta vasta synnyttyään. Omani lopetti polttamisen "vauvan" ollessa 3v.
Luulenpa, että miehellesi on turha jauhaa asiasta. Ehkä hän tajuaa itse, ehkä ei. Tietysti voit puhua asiasta neuvolassa ja pyytää myöhemmin miehen mukaan, jolloin neuvolantäti voi saada ajatusta päähän? Tai ylipäätään joku ulkopuolinen.
Älä tee keskeytystä, koska vauvaa kuitenkin haluatte ja vauva näkyy haluavan juuri teidät isiksi ja äidiksi! Katuisit vaan. Onnea ja tsemppiä! Et ole maailmassa yksin =)
...tupakoineena ja ne muutamat lakot läpikäyneenä voin kertoa, että ON vaikeaa. Olisi vaikka mieskin lopettaisi, mutta olisipahan kärsijä ja kohtalotoveri heti vieressä eikä laajakaistan päässä netissä.
Ne monet kerrat kun olen lopettanut, on kaikki oleet yhtä tuskaa. On helppoa koittaa psyykata ja kertoa, että kyllä se siitä. Ei se tätä tilannetta nyt helpota ollenkaan..valitettavasti.
Neuvolassa juttelin asiasta ja hoitaja sanoi, että ennemin vähennän pikkuhiljaa, kuin lopetan kerrasta ja revin tukkani päästä stressin takia. On kuulema rutkasti parempi vaihtoehto.
Päämääränä on luonnollisesti olla max.2kk sisällä täysin savuton. Sen on vain pakko onnistua. Luotan siihen, että saan miehenikin sinä aikana tajuamaan asian tärkeyden.
"Luulenpa, että miehellesi on turha jauhaa asiasta."
Niin...Mutta minunko pitää sitten olla ja kestää vain? Helvetin väärin sekin. JOs jokin asia ottaa pannuun, niin minulla on tapa tuoda se ilmikin. Ja nyt kkun olen tuonut ja saanut vastaani vain välinpitämätöntä tuijottelua, ei paljoa naurata. Ihan kuin ei välittäisi paskan vertaa miltä minusta tuntuu.
"Ehkä hän tajuaa itse, ehkä ei."
Ei tässä ole nyt kuin 1 vaihtoehto ja se on se että "tajuaa". En minä ala aasin kanssa kasvattaman lasta! Silläpäs tässä nyt niin paniikissa ollaankin, koska kun alku näyttää jo näin onnettomalta niin en jaksa uskoa että jatkostakaan mitään sen ihmeellisempää tulee.
Tosin sitä kun en ole koskaan kokenut enkä nähnyt, miten mies suhtautuu kun vauva tulee maailmaan...muuttaako se todella niinkuin sanotaan? Silloinko se vasta menee jakeluun, mitä se siippa on yrjöillen 9kk mahassaan kasvattanut?
Mutta hyvää jatkoa sinullekin ja kiitos tsemppauksesta :)
kohdallasi, mutta minä sanoisin, että jollei yhdessä odoteta ja tavat muutu myös hänellä, kenkää ja sitten on turha tulla teidän elämään kun vauva on syntynyt.
Paska äijä ja itsekäs kännääjä, sanon minä. Ei yhtään empatiaa eikä oikeaa rakkautta kun ei välitä tuon vertaa sinusta.
Olen pahoillani, mutta ainakaan minun sisullani ei tuollaista katseltais ja olisin vaikka mieluummin yksin kun huonossa seurassa, jossa ei arvostusta heru.
...kiitokset ymmärryksestä :)
Olet sanoilla linjoilla kuin minäkin.
Jo ei yhdessä odoteta niin sitten ei odoteta ollenkaan. En minä ala ei-haluttua tekemään. Tässä hommassa pitää molempien olla sitoutuneita, valmiita muuttamaan elämää ja asioita, käytöstä ja elintapojakin. EI MINUN YKSIN.
Se on ihmeen lujassa se luulo, että jokainen nainen olisi lasta haluavana sellainen hemmetin kotihiiri ja valmis uhraamaan ihan kaikkensa vauvan takia.
Myönnän kyllä, että tilanne olisi taatusti eri jos tähän olisi saanut valmistautua edes kuukauden päivät. Motivaatio olisi erilainen aivan takuulla miehelläkin.
Kerroin kai jo aloituksessa, että minusta ei saa yksinhuoltajaa sitten millään. Ei sitten iki-helvetin-kuuna päivänä. Siitä ei voi keksustella.
Sillä tässä mietityttää nyt se ainoa vaihtoehto, ellei miehelle ala menemään fakta nuppiin ja käytös muuttumaan sen mukaan.
Minä en ala aikuista ihmistä yrittämään muuttamaan. En taatusti alennu sellaiseen.
Mutta koska mies on kuitenkin aina kai hiukan väkisinkin ulkopuolinen, niin luulisi ymmärtävän itsekin että tilanteeseen tulisi KOITTAA edes sisäitäytyä..
Nuo miehet on yksiä hemmetin pässejä...eikä tämä ole ainoa asia..
käytöksen takia harkitset keskeytystä?eikö sulla ole selkärankaa kantaa vastuu yksin ja hankkiutua eroon tollasesta näiväkkeestä?ja tiedoks vaan et lapsen takia täytyy "UHRAUTUA" on mies siinä tai ei.viinien nautiskelut ja kaljan kittaus joutuu ikävä kyllä väistymään jos haluat terveen lapsen.
toi sun teksti oli hyvin itsekästä,ehkä se abortti sopis sulle paremmin,ei kannata lapsia synnyttää tänne kärsimään jos ei ole valmis uhrauksiin.
Minä teen päätökseni niillä perusteilla millä teen, eikä se kuulu sinulle paskan vertaa.
>>>viinien nautiskelut ja kaljan kittaus joutuu ikävä kyllä väistymään jos haluat terveen lapsen.
Ap:hän kirjoitti, ettei ehtinyt valmistautua raskauteen ja nyt hän todella tarvitsisi tukea. Ei me muutkaan äidit niin kypsiä hormonimyrkysissämme olla, vaikka yksin voisimmekin lapsen tehdä. Kukin myös kokee raskauden eri tavalla, eikä sitä voi vielä verrata äitiyteen millään tapaa.
Eikö ole hyvä, että ihminen hakee täältä apua? Ja että hän ITSE ei juo ja lopettaa tupakoinnin, vaikka äijä vaan jatkaa vanhaan malliin.
Itselläni on toinen mies ja ensimmäinen myös aika kova ottamaan ja tupakoi. Hän sentään vähensi huimasti juomistaan ja tupakoimistaan raskausaikana. Typerää jos pelkästään ÄITI on se, joka sen lisäksi, että kärsii kaikki fyysiset muutokset, tinkii tottumuksistaan ( joka käsitykseni mukaan ap:llekin olisi ihan ok, jos MIESkin voisi tinkiä). Kyllä sitä sitten miehet ovat niin isiä ja esitellään vauvelia vaunuista YLPEÄNÄ vaikkei olla kun normaalityyliin naitu. Paskat, sanon mietyttö. Vaikkei mies pysty kuvittelemaan tunnetta, voi hän edes USKOA mitä vaimo sanoo ja edes YRITTÄÄ toimia parhaansa mukaan. Tuollainen ylenkatsominen ei ole rakkautta.
Jees. Eli se on aika hienoa poltella sikaareita varpajaisissa ja käydä huorissa kun vaimo makaa rinnat tulehtuneena ja alavärkki muusattuna vauvelin kanssa. Minä henk. koht. vastaavassa tilanteessa pitäisin lapsen, mutta antaisin äijälle kenkää. Ap:n asia on sitten se, miten HÄN asiassaan toimii.
Jos miehesi ei osallistu / ei halua osallistua raskausaikana vaaditulla tavalla (= raskaana olevan hyvinvointi ykkösenä, miehen itsekkyys viimeistään nyt pois), niin minun mielestä sinun tulee ottaa itseäsi niskasta kiinni, ja luoda sellainen ympäristö itsellesi, jossa voit pärjätä parhaiten raskausaikana. Jos miehesi ei millään tavalla tule vastaan sinun toiveitasi (esim. alkoholin käytön vähentäminen, tupakoinnin välttäminen - ymmärrän hyvin, millaista tuskaa sinulle on näiden jättäminen kokonaan yhtä-äkkiä) suhteellisen stressittömästä ja tasapainoisesta ympäristöstäsi, niin sinun tulisi mielestäni muuttaa pois raskaudenajaksi kotoasi. Turhaa sinä raskausaikana murehdit vielä aikuisen miehen käytöstä (= kukapa pystyisi olemaan välinpitämätön toisen käyttäytymistä kohtaan ennen kaikkea kun hormoneja jyllää entistä enemmän). Sano miehellesi, että nyt sinun pitää huolehtia vain ja ainoastaan omasta hyvinvoinnistasi, sillä se merkitsee myös vauvan hyvinvointia. Viis teidän kahden välisistä ongelmista tuona aikana, nyt sinun täytyy tulevana äitinä vauvan hyvinvoinnista: keskitä kaikki energia positiivisiin asioihin ja lopeta tupakointi! Nim.merk. samassa veneessä olija, tupakan kanssa alussa "leikkinyt", ja sairaalareissujan siitä tuli...
Tämä kotitalo on siinä minun kuin miehenikin. Se se vasta stressiä aiheuttaisi jos täältä lähtisin!
Koko elämäni on tässä talossa. Ei täältä noin vain lähdetä. Enkä edes halua lähteä.
Joudun kai sitten kylmettämään itseni jotenkin. En vain tiedä miten.
Tunteellisena ja räiskyvänä persoonana suhtaudun asioihin voimakkaasti ja miesten takia aiemmin kärsineenä koen tuon välinpitämättömyyden erityisen loukkaavana. En suostu sitä sulattamaan, mutta ilmeisesti pikku hiljaa alan saamaan miestänikin käsittämään tämän terveyspuolen tärkeyden.
Luulen, että mieheni alkaa tajuamaan asian realistisuuden pikku hiljaa raskauden edetessä. Toivon mukaan sitä mukaa vastuullisuus myös lisääntyy; minun hyvinvointinihan on yhtä kuin vauvan hyvinvointi.
Tähän mennessä olen saanut mm. muutettua omat ruokailutottumukseni siihen mitä itse itseltäni vaadinkin.
Ulkona pyrin olemaan mahdollisimman paljon, koska ulkona ollessa en yleensä polta juuri ollenkaan.
Pyrin olemaan stressaamatta edes polttamistani; mitä enemmän asiaa ajattelen, sen herkemmin alkaa tukkakin irtoilemaan...niin sanotusti.
Sanotaan näin, että "olen vaan". Melkein niinkuin ennenkin miinustattuna alkoholi, tietyt ruuat ja yltiöpäinen polttaminen. Ulkoilen paljon, touhuilen rauhakseen kaikenlaista ja vältän stressiä kaikin keinoin mitä tiedän.
Otan rennosti ja koitan nauttia tästä "lomasta".
Kiitos ajatuksistasi. Ne eivät vain ole tähän tilanteeseen sopivia kuitenkaan :)
mitään ilman miestä,ikävää et sul on noin huono itsetunto/luottamus.voihan se mies lähteä tulevaisuudessa koska vaan,mitäs sit?kukaan tuskin voi valita tuleeko musta yh vaik kuin parisuhteessa,täs elämäs ei ole sellasia takeita.älä nyt miehen varaan rakenna mitään,ne saattaa lähteä tai jäädä mut se on ainaki varma et sun lapsi on ja pysyy,se ei jätä.sitä paitsi äitinä sun täytyy sopeutua tilanteeseeen jos toiseen ja oltava vahva,yhdessä tai yksin.
..vai elämänkokeumksen puutetta?
Mistä ihmeestä sait käsityklsen, että minulla olisi huono itsetunto tai etten olisi mitään ilman miestä?
Aika huimaa. Nyt on kyse TALOSTA, ei miehestä (viestini mihin vastasit). Täältä en siis halua lähteä. Toki jos ihan pakko tulee eteen, niin lähden tietysti.
Kukaan ei varmastikaan loppupelissä pysty valitsemaan varmasti, tuleeko joskus yh:ksi vai ei. Mutta lähtötilanteessa olevat arvot ja päämäärät on tärkeitä "bensiinejä" tulevaisuutta varten. Ymmärrätkö?
Katsoisin kyllä itseni vahvaksi ja sopeutuvaikseksi. On elämä opettanut yhtä ja toista.
Ymmärrätkö sinä, että ei vahvuus ole aina sitä, mikä on helpoin ratkaisu? Vahvuus on sitä, että kykenee tekemään vaikeita ratkaisuja ajatellen kaikkia osapuolia, ei aina vain omaa napaa.
kirjoittajana tarkoitin sitä, että eihän sinun tarvitse ottaa eroa miehestäsi. Ketäänhän ei pakottamalla voi muuttaa - ja ennenkaikkea bohemieläjien maailmankatsomus on varmasti hyvin erilainen (mutta ihana sellainen jos ei ole pientä hoidettavanaan). Mutta jos toisesta oikein rakastaa, niin eikun palaatte sitten viimeistään lapsen synnyttyä / imetyksen jälkeen yhteen. Pointtini on se, että nyt raskauden ajaksi luot itsellesi vauville sellaisen ympäristön, jossa voit hyvin! Tsemppiä (uskon, että asiat teidän parisuhteessane ratkeavat kuitenkin jo sitä ennen:)
Että mikään pakkohan se ei ole juuri sinun muuttaa. Reilua olisi luonnollisesti, että miehesi, joka haluaa jatkaa entistä elämän menoa, muuttaisi pois. Valitettavasti vain tämän kaltaiset ehdottelut varmastikin vain lisäävät tappelua, pahaaoloa ja stressiä, joten ajattelin, että pääset helmpolla kun itse kerrot muuttavasi väliaikaisesti pois.
...vasta ostettu talo, ei siitä noin vain lähdetä.
Enkä halua lähteä, edelleenkään.
Kaipasin vain niitä pehmeitä tapoja saada mies ymmärtämään kuinka tärkeää olisi minulle (ja vauvalle tietysti myös) kun välittäisi ja muuttaisi myös omia elämäntapojaan tilanteenmukaiseksi.
Pointti oli siis se, että minä en aio enkä halua YKSIN muuttaa itseäni ja elämääni, en halua että olen YKSIN tämän mullistuksen kanssa.
Ja miten siis saada mies ymmärtämään koko tämän tilanteen oikea vakavuus.
En minä aio täältä mihinkään lähteä. Suhteemme on aina muutoin ollut hyvä ja toimiva. Tämä on nyt asia, mikä vain ei mene jakeluun, enkä minä osaa artikuloida asiaa oikein, rauhallisesti ja niin että mies todellakin ymmärtäisi.
En ole kohta viikkoon puhunut koko asiasta juuri mitään, en vaatinut mitään jne. Odottelen sen aikaa kun aktson, että mies vaikuttaisi halukkaalta mysö muutoksiin. Ikuisuuskia en aio odottaa, muutaman viikon max.