Työriippuvuus & Pako todellisuudesta?

Olen seurannut muutaman selvästikin "työnarkomaniaa" sairastavan elämää hyvin läheltä.
Heille kaikkille työ on niin merkittävä osa elämää, ettei siinä oikeastaan jää millekään muulle sijaa.

Eräältä lähti vaimo, joka myöhemmin kertoi eläneensä koko avioliiton ajan yksinhuoltajan elämää. Mies oli aina töissä, silloinkin kun ei varsinaisesti edes ollut mitään järkevää työtä. Mies vaan pakeni perhe-elämää ja sen vastuita työhönsä, ja tuntui että tämä tarvitsi perhettä vain jonkinlaiseksi kulissiksi itselleen.

Yleensä näitä työnarkomaaneja ihaillaan ja juhlapuheissa puhutaan kuinka he kovalla työllä ovat saavuttaneet jotain.
Kannattaisi joskus miettiä mitä he todellisuudessa ovat saavuttaneet ja minkälaisen hinnan he siitä ovat joutuneet maksamaan.

Heidän toimintansa muistuttaa monin tavoin päihderiippuvaisen toimintaa. he tarvitsevat perhekulissit ja "mahdollistajia" ympärilleen, voidakseen tehdä työtä täydellä teholla.
Kun heille tarjoutuu uusi työtilaisuus, he haalivat sen, vaikka itsekin tajuavat etteivät sitä ehdi tekemään, koska he ihan tosissaan pelkäävät, että joku toinen tulee ja tekee sen työn jonka he voisivat tehdä.
Kaiken huippuna olen huomannut joidenkin "käyvän salaa töissä". Heillä on niin huono omatunto alituisesta töissäolemisesta, että toimivat kuten alkoholisti ja salailevat omaa työriippuvuuttaan. He kai pelkäävät tulevansa leimatuiksi "työhulluksi".

On tietenkin heidän oma asiansa, miten oman elämänsä elävät. Mutta olisi varmaan oikeus ja kohtuus heidän perheitään kohtaan, että työnarkomaanille edes kerrottaisiin tämän olevan sairas, ja siksi laiminlyövän perhettään.
Suomessa kuitenkin menee vielä vuosia ennenkuin tähän ongelmaan aletaan panostaa. Nämä ihmisethän ovat olleet yhteiskunnalle arvokkaita, maksamalla runsaat verot ja eläkevakuutukset, ja kuitenkin kuolemalla yleensä äkillisesti rasittamatta yhteiskunnan sairaanhoitoresursseja.