Haluan kertoa teille oman tarinani...
Sairastuin toisen lapsen jälkeen synnytyksenjälkeiseen masennukseen..
Taustalla oli masennusta vuosien takaa ja lapsuus ja nuoruus vanhemman vakavan masennuksen varjoissa. Lasten pieni ikäero ja esikoisen vaikeat allergiat ja synnynnäinen sydänvika myös olivat kuluttaneet voimat äärimmilleen. Huomasin väsymykseni ja päätimme siirtää toisen lapsen yritystä tuonnemmaksi kun yhtäkkiä huomasinkin olevani jo raskaana. Ristiriitaiset tunteet jylläsivät koko raskauden ajan.
Synnytyksen jälkeen olin onnellinen, alitajuisesti yritin hyvittää vauvalle kaikki ne negatiiviset tunteet joita olin raskauden aikana kokenut. Aloitin huiman ylisuorittamisen. Aloitin jo laitoksella luovuttamaan maitoa ja jatkoin sitä kotona vauvan ja 1,5v esikoisen kanssa. Taustalla jylläsi koko ajan syrjään työnnetty tunne siitä, ettei vauva voinut olla minun... En puhunut oudoista tunteistani edes miehelleni vaan jatkoin sitkeästi suorittamista. Yökaudetkin saatoin vauvan syöttöväleillä siivota tai ajatella aivan käsittämättömiä.. Kun miehen isyysloma loppui iski arki! Olin tehnyt arjesta niin vaativaa etten millään pystynyt siihen ilman mieheni apua, päiviin oli laadittu minuuttiaikataulu josta ei saanut lipsua. Avun ottaminen vastaan edes isovanhemmilta oli ajatuksena mahdoton, he eivät osaisi hoitaa lapsiani tai kotiani oikein ja samalla pelkäsin heidän tuomiotaan äitiydestäni, koska itselleni en ollut riittävä.
Kuopus aloitti ympärivuorokautisen itkunsa. Koliikki oli kamala, lapseni vaativa luonne yhdistettynä massiivisiin keuhkoihin sai aikaan korvia huumaavan äänen. Joka ei tauonnut kuin maksimissaan 15min hetkiksi. Kannoin vauvaa kantoliinassa ja yritin samalaa olla esioiselle hyvä äiti ja opettaa ajamaan pyörällä ja silittää uneen tai päiväunille jopa syliin. En sietänyt todellisuutta siitä että tämä kaikki monipuolisen ruoan ja siistin kodin kanssa oli mahdoton yhtälö.
Pikku hiljaa tilanne paheni. En saanut enää nukuttua öisin ja päivisin itkin ja makasin väsyynenä sohvalla. Uskoin että perheeni olisi ollut parempi ilman minua. Ajatukseni olivat itsetuhoisia ja lievemmillään suunnittelin lähteväni ja jättäväni perheeni. Kuitenkaan en uskaltanut ja jaksanut edes lähteä ulos, joten elimme neljän seinän sisällä ja yleensä olivat verhotkin kiinni, kun pelkäsin jonkun tulevan ja näkevän pahan oloni. Enää en edes uskaltanut nukkua, pelkäsin yön pimeinä tunteina itseäni ja mahdollisuutta vahingoittaa itseäni tai perhettäni. Vajosin tilaan jossa minuun ei saatu yhteyttä, makasin sikiö-asennossa sängyssä kiinnostumatta mistään.
Vihdoin mieheni sai minut menemään terveyskeskuslääkärille. Lääkäri yritti parhaansa, soitti puheluita, mutta missän ei ollut tilaa, jäin jonoon ja kävimme koko perheellä Pitkässäniemessä, jossa sosiaalivirkailijat kävivät kanssamme pitkän keskustelun, päädyimme takaisin kotiin, koska vauva oli vielä rintamaidolla ja oli epäilty maitoallergiaa, eikä Isä olisi voinut näin syöttää vauvalle kotona sopimatonta korviketta ja vauvan kanssa minua ei voitu ottaa osastolle. Mieheni äiti tuli meille asumaan viikoksi ja aloitin terapian kaksi kertaa viikossa.
Seuraavan 1,5 vuoden aikana kokeilin monia erilaisia lääkityksiä ja löysin itselleni hyvän lääkärin, jonka kanssa nauroin joka käynnillä muuten niin harmaan arjen keskellä. Kaupungin perhetyö astui heti kuvaan ja kävi meillä vuoden verran, aluksi 4, sitten 3, sitten 2 ja lopuksi kerran viikossa. Heidän apunsa oli korvaamatonta. Aluksi tosin ylisuoritin ja siivosin aina ennen heidän tuloa, en huilannut vaikka siihen taivuttelivatkin vaan leivoin ja laitoin ruokaa ja yritin parhaani mukaan passata heitä ja keskustella lasten päiväuniaikanakin seurallisesti. Vihdoin opin ottamaan käynneistä hyödyn irti ja nukuin tutun ja turvallisen ihmisen ulkoillessa lasten kanssa. Myös lasten kannalta oli korvaamatonta että tämän tilanteen keskellä heillä oli läsnä aikuisia joihin turvata. Aloitin perheryhmässä jossa kävimme kiinteällä ryhmällä 1,5 vuotta lasten kanssa, ja jonka ohjaajista tuli läheisiä ja hyvin tärkeitä osallisia toipumiselleni. Toipumiseni otti pieniä askelia eteen ja taas huimia takapakkeja, mutta pikkuhiljaa alkoi hyvien päivien määrä vaan tasaisesti lisääntyä.
Teille jotka ette usko paranevanne;
En minäkään uskonut, mutta elämä vei eteenpäin. Ja niin totta on varmasti teidän kaikkien kuulema lause; Helpottaa kunhan lapset kasvavat!
Tällä hetkellä, 2,5 v sairastumisestani, olen ollut työelämässä ja opiskellut jo vuoden unelma-alaani iltaisin! Rakastan perhettäni ja tiedän heidän tarvitsevan ja rakastavan minua. Voin sanoa olevani onnellinen. Lääkkeittä olen ollut 1,5vuotta ja uskomatonta, mutta totta; Vaikken muistakaan mitään kuopuksen vauva-ajoista, haaveilen silti kolmannesta ja ehkä neljännestäkin lapsesta!
Toivoa on...
Voimia ja halauksia kaikille, toivottavasti minun tarinani auttoi edes jotain äitiä uskomaan, että elämä muuttuu vielä. Parempaan.
Sairastuin toisen lapsen jälkeen synnytyksenjälkeiseen masennukseen..
Taustalla oli masennusta vuosien takaa ja lapsuus ja nuoruus vanhemman vakavan masennuksen varjoissa. Lasten pieni ikäero ja esikoisen vaikeat allergiat ja synnynnäinen sydänvika myös olivat kuluttaneet voimat äärimmilleen. Huomasin väsymykseni ja päätimme siirtää toisen lapsen yritystä tuonnemmaksi kun yhtäkkiä huomasinkin olevani jo raskaana. Ristiriitaiset tunteet jylläsivät koko raskauden ajan.
Synnytyksen jälkeen olin onnellinen, alitajuisesti yritin hyvittää vauvalle kaikki ne negatiiviset tunteet joita olin raskauden aikana kokenut. Aloitin huiman ylisuorittamisen. Aloitin jo laitoksella luovuttamaan maitoa ja jatkoin sitä kotona vauvan ja 1,5v esikoisen kanssa. Taustalla jylläsi koko ajan syrjään työnnetty tunne siitä, ettei vauva voinut olla minun... En puhunut oudoista tunteistani edes miehelleni vaan jatkoin sitkeästi suorittamista. Yökaudetkin saatoin vauvan syöttöväleillä siivota tai ajatella aivan käsittämättömiä.. Kun miehen isyysloma loppui iski arki! Olin tehnyt arjesta niin vaativaa etten millään pystynyt siihen ilman mieheni apua, päiviin oli laadittu minuuttiaikataulu josta ei saanut lipsua. Avun ottaminen vastaan edes isovanhemmilta oli ajatuksena mahdoton, he eivät osaisi hoitaa lapsiani tai kotiani oikein ja samalla pelkäsin heidän tuomiotaan äitiydestäni, koska itselleni en ollut riittävä.
Kuopus aloitti ympärivuorokautisen itkunsa. Koliikki oli kamala, lapseni vaativa luonne yhdistettynä massiivisiin keuhkoihin sai aikaan korvia huumaavan äänen. Joka ei tauonnut kuin maksimissaan 15min hetkiksi. Kannoin vauvaa kantoliinassa ja yritin samalaa olla esioiselle hyvä äiti ja opettaa ajamaan pyörällä ja silittää uneen tai päiväunille jopa syliin. En sietänyt todellisuutta siitä että tämä kaikki monipuolisen ruoan ja siistin kodin kanssa oli mahdoton yhtälö.
Pikku hiljaa tilanne paheni. En saanut enää nukuttua öisin ja päivisin itkin ja makasin väsyynenä sohvalla. Uskoin että perheeni olisi ollut parempi ilman minua. Ajatukseni olivat itsetuhoisia ja lievemmillään suunnittelin lähteväni ja jättäväni perheeni. Kuitenkaan en uskaltanut ja jaksanut edes lähteä ulos, joten elimme neljän seinän sisällä ja yleensä olivat verhotkin kiinni, kun pelkäsin jonkun tulevan ja näkevän pahan oloni. Enää en edes uskaltanut nukkua, pelkäsin yön pimeinä tunteina itseäni ja mahdollisuutta vahingoittaa itseäni tai perhettäni. Vajosin tilaan jossa minuun ei saatu yhteyttä, makasin sikiö-asennossa sängyssä kiinnostumatta mistään.
Vihdoin mieheni sai minut menemään terveyskeskuslääkärille. Lääkäri yritti parhaansa, soitti puheluita, mutta missän ei ollut tilaa, jäin jonoon ja kävimme koko perheellä Pitkässäniemessä, jossa sosiaalivirkailijat kävivät kanssamme pitkän keskustelun, päädyimme takaisin kotiin, koska vauva oli vielä rintamaidolla ja oli epäilty maitoallergiaa, eikä Isä olisi voinut näin syöttää vauvalle kotona sopimatonta korviketta ja vauvan kanssa minua ei voitu ottaa osastolle. Mieheni äiti tuli meille asumaan viikoksi ja aloitin terapian kaksi kertaa viikossa.
Seuraavan 1,5 vuoden aikana kokeilin monia erilaisia lääkityksiä ja löysin itselleni hyvän lääkärin, jonka kanssa nauroin joka käynnillä muuten niin harmaan arjen keskellä. Kaupungin perhetyö astui heti kuvaan ja kävi meillä vuoden verran, aluksi 4, sitten 3, sitten 2 ja lopuksi kerran viikossa. Heidän apunsa oli korvaamatonta. Aluksi tosin ylisuoritin ja siivosin aina ennen heidän tuloa, en huilannut vaikka siihen taivuttelivatkin vaan leivoin ja laitoin ruokaa ja yritin parhaani mukaan passata heitä ja keskustella lasten päiväuniaikanakin seurallisesti. Vihdoin opin ottamaan käynneistä hyödyn irti ja nukuin tutun ja turvallisen ihmisen ulkoillessa lasten kanssa. Myös lasten kannalta oli korvaamatonta että tämän tilanteen keskellä heillä oli läsnä aikuisia joihin turvata. Aloitin perheryhmässä jossa kävimme kiinteällä ryhmällä 1,5 vuotta lasten kanssa, ja jonka ohjaajista tuli läheisiä ja hyvin tärkeitä osallisia toipumiselleni. Toipumiseni otti pieniä askelia eteen ja taas huimia takapakkeja, mutta pikkuhiljaa alkoi hyvien päivien määrä vaan tasaisesti lisääntyä.
Teille jotka ette usko paranevanne;
En minäkään uskonut, mutta elämä vei eteenpäin. Ja niin totta on varmasti teidän kaikkien kuulema lause; Helpottaa kunhan lapset kasvavat!
Tällä hetkellä, 2,5 v sairastumisestani, olen ollut työelämässä ja opiskellut jo vuoden unelma-alaani iltaisin! Rakastan perhettäni ja tiedän heidän tarvitsevan ja rakastavan minua. Voin sanoa olevani onnellinen. Lääkkeittä olen ollut 1,5vuotta ja uskomatonta, mutta totta; Vaikken muistakaan mitään kuopuksen vauva-ajoista, haaveilen silti kolmannesta ja ehkä neljännestäkin lapsesta!
Toivoa on...
Voimia ja halauksia kaikille, toivottavasti minun tarinani auttoi edes jotain äitiä uskomaan, että elämä muuttuu vielä. Parempaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aika hurja oli kertomuksesi. Itselläni ei ihan noin hurja tilanne ole, mutta samantapaisia piirteitä. Voimaa sain kertomuksestasi silti.
Tosi hienoa, että olet selvinnyt ja että elämäsi tuntuu nyt noin hyvältä. Ihanan sympaattinen ihminen olet, kun jaksat tapauksesi kertoa toisille, että he saisivat siitä voimaa. Uskon että nyt vaikeuksista selviydyttyäsi olet oikeasti tosi hyvä äiti.
Tuli tippa linssiin ja tutulta kuulosti. Ikävä seuraus minullakin se etten ensimmäisestä vuodesta nuoremman kanssa muista mitään, eikä ole edes valokuvia. Muistikuva on synnäriltä, ja sen jälkeen seuraavat vasta yli vuoden iästä, esikoisparkakin on saanut nyt äidin joka ei "ollut paikalla" hänen toisena ikävuotenaan... syyllisyys on kamala.
***