Olen jotenkin ihan outo. En tunnista enää itseäni.. tai no en niin outo, mut ei tällaista ole ollut ennen.
Kirjoitin tänne pari pv sitten kun mies ei lähtenyt kävelemään kanssani kun oli hieno päivä jne. ja aloin itkemään sellaisesta. Kirjoitin että kun mies katselee mielummin tvtä, urheilua, kun touhuaisi minun kanssani jotain.. Se riepoo..
Näin ei ole ollut aina, tähän on tultu yllätäen. Odotan vauvaa vk 26 6 ja en ole itkeskellyt/ kiukutellut ym. Olen ollut todella "normaali" tämän raskauden ajan eikä minua ole hormonit saaneet mitenkään sekaisin. Nyt kuitenkin kun pyysin miestä taas tekemään jotain kanssani, lähtemään ulos, tai kaupungille TAI jotain..niin ei. Ei jaksa ilmeisesti, tai ei vain huvita. Kuulemma rakastaa minua kun kysyin. Kysyin myös miksi ei viihdy kanssani enää, sanoi ettei se sellaista ole "että tiedän sen itsekin" miten niin tiedän, kun nytkin pillitän kuin lapsi tässä ja kirjoittelen aikuisten ihmisten keskustelupalstalle tällaisesta asiasta!! Ihan kuin joku isokin murhe, mutta siltä nyt tuntuu...
Juu, kärsin masennuksesta, vakavasta, mutta lääkkeet ovat jo pidemmän aikaa auttaneet ja käyn terapiassakin säännöllisen usein.. tämä ei voi olla siitä johtuvaa. Miksi olen näin herkkä? Miksi otan itseeni niin helposti??
Vauva ei ollut suunniteltu ja mies halusi pitää. on jo ennestään hänellä pari lasta.. Olen "oppinut
jo rakastamaan" tätä masu-asukkia. Tuntuu että rakastaisin sitä jo nyt, ja haluan sen jo syntyvän.. Ei kai tämä ole silti mitään takapakkia?? Onko muut raivostuttavia raskaana ollessaan?? Pelkään ettei mies kohta kestä kun olen tämmöinen kakara.. No ikää mulla on se hurjat 22, kohta 23 vuotta mutta silti..
Tuntuu että voisin lyödä jotakuta, tai paiskoa tavaroita, huutaa, sanoa oikein pahasti... tai häippästä jonnekin oikein kauas ja pysyä siellä jossain..
Kirjoitin tänne pari pv sitten kun mies ei lähtenyt kävelemään kanssani kun oli hieno päivä jne. ja aloin itkemään sellaisesta. Kirjoitin että kun mies katselee mielummin tvtä, urheilua, kun touhuaisi minun kanssani jotain.. Se riepoo..
Näin ei ole ollut aina, tähän on tultu yllätäen. Odotan vauvaa vk 26 6 ja en ole itkeskellyt/ kiukutellut ym. Olen ollut todella "normaali" tämän raskauden ajan eikä minua ole hormonit saaneet mitenkään sekaisin. Nyt kuitenkin kun pyysin miestä taas tekemään jotain kanssani, lähtemään ulos, tai kaupungille TAI jotain..niin ei. Ei jaksa ilmeisesti, tai ei vain huvita. Kuulemma rakastaa minua kun kysyin. Kysyin myös miksi ei viihdy kanssani enää, sanoi ettei se sellaista ole "että tiedän sen itsekin" miten niin tiedän, kun nytkin pillitän kuin lapsi tässä ja kirjoittelen aikuisten ihmisten keskustelupalstalle tällaisesta asiasta!! Ihan kuin joku isokin murhe, mutta siltä nyt tuntuu...
Juu, kärsin masennuksesta, vakavasta, mutta lääkkeet ovat jo pidemmän aikaa auttaneet ja käyn terapiassakin säännöllisen usein.. tämä ei voi olla siitä johtuvaa. Miksi olen näin herkkä? Miksi otan itseeni niin helposti??
Vauva ei ollut suunniteltu ja mies halusi pitää. on jo ennestään hänellä pari lasta.. Olen "oppinut
jo rakastamaan" tätä masu-asukkia. Tuntuu että rakastaisin sitä jo nyt, ja haluan sen jo syntyvän.. Ei kai tämä ole silti mitään takapakkia?? Onko muut raivostuttavia raskaana ollessaan?? Pelkään ettei mies kohta kestä kun olen tämmöinen kakara.. No ikää mulla on se hurjat 22, kohta 23 vuotta mutta silti..
Tuntuu että voisin lyödä jotakuta, tai paiskoa tavaroita, huutaa, sanoa oikein pahasti... tai häippästä jonnekin oikein kauas ja pysyä siellä jossain..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mulla kans tunteet ovat heitelleet laidasta laitaan ja itku pääsee tosi turhista asioista. Etenkin jos mieheni sanoo jotain "tyhmää" huomaamattaan. Eikä se ees oo tarkoittanut mitään pahaa. Välillä kanssa tuntuu et miestä ei enää kiinnosto olla mun seurassa, mut taidan olla vainoharhainen.
Ihme että se on kestänyt mua näinkin kauan. Nyt rv30 onneksi ei oo enää kauan synnytykseen ja nyt on itkukohtauksetkin jo laantumaan päin.
Juup.. no en kai ole ainoa sitten vaikka joskus tuntuu että vain mä olen ärsyttävä ja muut niin ihania ihmisiä...
Syntyispä tää meidänkin vauveli niin saisin siitä itselleni seuraa, kun ei kerta miestä kiinnosta. On niin masentavaa kun joutuu oleen niin paljon yksin..
Lähdin tuossa sitten yksin ulos kävelylle. Oli kiva nähdä elämää ja muita ihmisiä.. harmii kun ei ole kavereitakaan, voisi jakaa ajatuksia niiden kanssa. Mistä niitä kavereita itselleen löytäis? Onko täällä koskaan ollut ketään/mitään treffailujutskia äideillä, et tapais ja tutustuis?
Kyllähän aina toisten odottavien seura tekisi hyvää...