Mies viikot reissuhommissa. Lapsia kaksi, iät 2v. ja toinen 7 viikkoa. Raskasta on. Itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. Koko ajan on sellainen pieni paniikki päällä. Ja jännitys vain lisääntyy aina iltaa kohden. Tunnen olevani erittäin huono äiti kun ei yksinkertaisesti aika riitä enään esikoiselle niin kuin ennen. On päiviä jolloin ei yksinkertaisesti ehdi pihalle ja siitä tulee aivan valtavan huono omatunto. Yritän aina kun pienempi nukkuu niin touhuta isomman kanssa. Ja sitten sitä on itse aika väsynyt kun ei ole hetkenkään rauhaa itselle. Pienemmän rytmit on vielä aika hakusessa. Ja vaatii syliä vielä paljon tämä pieni. Huh huh... Tekisi mieli soittaa monta kertaa päivässä aina miehelle... Ei voi!
Aamut ja päivät menettelee joten kuten, mutta iltaa kohti iskee sitten se jännitys ja paniikki. Pelkään, että jonain iltana kaikki vaan kaatuu päälle!
Onko täällä kohtalon tovereita? Tämä tekstikin on varmaan sekavaa kun pelkään että vauva kohte herää itkemään masuaan... Isomman sain juuri nukkumaan! Milloinhan tämä olo tila alkaa helpottaan?
Aamut ja päivät menettelee joten kuten, mutta iltaa kohti iskee sitten se jännitys ja paniikki. Pelkään, että jonain iltana kaikki vaan kaatuu päälle!
Onko täällä kohtalon tovereita? Tämä tekstikin on varmaan sekavaa kun pelkään että vauva kohte herää itkemään masuaan... Isomman sain juuri nukkumaan! Milloinhan tämä olo tila alkaa helpottaan?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Tuttua on, toki meillä vaan yksi lapsi mutta mies saattaa olla yli kuukaudenkin reissussa :( Toista lasta haaveiltaisiin mutta en yksinkertaisesti pysty. Vauvan kanssa oli sen verran rankkaa (olin ekana vauvavuotena n.4-5 kk "yh:na") että mieluummin luovun vauvahaaveista kun rupean siihen uudestaan.
Itken kans usein ja olen monesti soittanut mielelle ihan hysteerisesti itkien että en enää jaksa, joka taas ei oo mitenkään viksua koska mies on töissä ja tuhansien kilometrien päässä.
Välillä tuntuu aika epätoivoiselta tämä elämä.
Hetkiseksi helpottaa kun pienempi oppii liikkumaan. Lopullinen helpotus tulee kun ne alkavat leikkiä yhdessä, viimeistään puolentoista vuoden päästä.
Huonommuuden tunteisiin on vai totuttava. Et ehdi antaa yksi-yhdelle huomiota juuri nyt, mutta ne selviävät ilmankin. EI kukaan äiti jolla on useampia lapsia, pysty huomioimaan kaikkia samalla tavalla kuin jos niitä olisi vain yksi :D ota rennosti sen suhteen. Kukaan ei vaadi sitä sinulta etkä ole huono äiti koska sinua ei ole kuin yksi. Samassa jamassa olemme kaikki muutkin.
Kaikkein tärkeintä on että olet paikalla molemmille. Molempia ei tarvitse leikittää ja huomioida koko aikaa, riittää kun olet siinä ja paikalla, samassa tilassa kuin lapset jotta he tietävät sinun olevan lähellä jos tarve tulee.
***
minullakin oli kaksi pientä ja mies pitkät päivät töissä. Vauva suostui syömään siten, että seisoin ja käsillä hytkytin nyyttiäni vain silloin vauva imi tyytyväisenä. Usein isoveli roikkui vielä lahkeessani. joskus soitin miehelleni etten kestä ja pyysin miehen kotiin, onneksi miehelläni oli mahdollista tulla. päivä unet tytöllä oli tosi lyhyet. yöt olivat pelastus ne tyttöni nukkui tyytyväisenä äidin kyljessä. Tässä muutamia juttuja jotka auttoivat minua. Otin tehtäväksi vain selvitä siis koti sai olla tosi sotkuinen tein monesti vain mikro ruokaa pesin vain välttämättömän pyykin useinkaan en käynyt ulkona.koska vauva vaati jatkuvan huomion ja velikin tarvisi äidin lämpöä auttoi(joskus)tähän pulmaan patja lasten huoneen lattialla nukuttelin siinä vauvaa ja veli leikki leluilla. "joskus" kun itkin elämää sanoin pojalle nyt itketään sitten itki äiti,vauva ja joskus poikakin lopuksi niistettiin nenät ja jatkettiin taas touhuja. jokaisella on omat tavat selvitä( kunhan ne vain loytää). jos tulee umpikuja kannattaa puhua neuvolassa (itselläni on hyviä kokemuksi siitä)
Kyllä se olo helpottuu ja kaikki alkaa sujumaan paremmin oikeastaan niin,ettei sitä itse tiedosta.
Jälkeenpäin ei osaa nimetä tiettyä hetkeä.Tai
edes syitä.Mewillä vaan on kyky kypsyä ja kasvaa tehtävien mukana,vaikkei ensin siltä tunnu.Pitää
sinun antaa vain itsellesi oikeus olla uupunut,
väsynyt,tuskastunut.Ei se maailma siihen lopu tai elämä kaadu.Tuossa tilassa se on vain ymmärrettävä tunne sinulla tällä hetkellä.Kyllä pelot ja ahdistukset heikkenee.Rupeaa tulemaan yhä enemmän
kivoja hetkiä.Nautit useammin äitinä olosta.naurat lasten touhuja.Olet onnellinen,että saat olla äiti.Anna vain rohkeasti itsellesi aikaa ja
mahdollisuus,se varmaan kannattaa.
voin kuvitella minkälaista härdelliä sinä siellä pyörität :(
Minulla nyt ei ole kuin tämä yksi pikkutilliäinen (2 vee), toiset onneksi jo isompia, mutta välillä tuntuu kyllä, että minulta halakiaa kohta piä :D
Mies on yöt töissä eli päivät nukkuu, joten eipä siitä arkisin juuri mitään iloa ole. Vähän aikaa jos pienen kanssa ehtii ennen töihinmenoaan olemaan, että ehdin tehdä ruokaa, niin hyvä on.
Joskus tuntuu, ettei tosiaankaan jaksa, kun koko huushollin ylläpito kaatuu niskaan, ja jokainen päivä on samaa aamusta iltaan ja päivästä toiseen.
Täytyy vaan ajatella, että jonain päivänä helpottaa :) Voimia sinulle!
Tiedän, että sulla ei ole helppoa. Itsellä sama tilanne. Ei todellakaan hetkenkään rauhaa itselle ja pitää vielä yrittää kotiakin pitää pystyssä, tosin mikään kotityö ei voi olla niin tärkeä ettei sitä voi jättää tekemättä. Kunhan on lapsilla ruoka pöydässä. Vanhempi lapsi on vajaan kolmen ja toinen vuoden ikäinen. Mies ollut vanhemman syntymästä asti viikot poissa ja viikonloppuisin ei juuri ole apua. Vanhempi ei viihtynyt isänsä kanssa yhteen aikaan ollenkaan ja nyt nuoremmalla eroahdistus äidistä eli ei voi jättää isän hoitoon. Meinaa tosiaan pää välillä haljeta. Vanhemmalla vielä raju uhma ja saa raivareita ties mistä asiasta. Yritä siinä sitten pysyä rauhallisena. Iltaisin oon ihan poikki ja saatan syyttää itseäni ihan tyhmistä asioista, jotka on vanhemman kanssa mennyt päivällä pieleen. Sitä miettii, että saako lapset kasvatettua tasapainoisiksi, kun joutuu yksin kaiken hoitamaan ja jäävät ilman isän huolenpitoa, mutta onhan meillä isä sentään viikonloppuisin. Mullakin huono omatunto siitä, että vanhempi saa liian vähän huomiota, mutta pienempi vie kertakaikkiaan huomion ei sille mitään voi. Voimia sulle, kyllä se siitä helpottaa kun saat vauvalle rytmin ja asiat sujumaan. Kiva kuulla, että meitä viikkoleskiä on muitakin.
Mulla on tismalleen samanikäiset lapset. Miehen työ vaatii työreissuja milloin minnekin. Tällä viikolla hän lähtee taas 2 viikoksi työmatkalle ja kauhulla ootan tulevaa, kun nyt jo oottelee kello 17, jolloin mies tulee tavallisesti kotiin.
Oon selvinnyt päivistä hyvin selkeälllä päivärytmillä. Aamupala, vauvan ja 2v kanssa ulos, sisälle syömään, isomman päiväunet, välipala jne... Me yritetään pitää rytmi isosiskon mukaan ja vauva on sopeutunut siihen suht hyvin. Vauva herää kuitenkin usein juuri isomman päikkäreiden aikaan, ettei mulle jää yhtään omaa aikaa.
Yöt esikoinen mukkuu hyvin, mutta vauva heräilee syömään. Itse siis nukun tosi huonosti ja olenkin usein aika väsynyt ja kärttyisä. Päivittäinen ulkoilu saa kuitenkin jaksamaan ja se, että näkee muita äitejä.
Esikoiseni on aika vaativa ja nyt hän tuntuu olevan tosi mustasukkainen vauvasta. Hermoja rastavaa aikaa. En kehtaa pyytää miehen vanhempia avuksi, ellei mulla ole joku tosi tärkeä meno. Omaa äitiäni pyytäisin, jos asuisi lähempänä. Anoppi voisi varmaan ilomielin tulla. Itsestä se on pitkälti kiinni. Miksei isovanhemmat tarjoa itse apua? Kaikkienhan pitäisi tietää, että pienten lasten vanhemmat ovat väsyneitä! Yritetään yhdessä jaksaa.
Ihan samaa olen miettinyt, eikö isovanhemmat voisi joskus tyrkyttää apuaan?? En tarkoita että heidän PITÄISI hoitaa lapsenlapsiaan jatkuvasti mutta olisi kiva jos EDES JOSKUS tarjoaisi apua!
Mua riepoo se, että lähellä asuvat anoppi & appeni eivät koskaan pyydä tyttöä hoitoon. Kahville he kyllä poikkeavat mielellään, mutta ei siitä meille lastenhoitoapua ole. Anoppi vain muistelee, miten rankkaa pienten lasten kanssa oli ja he asuivat silloin kaukana sukulaisistaan.
En mä tarkoita sitä, että isovanhempien olisi pakko hoitaa lapsia. Tottakai tässä pärjätään. Elämä olisi vain niin paljon kivempaa, jos kasvatusvastuuta pystyisi vähän jakamaan. Tuntuu, että joutuu oikein selittelemään, mikä lääkäriin meno on kyseessä, jotta olisi oikeutettu parin tunnin "vapaa-aikaan". Esim. uimalareissun tai kauppareissun vuoksi en viitsisi edes vaivata.
Mua oikein hävettää kertoa, että olen ollut YHDEN YÖN poissa kotoa sen jälkeen, kun esikoinen 2v syntyi. Silloinkin tyttö oli isänsä hoidossa eli isovanhemmilla lapset eivät ole olleet koskaan yötä! Toisaalta ei ole haluttanut edes mennä mihinkään, mutta jos hoitoapua tajottaisiin olisin mennyt todellakin. Enkä nyt tarkoita mitään baariyötä vaan ihan tavallista ajanviettoa kahdestaan miehen kanssa.
minäkin. Omat vanhempani asuvat kaukana, mieheni vanhemmat täällä samalla paikkakunnalla. Meilläkin anoppi pitää itseään jonakin sankariäitinä ja kertoilee kuinka meillä nykyäideillä on helppoa kun on kertakäyttövaipat ja pyykkikoneet.
Totta kai elämä oli omalla tavallaan rankempaa 40 vuotta sitten, mutta silloin oli perheiden sosiaalinen verkosto ihan toista luokkaa kuin tänään. Kotona pyöri ukkia ja mummia eikä tarvinnut pelätä että joku saisi aivotärähdyksen jos pienen vauvan äiti söi ruokansa tai joi kahvinsa rauhassa. Aina oli joku lähettyvillä, jos ei sukulainen niin kotiapulainen. Nykyisin äidit ovat totaalisen YKSIN lastensa kanssa.
Jokaisessa aikakaudessa on omat ongelmansa, ja harmittaa tosi kovasti että vanhempi polvi pitää meitä nykyäitejä jotenkin heikkotekoisina. Sen verran hyvin minutkin on kasvatettu että ei ole tullut mieleenkään käydä kovin sanoin oikomaan anopin töksäyttelyjä, parhaansa kai sekin raukka yrittää.
Pointtini on siis se että eipä meillekään ole anoppi ollut tyrkyn lapsenhoitoapuun. Silloinkin kun minä olin niin väsynyt että kävelin päin seiniä ja saatoin istua keittiön lattialla lapsi sylissä ja itkeä että minä en jaksa... silloinkin anoppi vaan totesi kirkkain silmin että ettepäs ole käyneet vauvaa näyttämässä.
Ohhoh, tulipas tästä nyt vuodatus. Eipäs muuta kuin tsemppiä ja jaksamista sinne itse kullekin kirjoittajalle.
mulla lapset vm.2000, 2002 ja 2004 ja mies poissa viikot. Eli viikonloppuisin tulee kotio.
Etsin itsekin nyt töitä, jotta sais jotain muuta tähän elämään.
Mä olen aina lasten kanssa, illalla myöhään on ainoa oma rauha kun olen saanut lapset nukkumaan. Ja sitten tulee valvottua myöhään ja aamulla väsyttää.
Kaksi nuorimmaista kiukuttelevat vuoropäivin ihan joka asiasta.
Mies on vaan sitä mieltä että minun pitää mennä töihin....etten ole sitten koko ajan kotona märehtimässä asioita.
Kai se sitten pitää paikkansa.