Ajattelin lähinnä tällä niitä, jotka esikoistaan odottavat, mutta saa toki jo kokeneet äiditkin vastata/kertoa, miten on käynyt itsellä! Eli siitä, kun tullaan äidiksi, onko teillä sellaista pelkoa että alkaisitte jotenkin SUORITTAMAAN kaikkea, elämää, niin kuin koneen omaisesti? Että pakko tehdä näin ja noin koska noin KUULUU tehdä, ja että sinne pitää mennä ja noin pitää syödä koska täydellinen äitihän niin tekee? jne.
Toiv. joku nyt ymmärsi mitä ajan takaa..
Kun.. itse olen tällainen täydellisyyden tavoittelija. Kaikki pitää olla aina JUST, eikä MELKEIN. Ja se jos mikä on ON RASKASTA! Varsinkin kun se pätee KAIKKEEN: tekemiseen, olemiseen..
Koulussa, töissä.. missä ikinä olenkin, kaiken pyrin tekemään tai teen täydellisesti, muuten melkeinpä masennun jos en saa tehtyä niin. Sairasta? Tiedän että on..
Ulkonäköni kanssa olen pilkun viilaaja, en kestä mitään virhettä, vaikka niitä toki löytyykin ja paljon, liikaa! Jotain kai kertoo sekin että olen vasta parantumassa anoreksiasta, bulimiasta ja ortorexiasta.. Tosi rankkaa vaatia kokoajan täydellisyyttä kun ei sitä sitten kuitenkaan koskaan ole.
Nyt sitten olen (sairaudestani huolimatta) raskaana. Kun vauva heinäkuussa syntyy, pelkään mitä ihmettä se äitiys tuokaan tullessaan!!! Yritänkö silloinkin liikaa, ja mikä on liikaa? Mistä tiedän milloin on vedettävä joku raja?? Minulla on kyllä fiksu ja kokenut mies (on isä ennestäänkin, hänelle ei uusi juttu, ikääkin on..) ja luulen että hän kyllä viimeistään saattaisi nähdä milloin minulla menee yli.. mutta silti. Huolestuttaa. Olen niin kova murehtimaan ja stressamaan muutenkin asioista.
Ajatuksissani juuri nytkin pyörii että, mitä jos en pystykään imettämään, vaikka sitä kokonaista vuotta? Huono äitikö? Lapsi ei saa siis oikeaa ravintoa silloin?-ko/kö? Ja se, että alanko elämään kokonaan vain ja ainoastaan lapselle, onko elämässäni tilaa enää muulle? Ynnä muuta tällaista kivaa..
Olenko ainut tällainen vai löytyykö muita jotka miettivät samoja asioita? Kiitos jos jaksoitte lukea ja vastata tähän.
Toiv. joku nyt ymmärsi mitä ajan takaa..
Kun.. itse olen tällainen täydellisyyden tavoittelija. Kaikki pitää olla aina JUST, eikä MELKEIN. Ja se jos mikä on ON RASKASTA! Varsinkin kun se pätee KAIKKEEN: tekemiseen, olemiseen..
Koulussa, töissä.. missä ikinä olenkin, kaiken pyrin tekemään tai teen täydellisesti, muuten melkeinpä masennun jos en saa tehtyä niin. Sairasta? Tiedän että on..
Ulkonäköni kanssa olen pilkun viilaaja, en kestä mitään virhettä, vaikka niitä toki löytyykin ja paljon, liikaa! Jotain kai kertoo sekin että olen vasta parantumassa anoreksiasta, bulimiasta ja ortorexiasta.. Tosi rankkaa vaatia kokoajan täydellisyyttä kun ei sitä sitten kuitenkaan koskaan ole.
Nyt sitten olen (sairaudestani huolimatta) raskaana. Kun vauva heinäkuussa syntyy, pelkään mitä ihmettä se äitiys tuokaan tullessaan!!! Yritänkö silloinkin liikaa, ja mikä on liikaa? Mistä tiedän milloin on vedettävä joku raja?? Minulla on kyllä fiksu ja kokenut mies (on isä ennestäänkin, hänelle ei uusi juttu, ikääkin on..) ja luulen että hän kyllä viimeistään saattaisi nähdä milloin minulla menee yli.. mutta silti. Huolestuttaa. Olen niin kova murehtimaan ja stressamaan muutenkin asioista.
Ajatuksissani juuri nytkin pyörii että, mitä jos en pystykään imettämään, vaikka sitä kokonaista vuotta? Huono äitikö? Lapsi ei saa siis oikeaa ravintoa silloin?-ko/kö? Ja se, että alanko elämään kokonaan vain ja ainoastaan lapselle, onko elämässäni tilaa enää muulle? Ynnä muuta tällaista kivaa..
Olenko ainut tällainen vai löytyykö muita jotka miettivät samoja asioita? Kiitos jos jaksoitte lukea ja vastata tähän.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mulla ei varsinaisesti tuollaista pelkoa ole.. Mutta minulla on myös joskus ollut syömishäiriötä.. mutta olen pääsyt siitä sillälailla yli, etten tunne ulkonäköpaineita niin kovin, enkä ole täydellisyyden tavoittelija enää.. Jossain vaiheessa vaan joku loksahti, ja tuntui muut asiat tärkeämmiltä. Tuntui myös jopa mukavalta vaikka jättää vaatteet sikinsonkin ja pistää vähän "ranttaliksi" :)
Lapsen saamisessa itse mietin/toivon, että osaisin katsoa itseäni lapsen silmistä.. Tarkoitan että osaisin antaa hänelle kaiken parhaimman itsestäni, en toistaisi omien vanhempieni virheitä, osaisin opettaa hänelle kaiken hyvän, osaisin "analysoida" itseäni esim. etten anna kaikessa periksi hänelle ja lelli piloille... vaikeaa selittää... Mutta kaikilla varmasti on omat pelkonsa ja mietteensä, kun onhan se iso asia että lapsi tulee elämään..
Mutta toisaalta olen miettinyt että varmaan, näiden asioiden pohtiminen on sitä matkaa äitiyteen.. Ei pidä stressata liikaa. Ja minä uskon, että jos pohtii jotain asiaa, niin silloinhan sen tiedostaa. Ja jos sen tiedostaa, niin silloin siihen osaa reagoida.. Tavallaan että jos esim. mietin "toivottavasti en tee omien vanhempieni virheitä", niin silloin niitä ei varmaankaan tee.. koska osaa katsoa sen..
Uskon että kyllä kaikki loksahtaa paikoilleen, kun lapsi tulee maailmaan. Ja varmasti miehesi kanssa yhdessä selviätte kaikesta :) Elämä kulkee eteenpäin, ja siihen tulee vain sopeutua, ja rakentaa se sellaiseksi kuin itse haluaa..
Siitä imetyksestä minä mietin, että jos sitä maitoa ei tule, niin sitten ei tule. Ja jos siitä ei tule mitään, niin sitten ei.. Kyllähän lapsi saa tarvittavan ravinnon korvikkeesta. Eikä se tee huonoa äitiä.. huono äiti mielestäni on jos esim. lyö lastaan!
Mutta joo.. siinäpä sepustusta kerrakseen, en tiedä auttoiko yhtään..
Itselläni oli alkuun tuollaista aivan samanlaista. Odotan nyt esikoista joka syntyy kesäkuun lopulla. Pidän siistiydestä kotonani ja huolitellusta ulkonäöstä.
Kuitenkin loppujen lopuksi oli pakko taipua ajattelemaan että kuka muka meistä olisi täydellinen ja eihän itse lapsikaan tule olemaan täydellinen. Miksi siis minun pitäisi olla? Se riittää ettei stressaa itseään hirsipuuhun ja stressaantuneena huuda vauvalle/lapselle kun kaikki ei sujukaan niin kuin pitäisi.
Entä jos lapsi itse ei ole täydellisyyden tavoittelija eikä saakaan samaa tyydytystä täydellisyydestä kuin sinä tai minä vaan pitääkin enemmän rempseästä elämäntyylistä missä ei tarvitse nipottaa joka asiasta. Lapsen ehdoilla mennään ja itseluottamus kehittyy sen mukaan miten sinä häntä kohtelet. JOs niuhaat ja nipotat joka asiasta hänelle syntyy helposti sellainen olo että mikään ei riitä sinulle teki hän mitä tahansa. Siksipä kannattaa otta ihan rennosti ja katsoa millainen lapsi on omalta persoonaltaan.Siisteydestä voin sanoa sen verran että liian puhdas kotikaan ei ole lapselle hyväksi koska lapselle ei kehity vastustuskykyä millekään. Omasta ulkonäöstä sinun on turha murehtia, vauvasi rakastaa sinua kun olet yltäpäältä oksennuksessa ja ruuan jämissä kunhan vaan tarjoat sitä aikaa hänelle, jota hän äidiltään kaipaa. Vauvat kaipaavat enemmän äidin huomiota kuin sitä että äiti on kaunis ja kämppä siisti.
Asia ei ole helppoi hyväksyä, mutta se on totta että täydellisyyteen pyrkimällä sinä stressaat itsesi osastolle...
Terv. lähihoitaja
Kyllä nuo omat esimerkkikokemukset aina lohduttavat:) Sitä vain pelkää että kaikki alkaa olla yhtä suorittamista: Joka paikkaan pitäisi mennä, kaikkea pitäisi ehtiä tehdä, lapsella pitää olla sitä, lapsella pitää olla tätä..
sen sita taas huomataan miten tulevat äidit alkavat stressata imetyksestä suuren hysterian jälkeen että äidin maito se on vain ja ainoastaan se oikea ruoka vauvalle, siitä tulee todella syyllinen olo, vaikka ei pitäisikään kun imetys ei kaikesta huolimatta onnistukkaan.
Ja mikä vuoden imetys? minä en ikinä kuvittelisikaan imettäväni jo vuoden ikäuiistä, e´nsimmäistäni imetin kolme ja puolikuukautta kun maito vain yksinkertaisesti loppui. Joo kyllä se on mahdollista, turha alkaa kenenkään väittäämään että se maito ei lopåu jos vaan jatkaa.. paskan marjat. Olen jotenkin niin kurkkuani täynnä koko imetystä, jos ei onnistu niin ei onnistu!!