Olen nyt 53 v. mies. Avioliitossa ja lapsiakin on. OLen työelämässä, yrittäjänä. Elän tasapainoista ja onnellista elämää. Aina ei ole ollut näin.
Olin hyvin kiltti lapsi, liian kiltti. Otin vastaan sisarusteni "pahat teot" vapaaehtoisesti kärsiäkseni rangaistuksen heidän tähtensä (ei en ole masokisti). Ollessani noin 20 v. elämäni muuttui totaalisesti. Aloin jännittää sosiaalisia tilanteita mielettömästi. Elin jatkuvasti ahdistuksessa, enkä tiennyt miksi. Minulla ei ollut mitään kahvikuppi neuroosia tai vastaavaa, oli vain käsittämätön pelko "paljastumisesta". Minulle määrättiin mitä erilaisimpia lääkkeitä ahdistuksen/pelkoneuroosieni kurissa pitämiseksi. Auttoivatko ne? Eipä juurikaan. Tuskaisuuteni kasvoi vuosi vuodelta. Muistissani on kun menimme tuoreen vaimoni kanssa syömään kerrankin ulos, oli joku pihvipaikka Hesassa. Pöydät olivat täpötäynnä ruokailijoita. Tilasimme jotain pihviä ranskalaisilla perunoilla. Tilauksen ja pöytään tuomisen välinen ajanjakso kävi sietämättömän pitkäksi. Olin täysin vakuuttunut siitä, että kaikki ruokailijat ovat kiinnostuneet pelkästään MINUSTA ja siitä miten RESSUKKA minä olen säälittävine pelkoneurooseineni. Tulihan se ruoka viimeinkin. Siinä vaiheessa olin jo niin ahdistunut, ettei ruokailusta mitään tullut. Väkisin söin jotain. Yritin poistaa ahdistustani laskemalla syötyjen ranskanperunoiden lukua.
Aika menee eteenpäin, ahdistuksesta tulee jo kehon viestitys menetelmä. Alan hikoilla entistä voimakkaammin. Aluksi hikoilu kohdistuu luonnollisimpiin kanaviin (kainalot), myöhemmin hikoilu valtaa koko kehon. Tuttu muisto on pyyheliina kamarin uunin päällä, johon voin käydä pyyhkimässä kasvoiltani norona virtaavan hien poistuessani tuskallisesta kahvipöydästä sukulaisvierailujen aikana. Pahinta oli vielä se, että minulle määrätty Anafranil lääke (ahdistukseen) aiheuttaa itsessään hikoilun lisääntymistä.
Edellä mainitun kaltaista ahdistunutta pakkoneuroottista elämää elin yli 20 vuotta. Mikä minua auttoi? Miksi en tehnyt itsaria? Miksi en elä "hullujen huoneessa" loppu elämääni? Miksi voin tänä päivänä todella hyvin? Miksi en pelkää mitään? Kysykää jos kiinnostaa:).
Olin hyvin kiltti lapsi, liian kiltti. Otin vastaan sisarusteni "pahat teot" vapaaehtoisesti kärsiäkseni rangaistuksen heidän tähtensä (ei en ole masokisti). Ollessani noin 20 v. elämäni muuttui totaalisesti. Aloin jännittää sosiaalisia tilanteita mielettömästi. Elin jatkuvasti ahdistuksessa, enkä tiennyt miksi. Minulla ei ollut mitään kahvikuppi neuroosia tai vastaavaa, oli vain käsittämätön pelko "paljastumisesta". Minulle määrättiin mitä erilaisimpia lääkkeitä ahdistuksen/pelkoneuroosieni kurissa pitämiseksi. Auttoivatko ne? Eipä juurikaan. Tuskaisuuteni kasvoi vuosi vuodelta. Muistissani on kun menimme tuoreen vaimoni kanssa syömään kerrankin ulos, oli joku pihvipaikka Hesassa. Pöydät olivat täpötäynnä ruokailijoita. Tilasimme jotain pihviä ranskalaisilla perunoilla. Tilauksen ja pöytään tuomisen välinen ajanjakso kävi sietämättömän pitkäksi. Olin täysin vakuuttunut siitä, että kaikki ruokailijat ovat kiinnostuneet pelkästään MINUSTA ja siitä miten RESSUKKA minä olen säälittävine pelkoneurooseineni. Tulihan se ruoka viimeinkin. Siinä vaiheessa olin jo niin ahdistunut, ettei ruokailusta mitään tullut. Väkisin söin jotain. Yritin poistaa ahdistustani laskemalla syötyjen ranskanperunoiden lukua.
Aika menee eteenpäin, ahdistuksesta tulee jo kehon viestitys menetelmä. Alan hikoilla entistä voimakkaammin. Aluksi hikoilu kohdistuu luonnollisimpiin kanaviin (kainalot), myöhemmin hikoilu valtaa koko kehon. Tuttu muisto on pyyheliina kamarin uunin päällä, johon voin käydä pyyhkimässä kasvoiltani norona virtaavan hien poistuessani tuskallisesta kahvipöydästä sukulaisvierailujen aikana. Pahinta oli vielä se, että minulle määrätty Anafranil lääke (ahdistukseen) aiheuttaa itsessään hikoilun lisääntymistä.
Edellä mainitun kaltaista ahdistunutta pakkoneuroottista elämää elin yli 20 vuotta. Mikä minua auttoi? Miksi en tehnyt itsaria? Miksi en elä "hullujen huoneessa" loppu elämääni? Miksi voin tänä päivänä todella hyvin? Miksi en pelkää mitään? Kysykää jos kiinnostaa:).
Vastaukset 10
Vanhimmat
sinun tekstistä, miten ole jo kaiken kokenut? Ei minun varmaan tarvikkaan, enkä odota mitään erittelyä. Itse 40v ja omasta mielestäni olen nähnyt paljon enemmän kuin moni vanhempi.Jokainen kokee tietysti asiat omalla tavallaan. Jos sinulla menee tällä hetkellä hyvin, niin mikäs sen kivempaa.Hieno juttu.
Mikäs on se sun salaisuus Kaiken kokenut, mikä sua auttoi?
Ensinnäkin tukea en saanut muualta kuin MT-henkilökunnalta ja vaimoltani (hyvin rajallisesti). Joku sanoi, että älä Jeesusta sotke tähän. Pakko minun on se sotkea koska ilman jatkuvaa sinnikästä rukoilua ja alkoholia en olisi kestänyt. En ole varma kumpi enemmän auttoi rukous vaiko alkoholi:). Vuonna 1995 tuli täydellinen pysähdys. En yksinkertaisesti enää kestänyt. Psyyke olisi vielä jaksanut taistella, keho ei. Nykyisin sitä taidetaan kutsua nimellä burnout. En nähnyt valoa missään suunnassa. Lääkityksen lisäämiseen en luottanut. Tukijoita minulla ei ollut. "Lataamoon" en ollut halukas lähtemään. MITÄ MINÄ TEEN !?! Itsemurhaa en koskaan tosissani harkinnut (kiitos sen valtavan rukoukseni määrän). Onnekseni tunsin erään psykoterapeutin, jolle viimeisillä voimillani soitin. Hän oli järkyttynyt kuulemastaan. Otti minut oitis potilaakseen (nimellisveloituksella). Aloitin säännöllisen psykoterapiassa käynnin, jota kesti liki 3 vuotta 1 kerta/vko. Alku oli hankalaa, minä joka olin tottunut selviytymään pelkän pohdiskelun avulla, minun oli nyt opeteltava puhumaan. Näin jälkikäteen on hauska muistella keskustelumme kulkuja. Eräänkin kerran terapeuttini (nainen) kysyi aluksi, mistäs nyt jutellaan? Oli niin kurkkua myöten täynnä koko terapiaa, että tiuskasin hänelle, vituttaa koko terapia, johon terapeutti vastasi ystävällisesti, no eikös se vittu ole ihan hyvä asia:). Mitäs siihen on miehellä enää lisättävää:). Samaan aikaan kun kävin terapiassa, minulle vaihdettiin uusi (parempi) lääkitys. Anafranilin oli jo itsessään todettu aiheuttavan voimakasta hikoilua. Se poistettiin ja tilalle astui Seroxat, kallis mutta hyvä lääke. Terapiaa oli jatkunut jo liki 2 vuotta kun koin suuren oivalluksen. Lapsuus, nuoruus, kaikki oli käyty läpi, mitään läpimurtoa ei oltu tehty. Sitten palattiin armeijaan, käytiin kohta kohdalta läpi koko intin aika. Ollessani Rauk:ssa koin henkilökohtaisella tasolla inhoittavan HÄPEÄN tunteen, jonka johdosta psyykkeeni käyttäytyminen muuttui hetkessä. Se on sen verran laaja juttu, etten sitä tähän liitä. Jos jotakuta se kiinnostaa, niin kysykää, kirjoitan sen erikseen.
Terapiat oli käyty, lääkitys vaihdettu, elämä jatkui. Minussa oli alkanut tapahtua muutoksia. Oltuani suurissakin joukko tapahtumissa, mieleni oli aivan levollinen. Minua ei enää ahdistanut. Keho sen sijaan tuli jälki junassa. Muistan eräänkin vanhempainillan kahvittelun koulun ruokalassa, jossa pöydät olivat täynnä oppilaiden vanhempia. Katselin hyvin levollisesti ympärilläni olevia vanhempia. Kukaan "ei tuijota minua", ei havainnoi sitä, kuinka reppana ahdistelija minä olenkaan. Sen sijaan kaiken tämän levollisuuden keskellä alkaa yhtä äkkiä voimakas hikoilun puuska. Niin kuin pahimpien ahdistusteni aikana, hikikarpalot valuvat otsaltani niin kuin sadekuuro olisiminut yllättänyt. En hätääntynyt siitäkään, aloin jutella alitajunnalleni/mielelleni/psyykkeelleni (ihan miten vain), hei kuulkaas, olette nyt myöhäjunassa, ahdistukseni ovat takana päin. Meni luultavasti pari vuotta, ennen kuin keho ymmärsi mitä psyykkeelle oli tapahtunut.
Elän tänä päivänä hyvin tasapainoista, täysin pelotonta elämää. Nautin suunnattomasti elämän pikku asioista. Vaikean elämäni myötä, siitä selvittyäni, osaan antaa arvoa kaikelle kauniille ja hyvälle tavallista enemmän.
JK. Koska olen selvinnyt elämästäni hengissä, haluan kertoa siitä kaikille kärsiville lohdutuksesi ja toivon kipinäksi paremmasta huomisesta.
Kaiklle ei tarjota edes apua. Mielenterveys-toimiston jonot pitkät. Joku kuuden viikon välein tapahtuva käynti kolmen vartin keskustelua on yhtä tyhjän kanssa. Yksityiselle ei ole vara mennä. Olen selvinnyt lääkkeiden avulla ja ilman niitä en varmaan olisi enää täällä.
Ikääkin on ja kokemusta kaikennäkösistä kauhun hetkistä ja kait niitä riittää hautaan asti?
Rukoillut olen, mutta eipä apua ylhäältäkään tule eli yksin saa tätä elämää taivaltaa.
Toisinaan ihmettelen miksi minunlaisiani tänne syntyy, koska emme voi elämässämme toteuttaa mitään omia valintoja. Eläminen ahdistus, paniikki, masennus-oireiden ympäröimänä on todella
rajoittavaa ja voimia vievää hommaa. Kun vielä jää
kaiken ulkopuolelle yksinäiseksi vangiksi neljän
seinän sisään, niin totaalinen umpikuja edessä.
Jos on joku syy, perhe, työ, ystävät tms. joiden
puolesta tekee mitä vaan, niin silloin vielä jaksaa yrittää sinnitellä. Kun taas ei ole mitään tai ketään, niin odottaa vaan elämän päättymistä
mahdollisimman pian. Ehkä seuraavassa elämässä saa paremmat eväät, kun tämä oli hukkareissu!
ratkaisumallia, jolla selviäisit. Tilanteet ovat monasti todella niin vaikeita, ettei tunnu löytyvän mitään keinoa, jolla voisi saada apua omaan pahaan oloonsa.
Mutta, jos jotakin voisi ehdottaa, niin se on tuo rukoileminen. Kerrot rukoilleesi, mutta et ole saanut siitä helpotusta. Usko kuitenkin, että kaikki rukouksesi on kuultu. Jumalan aikataulu on joskus vaan sellainen, että vatausta joutuu odottamaan.
Älä silti luovu rukoilemasta. Jos sinulla on käytössäsi Raamattu, niin ota se esille ja lue sieltä Vanhan testamentin puolelta Jobin kirja. Se voi antaa sinulle toivoa murheen keskellä. Kuten Jobillakin, niin sinullakin on se mahdollisuus, että Jumala voi muuttaa kohtalosi paremmaksi jonakin päivänä.
Niin kauan kun on elämää, on toivoa! Jokainen päivä, ne kaikkein tuskaisemmatkin, ovat elämisen arvoisia. Ne kaikki on annettu meille elettäviksi ja niillä kaikilla on jokin tarkoitus, jota me emme itse aina pysty näkemään ja hyväksymään, mutta jotka voivat olla meidän iankaikkisuutemme parhaaksi.
Kaikki elämä tulee Jumalalta, eikä kukaan ole syntynyt tänne maailmaan, ilman että se on ollut Jumalan tahto. Eikä Jumala ole tarkoittanut kenenkään elämää hukkareissuksi.
Tuli mieleeni tuosta kirjoituksestasi, että ehkä sinulle vielä on jotain luvassa; jos löydät Totuuden elämääsi Jeesuksen nimessä (käy vaikka lukemassa Uskonnot ja uskomukset -palstalla juttuja jos kiinnostaa), Hän voi vielä tehdä elämästäsi mielekkäämmän.
Itsekin podin masennusta jatkuvasti, se oli lievää ja keskivaikeaa luokitusten mukaan, mutta sen jälkeen kun löysin Tien ei sellaista masennusta ole ollut. Toki voi olla vielä vaikeuksia, mullakin niitä on melkein aina ollut eikä tällä hetkellä ole myöskään omaa perhettä (olen 30-vuotias), katkeruutta, kiusaamista, työttömyyttä olen saanut kestää viime aikoina) mutta ne kestää paremmin Jumalan avulla, Hänen rakkautensa. Yksin tiedän, etten olisi viimeisistä vuosista selvinnyt. Mielenterveyspalvelut on taas varmaan joskus hyvääkin tarkoittavia, mutta onhan terapeutitkin suurimmaksi osin vain ihmisiä, jotka tekee virheitä siinä kuin muutkin.. olen myös juossut niissä 15-vuotiaasta lähtien, mutta ehkä hetken avun ne on suoneet, toisin kuin Hän joka on sinussa jatkuvasti ja välittää sinusta oikeasti.
En halua mitenkään tuputtaa, mutta kannattaisi tutustua Jumalan sanaan, jos olet noinkin loppu tämän elämän suhteen, ehkä löydät siitä myös uusia näkökulmia elämääsi.
kyllä väärässä.
joka voi vaikeimillaan viedä ihmisen kuolemaan ennenaikaisesti. Sitä tuo hengissä selviiminen
tuossa aloittajan tekstissä tarkoitti.
Itsekin vakavan masennuksen kokeneena oli monasti
henki "hilkulla", jokainen uusi päivä oli edellistä synkempi. Minulla kuitenkin myös usko ja
vakaumus johnkin Korkeamman Voiman olemassaoloon
pitää elämänliekkiä yllä. Tästäkin nyt tietysti taas tulee kielteisiä tai pilkallisia kommentteja?
"Itsekin vakavan masennuksen kokeneena oli monasti henki "hilkulla", jokainen uusi päivä oli edellistä synkempi. Minulla kuitenkin myös usko ja vakaumus johnkin Korkeamman Voiman olemassaoloon pitää elämänliekkiä yllä. Tästäkin nyt tietysti taas tulee kielteisiä tai pilkallisia kommentteja?"
Minä en ymmärrä, miksi joidenkin ihmisten pitää pilkata ja löytää negatiivista tuollaisesta. Sehän on pelkästään hieno ja kaikin puolin hyvä asia, että usko ja vakaumus johonkin korkeampaan voimaan - mikä se sitten kenenkin kohdalla onkaan - pitää elämänliekkiä yllä, tuo toivoa elämään ja auttaa jaksamaan. Eikö nimenomaan siitä Uskossa parhaimmillaan pitäisikin olla kyse, siitä että se auttaa jaksamaan vaikeimpinakin hetkinä? Miten joku voi pilkata toista siitä?
Itselläni ei uskoa valitettavasti tukena ole enkä ole siitä apua saanut, ja masennus kiduttanut minua nuoresta iästäni huolimatta jo vuosikausia. Mutta mielestäni on pelkästään hienoa jos ja kun toiset saavat uskosta apua.
Paljon voimia ja kaikkea hyvää sinulle elämääsi!
tuo mahollista-selevitä elämästä hengissä?Selevitä elämässä hengissä kuulostas jo uskottavammalta!!!