Olen nyt 53 v. mies. Avioliitossa ja lapsiakin on. OLen työelämässä, yrittäjänä. Elän tasapainoista ja onnellista elämää. Aina ei ole ollut näin.
Olin hyvin kiltti lapsi, liian kiltti. Otin vastaan sisarusteni "pahat teot" vapaaehtoisesti kärsiäkseni rangaistuksen heidän tähtensä (ei en ole masokisti). Ollessani noin 20 v. elämäni muuttui totaalisesti. Aloin jännittää sosiaalisia tilanteita mielettömästi. Elin jatkuvasti ahdistuksessa, enkä tiennyt miksi. Minulla ei ollut mitään kahvikuppi neuroosia tai vastaavaa, oli vain käsittämätön pelko "paljastumisesta". Minulle määrättiin mitä erilaisimpia lääkkeitä ahdistuksen/pelkoneuroosieni kurissa pitämiseksi. Auttoivatko ne? Eipä juurikaan. Tuskaisuuteni kasvoi vuosi vuodelta. Muistissani on kun menimme tuoreen vaimoni kanssa syömään kerrankin ulos, oli joku pihvipaikka Hesassa. Pöydät olivat täpötäynnä ruokailijoita. Tilasimme jotain pihviä ranskalaisilla perunoilla. Tilauksen ja pöytään tuomisen välinen ajanjakso kävi sietämättömän pitkäksi. Olin täysin vakuuttunut siitä, että kaikki ruokailijat ovat kiinnostuneet pelkästään MINUSTA ja siitä miten RESSUKKA minä olen säälittävine pelkoneurooseineni. Tulihan se ruoka viimeinkin. Siinä vaiheessa olin jo niin ahdistunut, ettei ruokailusta mitään tullut. Väkisin söin jotain. Yritin poistaa ahdistustani laskemalla syötyjen ranskanperunoiden lukua.
Aika menee eteenpäin, ahdistuksesta tulee jo kehon viestitys menetelmä. Alan hikoilla entistä voimakkaammin. Aluksi hikoilu kohdistuu luonnollisimpiin kanaviin (kainalot), myöhemmin hikoilu valtaa koko kehon. Tuttu muisto on pyyheliina kamarin uunin päällä, johon voin käydä pyyhkimässä kasvoiltani norona virtaavan hien poistuessani tuskallisesta kahvipöydästä sukulaisvierailujen aikana. Pahinta oli vielä se, että minulle määrätty Anafranil lääke (ahdistukseen) aiheuttaa itsessään hikoilun lisääntymistä.
Edellä mainitun kaltaista ahdistunutta pakkoneuroottista elämää elin yli 20 vuotta. Mikä minua auttoi? Miksi en tehnyt itsaria? Miksi en elä "hullujen huoneessa" loppu elämääni? Miksi voin tänä päivänä todella hyvin? Miksi en pelkää mitään? Kysykää jos kiinnostaa:).
Olin hyvin kiltti lapsi, liian kiltti. Otin vastaan sisarusteni "pahat teot" vapaaehtoisesti kärsiäkseni rangaistuksen heidän tähtensä (ei en ole masokisti). Ollessani noin 20 v. elämäni muuttui totaalisesti. Aloin jännittää sosiaalisia tilanteita mielettömästi. Elin jatkuvasti ahdistuksessa, enkä tiennyt miksi. Minulla ei ollut mitään kahvikuppi neuroosia tai vastaavaa, oli vain käsittämätön pelko "paljastumisesta". Minulle määrättiin mitä erilaisimpia lääkkeitä ahdistuksen/pelkoneuroosieni kurissa pitämiseksi. Auttoivatko ne? Eipä juurikaan. Tuskaisuuteni kasvoi vuosi vuodelta. Muistissani on kun menimme tuoreen vaimoni kanssa syömään kerrankin ulos, oli joku pihvipaikka Hesassa. Pöydät olivat täpötäynnä ruokailijoita. Tilasimme jotain pihviä ranskalaisilla perunoilla. Tilauksen ja pöytään tuomisen välinen ajanjakso kävi sietämättömän pitkäksi. Olin täysin vakuuttunut siitä, että kaikki ruokailijat ovat kiinnostuneet pelkästään MINUSTA ja siitä miten RESSUKKA minä olen säälittävine pelkoneurooseineni. Tulihan se ruoka viimeinkin. Siinä vaiheessa olin jo niin ahdistunut, ettei ruokailusta mitään tullut. Väkisin söin jotain. Yritin poistaa ahdistustani laskemalla syötyjen ranskanperunoiden lukua.
Aika menee eteenpäin, ahdistuksesta tulee jo kehon viestitys menetelmä. Alan hikoilla entistä voimakkaammin. Aluksi hikoilu kohdistuu luonnollisimpiin kanaviin (kainalot), myöhemmin hikoilu valtaa koko kehon. Tuttu muisto on pyyheliina kamarin uunin päällä, johon voin käydä pyyhkimässä kasvoiltani norona virtaavan hien poistuessani tuskallisesta kahvipöydästä sukulaisvierailujen aikana. Pahinta oli vielä se, että minulle määrätty Anafranil lääke (ahdistukseen) aiheuttaa itsessään hikoilun lisääntymistä.
Edellä mainitun kaltaista ahdistunutta pakkoneuroottista elämää elin yli 20 vuotta. Mikä minua auttoi? Miksi en tehnyt itsaria? Miksi en elä "hullujen huoneessa" loppu elämääni? Miksi voin tänä päivänä todella hyvin? Miksi en pelkää mitään? Kysykää jos kiinnostaa:).
Vastaukset 3
Vanhimmat
kerro mikä on tämä sinun tapasi selvitä elämästä hengissä? Näin tämän saman kirjoituksen toisella palstalla ja vastasin siihen ja joku muukin. Jumalaa ei tarvi sotkea tähän, vaikka onkin varmaan hyvä tyyppi. Parhain kaikista. Jos vain oppisin tuntemaan.No nyt mä itse sotkin Jumalan tähän,,,heh,heh.Sorry.
Ensinnäkin tukea en saanut muualta kuin MT-henkilökunnalta ja vaimoltani (hyvin rajallisesti). Joku sanoi, että älä Jeesusta sotke tähän. Pakko minun on se sotkea koska ilman jatkuvaa sinnikästä rukoilua ja alkoholia en olisi kestänyt. En ole varma kumpi enemmän auttoi rukous vaiko alkoholi:). Vuonna 1995 tuli täydellinen pysähdys. En yksinkertaisesti enää kestänyt. Psyyke olisi vielä jaksanut taistella, keho ei. Nykyisin sitä taidetaan kutsua nimellä burnout. En nähnyt valoa missään suunnassa. Lääkityksen lisäämiseen en luottanut. Tukijoita minulla ei ollut. "Lataamoon" en ollut halukas lähtemään. MITÄ MINÄ TEEN !?! Itsemurhaa en koskaan tosissani harkinnut (kiitos sen valtavan rukoukseni määrän). Onnekseni tunsin erään psykoterapeutin, jolle viimeisillä voimillani soitin. Hän oli järkyttynyt kuulemastaan. Otti minut oitis potilaakseen (nimellisveloituksella). Aloitin säännöllisen psykoterapiassa käynnin, jota kesti liki 3 vuotta 1 kerta/vko. Alku oli hankalaa, minä joka olin tottunut selviytymään pelkän pohdiskelun avulla, minun oli nyt opeteltava puhumaan. Näin jälkikäteen on hauska muistella keskustelumme kulkuja. Eräänkin kerran terapeuttini (nainen) kysyi aluksi, mistäs nyt jutellaan? Oli niin kurkkua myöten täynnä koko terapiaa, että tiuskasin hänelle, vituttaa koko terapia, johon terapeutti vastasi ystävällisesti, no eikös se vittu ole ihan hyvä asia:). Mitäs siihen on miehellä enää lisättävää:). Samaan aikaan kun kävin terapiassa, minulle vaihdettiin uusi (parempi) lääkitys. Anafranilin oli jo itsessään todettu aiheuttavan voimakasta hikoilua. Se poistettiin ja tilalle astui Seroxat, kallis mutta hyvä lääke. Terapiaa oli jatkunut jo liki 2 vuotta kun koin suuren oivalluksen. Lapsuus, nuoruus, kaikki oli käyty läpi, mitään läpimurtoa ei oltu tehty. Sitten palattiin armeijaan, käytiin kohta kohdalta läpi koko intin aika. Ollessani Rauk:ssa koin henkilökohtaisella tasolla inhoittavan HÄPEÄN tunteen, jonka johdosta psyykkeeni käyttäytyminen muuttui hetkessä. Se on sen verran laaja juttu, etten sitä tähän liitä. Jos jotakuta se kiinnostaa, niin kysykää, kirjoitan sen erikseen.
Terapiat oli käyty, lääkitys vaihdettu, elämä jatkui. Minussa oli alkanut tapahtua muutoksia. Oltuani suurissakin joukko tapahtumissa, mieleni oli aivan levollinen. Minua ei enää ahdistanut. Keho sen sijaan tuli jälki junassa. Muistan eräänkin vanhempainillan kahvittelun koulun ruokalassa, jossa pöydät olivat täynnä oppilaiden vanhempia. Katselin hyvin levollisesti ympärilläni olevia vanhempia. Kukaan "ei tuijota minua", ei havainnoi sitä, kuinka reppana ahdistelija minä olenkaan. Sen sijaan kaiken tämän levollisuuden keskellä alkaa yhtä äkkiä voimakas hikoilun puuska. Niin kuin pahimpien ahdistusteni aikana, hikikarpalot valuvat otsaltani niin kuin sadekuuro olisiminut yllättänyt. En hätääntynyt siitäkään, aloin jutella alitajunnalleni/mielelleni/psyykkeelleni (ihan miten vain), hei kuulkaas, olette nyt myöhäjunassa, ahdistukseni ovat takana päin. Meni luultavasti pari vuotta, ennen kuin keho ymmärsi mitä psyykkeelle oli tapahtunut.
Elän tänä päivänä hyvin tasapainoista, täysin pelotonta elämää. Nautin suunnattomasti elämän pikku asioista. Vaikean elämäni myötä, siitä selvittyäni, osaan antaa arvoa kaikelle kauniille ja hyvälle tavallista enemmän.
JK. Koska olen selvinnyt elämästäni hengissä, haluan kertoa siitä kaikille kärsiville lohdutuksesi ja toivon kipinäksi paremmasta huomisesta.
kertomus ja varmasti auttaa jotakuta jaksamaan.
Itse asiassa paraneminen on tärkeintä, ihan
sama käyttääkö apuna Jeesusta, pirua tai viinaa.