Miten tuette perheenjäsentä? Miehellä on juuri todettu keuhkosyöpä, kuulemma kohtalaisen laaja.
Ihmettelen miten voin hänen alakuloaan paraiten auttaa.
Miten kohtalotoverit teitte?
Ihmettelen miten voin hänen alakuloaan paraiten auttaa.
Miten kohtalotoverit teitte?
Vastaukset 8
Vanhimmat
antaa hänelle myönteistä tukea.Elämisen tahto kun on korkealla,niin sillä pääsee jo pitkälle...
Luo häneen taistelutahtoa..Se on kannustavaa sairastavalle...:)
Vuosi sitten minulla todettiin syöpä, joka suurella todennäköisyydellä johtui tupakoinnista. Diagnoosin jälkeen vaimo käytti monta iltaa internetin penkomiseen löytääkseen todisteet siitä että ihan itse olen tupakanpoltolla syöpäni aiheuttanut. Näin varmaan olikin mutta ei se minusta varsinaista kannustamista ollut joten en suosittele tällaista lähestymistä. Olen aika paljon seuraillut tätä keskustelualuetta ja todennut että me miehet taidamme olla aika vaikeita tapauksia. Ei puhuta, eikä aina edes kuunnella. Tämä tekee läheisten avustusyritykset vähän hankalaksi kun kokevat ettei heidän lähestymisyrityksensä onnistu. Kyllä se onnistuu, sitä ei vaan välttämättä näytetä saati kerrota. Paras tuki tällaisessa tilanteessa on olla lähellä ja välttää ylihuolehtivaista asennetta.
Mies on polttanut koko ikänsä pari askia päivässä.
Olen vain odottanut, koska tämä iskee.
76 v. kuitenkin on jo mittarissa!
Ei minulla ole mitään syytä etsiä syyllistä sairauteen tai edes puhua syystä.
Kaikki sairaudet johtuvat jostakin!
Nyt ollaan kuin ei oltaiskaan, asiasta ei puhuta.
Ajattelin, että otan sen puheeksi yhtä arkisesti kuin minkä tahansa eteen tulevan asian. Puhun silloin, kun siihen on syytä, tutkimusaikoja tms. edessä tai käytynä.
Miten sinun sairautesi on edennyt vai saatiinko se taltutetuksi? Mitä miehellä lienee odotettavissa, kun s. on "aika iso" sanoo lääkäri.
Minun syöpäni ei ollut keuhkoissa vaan kurkussa ja siellä nimenomaan äänihuulissa. Se on paljon helpompi tilanne kuin keuhkosyöpä varsinkin kun se todettiin melko aikaisessa vaiheessa. Sädehoidot olivat viime kesänä ja nyt kuljen 3 kk:n välein kontrolleissa aina välillä miettien että löytyykö ensi kerralla jotakin.............. Ikää minulla on (vasta) 58 mutta ehdin polttaa 34 vuotta pari askia norttia päivässä . Periaatteessa olen tällä hetkellä terve mutta ääni on edelleen enimmäkseen kadoksissa varsinkin jos joutuu vähän enemmän puhumaan. Ääni saattaa palata entiselleen tai sitten ei , näin lääkärit sanovat mutta sen pahempaa ei minulle ole ennustettu toistaiseksi.
Sanoisin lopuksi että syyllistäminen on pahinta mitä tuollaisessa tilanteessa voi tehdä. Kyllä me tupakkamiehet tiedämme että siitä se johtuu mutta emme me halua että joku kertoo sitä meille.
kukaan-Samoin tuntuu pahalle,jos jysytään ennusteesta,paljonko on elinaikaa.Sitä kun ei tiedä kukaan.Olla läsnä,ja kuunnella.Yrittää elää mahdollisimman normaalisti-
Iäkkäällä puolisolla ollut syöpä, joka leikattiin, vointi ollut kohtalainen jos unohtaa päivittäiset " pissaähellykset" eli kun hän juoksee veskissä, eikä mitään oikein tapahdu.
Hän kieltää koko pissavaivan, lapset sanoivat kustantavansa yksityisen urologin, mutta eipä isä mene koska EI OLE MITÄÄN VAIVAA.
No, minä kun elän hänen kanssaan, näen ja kuulen että on vaivoja - mutta joka kerta kun siitä yrittää vaikka kuinka nätisti edes puhua syntyy ilmiriita.
Onhan se hänen päätöksensä jos haluaa tehdä hidasta itsemurhaa mutta.
Hänellä on kipuja lantioissa, ns isoissa luissa ja liikkumien välistä aika kankean näköistä - tietysti ikääkin on 73 mutta silti.
Kun hän käy syöpäkontrolleissa hän ei edes mainitse vaivoistaan lääkäreille - eikä kukaan tietenkään voi silloin auttaa.
Hänelle tehtiin jokunen kk sitten vatsan uä, se todettiin että eturauhanen painaa yli 40 g.
Kun hän meni tutkimuksiin, hän ei tehnyt niin kuin ohjeissa sanottiin - esim että virtsarakon pitää olla täynnä - hän kävi veskissä ihan tavallisesti ja kun tämä ultrassa huomattiin, ettei rakko ole täynnä ja pyydetiin juomaan tämä hyväkäs joi pienen mukillisen..
Tässähän on sellainenkin katsontakanta, että me olemme molemmat jo eläkkeellä eli hänen kipunsa ja vaivansa heijastuvat myös minuun. Kun hän ei saa kivuiltaan yöllä nukuttua - en minäkään voi nukkua.
Ja joo, on yritetty keskustella hänen hoitavan lääkärinsä kanssa jonka näkemys on se, että mitään tutkimuksia/ yms ei tehdä ellei potilas nimenomaisesti itse niitä pyydä.
No, tämä ei pyydä.
Hänellä on myös sellainen ajatusmaailma että kaikki lääkkeet ovat pahasta - hän ei periaatteellisista syistä käytä edes särkylääkkeitä.
Aamuisin kun häntä katselen - tunnen säälinsekaista vihaa välillä - siitä ettei hän hoida itseään ja siitä, että hän antaa kaiken vain - mennä -.
Aamulla hänen kasvonsa ovat niin turvoksissa ettei juurikaan silmiä erota, kasvojen väri on sairaan keltaisen-harmaa.
Minä ja lapset olemme yrittäneet ihan tosissamme tukea, neuvoa ja rohkaista mutta on kuin löisi päätä siihen kuuluisaan mäntyyn..
mutta tsemppiä sinulle!
Onneksi mieheni ei ole noin itsepäinen, mutta viittä vaille.
Uskon, että tämäkin tauti olisi ollut voitettavissa, jos hän olisi mennyt lääkäriin ajoissa, eli viime syksynä, jolloin tämä häntä nyt röykyttävä yskä alkoi vaivata.
Kun on ikänsä elänyt samassa huushollissa, tiesin, että tuo yskä oli erilaista kuin aikaisemmat.
Mutta ihan sama asenne oli, kuin sinunkin miehelläsi: ÄLÄ puutu tähän. Minä hoidan itseni.
Lääkärin ja hoitojen pelko on suurempi miehillä kuin naisilla. Olen sen huomannut lähes kaikilla tuttavillani. Pikkuasioista ei valiteta!
Sitten ne pikkuasiat osoittautuvatkin isompien asioiden varoituksiksi, joista ei ole välitetty.
Kunpa ihmiset huomaisivat, että tällä menettelyllä he aiheuttavat surua ja kärsimystä ympäristöönsä ihan turhaan. Läheiset ahdistuvat kun eivät saa auttaa mitenkään.
On jotenkin lohduttavaa tietää, että on monia muitakin perheitä, joissa on samoja murheita. Vaikka ei tätä kenellekään soisi, tuntee jotenkin yhteenkuuluvuutta kohtalotovereitten kanssa.
Jaksakaamme siis.
Minun miehellä todettu haimasyöpä. ollaan vasta parikymppisiä kumpikin ja raskasta on elämä syövän varjossa. Mieheni mielestä parasta on kun hänen rinnallaan elää niinkuin ennen syövän toteamista eikä ole koko ajan höösäämässä ja muistuttamassa siitä miten kipeä hän on.