KANSALLINEN KULTTUURIMME JA SUOMEN TULEVAISUUS
(Kirjoittaja ei kuulu puolueeseen eikä mihinkään ps-ryhmään saati sisäpiireihin, mutta ajattelee monista asioista perussuomalaisittain.)
”Ei sanat salahan joua, eikä luottehet lovehen”, muistutetaan Kalevalassa. Ja senhän on vuosikymmenten ajan jo onneksi saatu nähdä toteutuvan, tässä mielipiteen- ja sananvapauden armaassa maassa.
Miettiessäni asioita, joiden nojalla koen tyytyväisyyttä siitä, että maassamme on päässyt syntymään ja enimmäkseen kauniisti kasvamaan ja kehittymään tämä perussuomalaisuus, huomio kääntyi toistuvasti kaikkien aineellistenkin mahdollisuuksiemme perustan, kansallisen kulttuurimme puoleen. Alkoi tulla yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että ilman omintakeista kansallista kulttuuriamme ja kulttuuriperintöämme ei perussuomalaisuudenkaan koko maata ajatellen tomeraa ja jo varhain omilla jaloillaan seisovaa lasta olisi päässyt syntymään.
Mitä sitten tarkoitetaan kansallisella kulttuurilla? Jos kansallisella kulttuurilla tarkoitettaisiin vain aineellista hyvinvointia niin siitä ei olisi mitään erityistä mainittavaa, niin tärkeä asia kuin aineellinen hyvinvointi onkin. Ja etenkin jos tuo aineellinen hyvinvointi pyrittäisiin saavuttamaan jonkun toisen kansan tai kansojen kustannuksella, niin vielä vähemmän voisi innostua kirjoittamaan sellaisesta sivistyksestä.
Liioin ei voisi myöskään kannattaa semmoista kulttuuria, jossa tiede ja taide olisivat vain vallassa olevien tai omistavan luokan palveluksessa, ja kansan suuri enemmistö olisi kaiken ”korkeamman kulttuurin” ulkopuolella.
Niinpä se johtaakin ajattelemaan, mitä ylipäätään on sivistys..Onko sivistys vain sitä, että ihminen osaa hienosti käyttäytyä, että hän on korkeasti oppinut ja osaa keskustella ja artikuloida oikein kaikenlaisista asioista ja kysymyksistä? No, sinänsä ihan oivia ominaisuuksia, mutta sivistystä ja sivistyneisyyttä ne tuskin riittävät määrittelemään. Sen sijaan sivistyksen täytyisi olla keino, ilmapiiri ja oikea henki, jonka avulla ihmisten luovuus ja järki pääsisivät ilmenemään ja kuvautumaan ulkoiseen maailmaan. Näin ollen sitä myötä kuin sivistys ja sivistyneisys kasvaa, kasvaa myös ihmisten tahto ja kyky synnyttää kaunista, erilaista, vaihtelevaa ja uutta, niin tieteen, taiteen, toimeentulon kuin hallinnonkin alueilla. Sivistyksen ulkonainenkin merkitys on näin ollen henkisissä arvoissa, ei aineellisissa. Tällaiseen ajatukseen ei myöskään mahdu ihmisten luokittelu oikopäätä sivistyneisiin ja sivistymättömiin, sillä tosiasiassa toinen ihminen on vain eri tavalla sivistynyt kuin toinen.
Sama on laita kansallisen kulttuurin, onhan jokainen kansakuntakin kuin yksilö. Länsimainen sivistys on valanut kristityt kansat jotakuinkin samaan muottiin, kuten yksilötkin. Vaikka tällä onkin saavutettu jonkin verran edistystä, se on toisaalta ehkäissyt kansallisen ja yksilöllisen hengen vapaata ilmennystä. Yksilöiden olisi saatava kulkea omia teitään, samoin kansakuntien. Kuolleiden muotojen ja orjallisten kaavamaisuuksien olisi syytä väistyä ja antaa tietä ja tilaa kansakuntien omista henkisistä rikkauksista kehittyville kulttuureille.
Mitä erityisesti Suomen kansaan tulee, ei ole vaikea kuvitella tulevaisuutemme luonteen riippuvan paljolti siitä, millä tavalla ratkaisemme kulttuurikysymyksen. Epäilemättä sillä on nyt suuremmat mahdollisuudet kehittymiseen ja ”sivistymiseen” kuin mitä sillä on ollut historian tuntemina aikoina. Kysymys on vain siitä, miten osaamme käyttää tätä tilaisuutta hyväksemme. Jos kuljemme aina vain toisten neuvojen mukaan uskomatta itseemme, tuo tilaisuus hyvän ja omimman olotilamme saavuttamiseen väistyy, tai ainakin siirtyy tuntemattomaan tulevaisuuteen. Onneksi kuitenkin vaikuttaa siltä, että emme ole kadottaneet aitoa "pakanallista" itsekunnioituksen ja tarpeen tullen jopa jääräpäisyyden hyvettämme. Erityisen hyödyllisinä nämä ominaisuudet ilmenevät perimmäisessä rauhantahtoisuudessamme.
Suomalainen kansallinen kulttuuri lieneekin toteutettavissa siinä määrin, kuin omintakeinen henkinen vire pääsee vaikuttamaan ja läpäisemään niin arjen kuin juhlan, tieteen, taiteen, uskonnon ja hallinnon alueita.
Millainenhan sitten on tuo Suomen kansan yksilöllinen, omintakeinen henki? Sen asian selvittämiskesi on tehty työtä jo ainakin toistasataa vuotta. On tutkittu kansan historiaa, on keräilty runoja ja lauluja. Kalevala on tehnyt meille tutuiksi kansan muinaisen sivistyksen ja sankarit, ja kansalliskirjailijamme ja taiteilijamme ovat kuvailleet, mitä tuntoja yhteisessä tajunnassamme on liikkunut ja liikkuu. Mahdoton on ajatuskin, että jostain muualta päin pystyttäisiin paremmin määrittelemään kulttuurimme sisäiset ja ulkoiset mahdollisuudet, toiveet ja tarpeet, tai että sellaisella olisi pitemmän päälle kantavuutta. Turhaan ei sanota, ”sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto!”
Suomen kansa on pohjimiltaan ”maata viljelevää ja luonnon helmassa elävää kansaa”. Emme löydä kokonaista identiteettiämme pelkästään suurkaupunkien hyörinästä ja umpimähkäisestä puurtamisesta, vaan ainakin osalla sieluamme kaipaamme aina välillä maaseudun rauhaan. Vaistoamme myös herkästi mikä on pinnallista, emmekä hurmaannu tai voimaannu ainakaan pitkäksi aikaa ”ulkoisesta komeudesta”, vaan ihanteemme on mielen tyyneydessä, luotettavissa ihmissuhteissa, rauhallisessa perhe-elämässä, ystävällisessä kanssakäymisessä, kokouksissa, joissa arvostetaan ja sallitaan erilaisuutta ja vastakkaisiakin mielipiteitä, ja joissa tärkeiden yhteisten asioiden hoitamisen lomassa voidaan myös laskea leikkiä ja lämmintä huumoria. Samoin viihdymme ja koemme virkistäviä samaistumiselämyksiä teattereissa, laulu- ja kansanjuhlissa ja monissa muissa tapahtumissa, joissa vakavuus ja leikkimieli käyvät käsikädessä. Eikäpä tiedekään saa arvostustamme vain kalliina ja saavuttamattomana ”koriste-esineenä”, vaan vasta silloin, jos sen sisin anti on vähintäänkin maalaisjärjen tasolla, ja kun sillä on terveen kritiikkimme jälkeenkin meille vielä jotain annettavaa.
Ehkäpä olemme jo päässeet alkuun työssä, jossa kansallisen kulttuurimme pohjalta Suomea rakennetaan. Valtiota, jossa kansan oma viisaus johtaa, ja joka perustuu tasa-arvoisuudelle ja oikeudenmukaisuudelle. Niinpä ”sivistyneiden” tulisikin etsiä ennen kaikkea kansan yhteistä onnea, syvien rivien puhaltaa yhteiseen hiileen ja koko kansan kuunnella enemmän omaatuntoaan... taikka kansallishaltijaansa.
(Kirjoittaja ei kuulu puolueeseen eikä mihinkään ps-ryhmään saati sisäpiireihin, mutta ajattelee monista asioista perussuomalaisittain.)
”Ei sanat salahan joua, eikä luottehet lovehen”, muistutetaan Kalevalassa. Ja senhän on vuosikymmenten ajan jo onneksi saatu nähdä toteutuvan, tässä mielipiteen- ja sananvapauden armaassa maassa.
Miettiessäni asioita, joiden nojalla koen tyytyväisyyttä siitä, että maassamme on päässyt syntymään ja enimmäkseen kauniisti kasvamaan ja kehittymään tämä perussuomalaisuus, huomio kääntyi toistuvasti kaikkien aineellistenkin mahdollisuuksiemme perustan, kansallisen kulttuurimme puoleen. Alkoi tulla yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että ilman omintakeista kansallista kulttuuriamme ja kulttuuriperintöämme ei perussuomalaisuudenkaan koko maata ajatellen tomeraa ja jo varhain omilla jaloillaan seisovaa lasta olisi päässyt syntymään.
Mitä sitten tarkoitetaan kansallisella kulttuurilla? Jos kansallisella kulttuurilla tarkoitettaisiin vain aineellista hyvinvointia niin siitä ei olisi mitään erityistä mainittavaa, niin tärkeä asia kuin aineellinen hyvinvointi onkin. Ja etenkin jos tuo aineellinen hyvinvointi pyrittäisiin saavuttamaan jonkun toisen kansan tai kansojen kustannuksella, niin vielä vähemmän voisi innostua kirjoittamaan sellaisesta sivistyksestä.
Liioin ei voisi myöskään kannattaa semmoista kulttuuria, jossa tiede ja taide olisivat vain vallassa olevien tai omistavan luokan palveluksessa, ja kansan suuri enemmistö olisi kaiken ”korkeamman kulttuurin” ulkopuolella.
Niinpä se johtaakin ajattelemaan, mitä ylipäätään on sivistys..Onko sivistys vain sitä, että ihminen osaa hienosti käyttäytyä, että hän on korkeasti oppinut ja osaa keskustella ja artikuloida oikein kaikenlaisista asioista ja kysymyksistä? No, sinänsä ihan oivia ominaisuuksia, mutta sivistystä ja sivistyneisyyttä ne tuskin riittävät määrittelemään. Sen sijaan sivistyksen täytyisi olla keino, ilmapiiri ja oikea henki, jonka avulla ihmisten luovuus ja järki pääsisivät ilmenemään ja kuvautumaan ulkoiseen maailmaan. Näin ollen sitä myötä kuin sivistys ja sivistyneisys kasvaa, kasvaa myös ihmisten tahto ja kyky synnyttää kaunista, erilaista, vaihtelevaa ja uutta, niin tieteen, taiteen, toimeentulon kuin hallinnonkin alueilla. Sivistyksen ulkonainenkin merkitys on näin ollen henkisissä arvoissa, ei aineellisissa. Tällaiseen ajatukseen ei myöskään mahdu ihmisten luokittelu oikopäätä sivistyneisiin ja sivistymättömiin, sillä tosiasiassa toinen ihminen on vain eri tavalla sivistynyt kuin toinen.
Sama on laita kansallisen kulttuurin, onhan jokainen kansakuntakin kuin yksilö. Länsimainen sivistys on valanut kristityt kansat jotakuinkin samaan muottiin, kuten yksilötkin. Vaikka tällä onkin saavutettu jonkin verran edistystä, se on toisaalta ehkäissyt kansallisen ja yksilöllisen hengen vapaata ilmennystä. Yksilöiden olisi saatava kulkea omia teitään, samoin kansakuntien. Kuolleiden muotojen ja orjallisten kaavamaisuuksien olisi syytä väistyä ja antaa tietä ja tilaa kansakuntien omista henkisistä rikkauksista kehittyville kulttuureille.
Mitä erityisesti Suomen kansaan tulee, ei ole vaikea kuvitella tulevaisuutemme luonteen riippuvan paljolti siitä, millä tavalla ratkaisemme kulttuurikysymyksen. Epäilemättä sillä on nyt suuremmat mahdollisuudet kehittymiseen ja ”sivistymiseen” kuin mitä sillä on ollut historian tuntemina aikoina. Kysymys on vain siitä, miten osaamme käyttää tätä tilaisuutta hyväksemme. Jos kuljemme aina vain toisten neuvojen mukaan uskomatta itseemme, tuo tilaisuus hyvän ja omimman olotilamme saavuttamiseen väistyy, tai ainakin siirtyy tuntemattomaan tulevaisuuteen. Onneksi kuitenkin vaikuttaa siltä, että emme ole kadottaneet aitoa "pakanallista" itsekunnioituksen ja tarpeen tullen jopa jääräpäisyyden hyvettämme. Erityisen hyödyllisinä nämä ominaisuudet ilmenevät perimmäisessä rauhantahtoisuudessamme.
Suomalainen kansallinen kulttuuri lieneekin toteutettavissa siinä määrin, kuin omintakeinen henkinen vire pääsee vaikuttamaan ja läpäisemään niin arjen kuin juhlan, tieteen, taiteen, uskonnon ja hallinnon alueita.
Millainenhan sitten on tuo Suomen kansan yksilöllinen, omintakeinen henki? Sen asian selvittämiskesi on tehty työtä jo ainakin toistasataa vuotta. On tutkittu kansan historiaa, on keräilty runoja ja lauluja. Kalevala on tehnyt meille tutuiksi kansan muinaisen sivistyksen ja sankarit, ja kansalliskirjailijamme ja taiteilijamme ovat kuvailleet, mitä tuntoja yhteisessä tajunnassamme on liikkunut ja liikkuu. Mahdoton on ajatuskin, että jostain muualta päin pystyttäisiin paremmin määrittelemään kulttuurimme sisäiset ja ulkoiset mahdollisuudet, toiveet ja tarpeet, tai että sellaisella olisi pitemmän päälle kantavuutta. Turhaan ei sanota, ”sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto!”
Suomen kansa on pohjimiltaan ”maata viljelevää ja luonnon helmassa elävää kansaa”. Emme löydä kokonaista identiteettiämme pelkästään suurkaupunkien hyörinästä ja umpimähkäisestä puurtamisesta, vaan ainakin osalla sieluamme kaipaamme aina välillä maaseudun rauhaan. Vaistoamme myös herkästi mikä on pinnallista, emmekä hurmaannu tai voimaannu ainakaan pitkäksi aikaa ”ulkoisesta komeudesta”, vaan ihanteemme on mielen tyyneydessä, luotettavissa ihmissuhteissa, rauhallisessa perhe-elämässä, ystävällisessä kanssakäymisessä, kokouksissa, joissa arvostetaan ja sallitaan erilaisuutta ja vastakkaisiakin mielipiteitä, ja joissa tärkeiden yhteisten asioiden hoitamisen lomassa voidaan myös laskea leikkiä ja lämmintä huumoria. Samoin viihdymme ja koemme virkistäviä samaistumiselämyksiä teattereissa, laulu- ja kansanjuhlissa ja monissa muissa tapahtumissa, joissa vakavuus ja leikkimieli käyvät käsikädessä. Eikäpä tiedekään saa arvostustamme vain kalliina ja saavuttamattomana ”koriste-esineenä”, vaan vasta silloin, jos sen sisin anti on vähintäänkin maalaisjärjen tasolla, ja kun sillä on terveen kritiikkimme jälkeenkin meille vielä jotain annettavaa.
Ehkäpä olemme jo päässeet alkuun työssä, jossa kansallisen kulttuurimme pohjalta Suomea rakennetaan. Valtiota, jossa kansan oma viisaus johtaa, ja joka perustuu tasa-arvoisuudelle ja oikeudenmukaisuudelle. Niinpä ”sivistyneiden” tulisikin etsiä ennen kaikkea kansan yhteistä onnea, syvien rivien puhaltaa yhteiseen hiileen ja koko kansan kuunnella enemmän omaatuntoaan... taikka kansallishaltijaansa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.