Pop-pop-pop--musiikin

Ismo Alangon sanoittama kappale pop-pop-pop-pop-musiikkia kertoo säkeissään sukupolvien yli ulottuvan tarinan siitä miten pop-musiikki näyttelee osaansa nuorten elämässä. Se on mukana kun rakastutaan, kun parannetaan maailmaa, kun jaksetaan jokapäiväistä elämää, kun uusi sukupolvi astuu vuorostaa näyttämölle ja ottaa taistelulaulukseen tai lohdutuksekseen samat yksinkertaiset sanat rakkaudesta.

Ja se on niin totta. Totta se on: rakkaus on ihan totta. Siinä ei ole mitään epäaitoa tai epätotta, se on suoraa ja yksinkertaista. Sitä ei todellakaan tarvitse analysoida hienoin termein tai toistella tuhansin sanoin. Elämänpettämät, katkeroituneet kyynikot voivat vähätellä ja halveksia rakkautta, mutta tosiasiaksi jää että rakkaus on totta ja tarvitsee vain yksinkertaisia sanoja tunnustuksekseen.

Alanko sorvaa myös hieman yllättäen sanoituksensa keskelle filosofisen argumentin. Pop-lällätys, joka toistaa totuutta rakkauden yksinkertaisuudesta, muuttuukin äkkiä yhden säkeen ajaksi tiukaksi tiedonfilosofiseksi eksplikaatioksi. Oletteko miettineet mitä tämä täsmälleen tahtoo sanoa: "Niin totta... kuin paskajärven kaunis Charlotta..." Se ei ole mikään muina miehinä mukaan heitetty törkyherja tms., vaan se todellakin toimii filosofis-opillisena elementtinä.

On nimittäin niin että romantiikkaan pettyneet ihmiset usein kivuistaan selvitäkseen kovettavat mielensä ja heistä kasvaa ajan myötä tunteet kieltäviä "realisteja". Jossain määrinhän meille kaikille tapahtuu tuollaista, ja siksi me arkikielessämmekin kuvaamme sanalla "realisti" ihmistä joka ei intoile tai tunteile turhia. "Realisti" ottaa asiat kylmän viileästi. Ääripäähän vietynä tämä suoja-asenne tarkoittaa, ettei ihminen enää osaa pitää todellisena mitään muuta kuin jotain äärimmäisen kylmää, raakaa ja kaikille tunneliikutuksille vastakkaista. On taiteilijoitakin, jotka kokevat että kaikki äärimmäisen ruma, inhottava, kauhea, raaka ja verinen edustaa esteettisyyden varsinaista huippua. Mutta onko näin todellakin -- onko kaikki paska todellakin jotenkin "todellisempaa" kuin vaikkapa ihan yksinkertaisin sanoin ilmaistu rakkaus?

Runoilemalla Charlotta-torttusäkeen paskajärveen Ismo Alanko asettaa kysymyksen siitä mikä on lopulta totta. Valinta jää sitten kuulijalle, sinulle tai minulle, mutta kysymys on tuossa runonsäkeessä selvästi, ihan kaiken keskelle osoittelevasti asetettu. Kyseessä on hienonhieno filosofinen pointti, pop-lällätyksen sisälle yllättävästi sijoitettu.

Vaikka Idols-kilpailusta ollaan perustellusti varsin montaa mieltä, Alangon laulun valitseminen Idols-loppukilpailijoiden yhdessä esitettäväksi kertoo, ettei meillä kuitenkaan eletä nuorisomusiikin suhteen ihan takapajulassa. Oman Idols-kilpailumme laulajat saattavat kyvyiltään olla varsinaisia tenavatähtiä tai ohuella äänellä rääkyviä hevi-variksenpoikia, mutta kilpailua kokonaisuudessaan ohjailevat kuitenkin ilmeisen laatutietoiset ihmiset. Vai voisiko tämän laulun valinta olla silkka vahinko -- perustua ihan siihen ettei edes levy-yhtiöissä ole ymmärretty laulun sisällöllistä pointtia?