Kun Kekkonen näkyy yhä vain puhuttavan muita, niin miksipä en käyttäisi puheenvuoroa jälleen minäkin, sillä taidan olla tällä saitilla kenties Mielipidepankin ohella Kekkoseen, hänen koko elämäänsä ja elämäntyöhönsä perehtynyt henkilö.
Kekkoselle ei tee oikeutta ainakaan sellainen yksisilmäinen palvonta, jota esim. Oiva Härkönen on aina – nytkin tuolla alempana – haluaa osoittaa. Ihan pöyristyttävä on Oivan näkemys, että suomettuminen olisi ollut postittivinen ilmiö! Ja että vain sen avulla pidettiin NL käsivarren päässä! Sopii kysyä, että miksi Kekkonen sitten jo syksyllä 1944 tarjosi neukuille hyviä palveluksiaan (sitä kai ei historiaa jonkin verrab tunteva Oiva kiistäne), jos hän halusi pitää ne ”käsivarren päässä”. Tukijoinaan hän halusi ne pitää. Ja siinä tarkoituksessa suometuimme.
Oivan jatkuva väittäminen kuulumisestamme NL:n etupiiriin Itä-Saksan, Unkarin ja Tshekkoslovakina tavoin on törkeää, josta Kekkonen julmistuisi suunnattomasti, jos hän olisi kuulemassa. Kekkonenhan yritti jatkuvasti joka käänteessä osoittaa, ettemme ole noiden maiden kaltaisessa asemassa, ja koetti korostaa puolueettomuuttamme. Mutta Natoon emme olisi voineet liittyä Kekkosen aikana, kun sellainen olisi varmaan tulkittu YYA-sopimuksen vastaiseksi, sillä Länsi-Saksahan oli Naton jäsen, ja sopimus alkoi, että ”Jos Saksa tai sen kanssa liitossa oleva maa… jne… Mutta jos Kekkonen oklisi johdossamme nykytilanteessa, olisimme jo kauan olleet Naton jäseniä; sellaiset kokemukset Kekkosella oli Venäjästä..
Kekkosessa oli siis miestä moneksi. Hän oli paljon enemmän kuin nuo Kekkosen palvojat koettavat esittää. Enemmän sekä hyvässä että pahassa, niin ihmisenä kuin myös maamme kannalta.
Monet ovat tutkineet ja ajatelleet Kekkosta jopa enemmän kuin minä, ja heillä on ollut siihen paremmat edellytyksetkin. Esitän nyt heidän eräitä arviointejaan ja koetan lopuksi niidenkin pohjalta tiivistää oman näkemykseni:
- - -
Aarno Laitinen sanoi arvioidessaan Lasse Lehtisen väitöskirjaa ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä” seuraavasti: ”Jos Fagerholm olisi vuonna 1956 voittanut presidentinvaalit, Suomi olisi nopeasti kulkenut kohti länsimaista demokratiaa, sitoutunut läntisiin instituutioihin ja välttänyt kaiken sen kamaluuden, jonka aasialaisen stalinistikulttuurin kyllästämä Neuvostoliitto salakuljetti KGP:n ja Kekkosen avulla tänne” (IL 25.10.2002).
Pekka Hyvärinen kirjassaan ”Suomen mies” sanoo näin:
”Suomesta olisi voinut tulla vapaa länsimaa jo 1970-luvulla, jos presidentti Urho Kekkonen olisi malttanut luopua vallasta. Samalla olisi loppunut ahdistava suomettuminen”
Ote kirjan esittelystä:
Hyvärisen kirjassa annetaan kuva Kekkosesta älykkäänä ja huumorintajuisena, mutta samalla pitkävihaisena juonittelijana, joka käytti vuosikymmeniä Neuvostoliittoa lyömäaseena valtapelissään ja vastustajien lyömisessä.
Kirjassa kerrotaan omapäisestä Kekkosesta kansalaissodan vapaaehtoisena teloittajana Haminassa ja kommunistien vihaajana, joka sitten muuttui Neuvostoliiton nootin järjestäjäksi ja Kremlin vaalirahoituksen vastaanottajaksi.
Kekkosen saama 10 miljoonan lisätuki vuoden 1962 noottivaaleihin, joka nykyrahassa vastaa ehkä miljoonaa markkaa, on Hyväriselle tieto vaiennetusta väärinkäytöksestä, joka hakee vertaistaan.
- Eikä ole mitään syytä olettaa, etteikö hänen kaikkia vaalikampanjoitaan rahoitettu Moskovasta.
Samalla kun Hyvärinen pui sitä, miten pahasti Kekkonen oli Neuvostoliiton talutusnuorassa, hän toisaalta antaa tunnustusta tämän taitavuudelle ulkopolitiikan ja diplomatian alalla.
Punainen lanka onkin se, että Kekkosessa taistelivat vastakkaiset luonteenpiirteet, kuten jalous ja julmuus. Ja voitolle pääsivät useimmiten kielteiset kuin myönteiset piirteet. Näihin kuuluivat myös vieraissa naisissa käynti ja ryyppääminen.
http://www.verkkouutiset.net/arkisto/Arkisto_2000/1.syyskuu/ukk33500.htm
Tuohon Pekka Hyvärisen kirjassa sanottuun en yhdy:
”Yksi on kuitenkin esillä eli kauna armeijaa kohtaan. Se johtui tekijän mukaan alun perin siitä, ettei Kekkosen päässyt aikanaan upseerikoulutukseen puukkotappelun vuoksi. Tätä kostettiin koko virkauran ajan armeijalle. Kekkonen antoi lisäksi venäläisten häpäistä ylipäällikkö Mannerheimia, todistelee Hyvärinen pitkin matkaa”
Kekkonen oli tosin katkera, ettei päässyt hänen varusmiesaikanaan toimeenpannulle 1.4.1920 alkaneelle ensimmäiselle RUK:n kurssille, sillä yhtenä vaihtoehtona hänen tulevaisuuden suunnitelmissaan oli sotilasura, mutta ei hän kaunannut armeijaa ja sotilaita hän päinvastoin arvosti, ehkä osittain kiitos hänen upseeriveljensä Jussin, johon hänellä oli erityisen lämpöinen suhde.
Myönteisemmin Kekkosta arvioi Paavo Lipponen, joka sanoi Kekkosen syntymän satavuotisjuhlaseminaarissa mm. näin:
”Kekkonen tunnusti realiteetit mutta teki niiden avulla omaa politiikkaa. Suomi nousi hänen johdollaan eurooppalaiseksi vaikuttajaksi ja suurvaltasuhteiden kehittäjäksi. Aktiivisen puolueettomuuspolitiikan tavoitteena oli Suomen kansainvälisen aseman vahvistaminen. Hyvät idänsuhteet petasivat johdonmukaista integroitumista läntisten demokratioiden yhteistyöhön. EEC-vapaakauppasopimus on Kekkosen opin toteuttamista parhaillaan.
Suomi ei ollut lännen etuvartio eikä Neuvostoliiton välikappale. Kun läntiset kommentaattorit joissakin keskusteluissa - pienemmissä piireissä - heittivät yllemme epäilyksen varjon, en malttanut olla kysymättä, missä asianomaisten kotimaat olivat vuonna 1940.
Suomettumiskeskustelu on aiheellista, mutta kun puhutaan ulkopolitiikasta, voidaan kysyä, kumpi vei, kissa vai hiiri. Suomi selviytyi voittajana kylmästä sodasta.”
Lipponen näyttää myös vastaavan Juhani Suomen Kekkos-elämäkerran viimeisessä osassa esiin tuotuun näkemykseen.
”Jos Kekkonen masentui siitä, että pääministeri ei suostunut eroamaan, voi sitä vain valittaa. Vanhan miehen ympärille oli kehittynyt palvonta- ja vallankäyttöjärjestelmä, joka piti häntä virassa liian pitkään, hän huomautti.”
Mutta hieman samoin kuin Laitinen ja Hyvärinen näkee myös Paavo Lipponen sanoessaan:
”Maailman muutoksesta huolimatta ulkopolitiikkaan luotiin Kekkosen aikana ylivarovaisuuden perinne. Hänen mielestään Kekkonen olisi voinut, jos olisi halunnut, viimeistään 1970-luvun puolivälissä lopettaa ulkopolitiikan ympärille kehittyneen sisäpoliittisen pelin. Kekkonen ei halunnut, mutta se johtui myös järjestelmästä itsestään, vanhan miehen palvonnasta”
http://www.verkkouutiset.net/arkisto/Arkisto_2000/1.syyskuu/pluk3500.htm.
Martti Häikiö kirjassaan ”Historia ja väärät profeetat” päättää Kekkosta koskevan jälkiarviointinsa seuraavasti:
”Urho Kekkosen jälkimaine on kaksijakoinen. Yhtäältä tunnustetaan hänen ansionsa reaalipolitiikan toteuttajana ulko- ja kauppa politiikassa ja poliittisen taktiikan taitajana. Hänen kaudellaan Suomi pysyi Länsi-Euroopan integraatiovaiheiden mukana säilyttäen Neuvostoliiton naapurinakin markkinatalousjärjestelmänsä. Kekkosta pidetään ovelana Suomen etujen ajajana, idän ja lännen sillanrakentajana. Hän oli venäläisten ystävä, joka kuitenkin osasi käsitellä heitä taitavasti.
Toisaalta hänen menettelytapojensa kovuus, valtapiirinsä laajuus ja presidenttikautensa pituus sekä ennen kaikkea sisäpoliittinen hajota ja hallitse –asenteensa loivat pitkän varjon suomalaiseen parlamentarismiin. Hänen seuraajansa Mauno Koiviston kaudella lopetettiin puolueiden syrjintä hallituksia muodostettaessa, siirryttiin koko vaalikauden istuviin enemmistöhallituksiin ja irtauduttiin ulko-, kauppa- ja sisäpolitiikan kytkemisestä toisiinsa. Suomi etääntyi myös siitä itsesensuurin ilmapiiristä, joka vaivasi etenkin valtiollista yleisradiota.
Kriitikkojen silmissä Kekkonen oli ”konstien” käyttäjä, vallanhimoinen oman edun tavoittelija ja moraaliton pyrkyri”.
Matti Paavonsalo eli Uuden Suomen ja myöhemmin Helsingin Sanomien poliittinen pakinoitsija M.o.t.: sanoo 1995 ilmestyneen kirjansa ”Kekkosen valta” loppuluvussa:
”Vasta vertailu kahteen seuraajaan on paljastanut, miten erikoinen persoonallisuus Kekkonen oli vallankäyttäjänä. Paradoksi oli, että Kekkosen herättämästä runsaasta huomiosta huolimatta monista tiedossa olleista asioista vaiettiin hänen kaudellaan”.
Paavonsalo tekee Kekkosesta myös monia varsin myönteisiä luonnehdintoja. Hän toteaa mm: ”Urho Kekkosella oli harvinaisen monipuolinen kiinnostus elämään, mikä on usein poikkeavan lahjakkuuden merkki”, ja ”asiakokonaisuuksien ymmärtäminen ja hallitseminen poliittisina suureina UKK:n tavalla on harvinaista” (kuten myös Max Jakobson on todennut). Edelleen Paavonsalo toteaa, että ”puhujana Kekkosella oli harvinainen ilmaisukyky. Levollinen ja vakuuttava puhetapa herätti kuulijoissa luottamusta.” Jo aikaisemmin Paavonsalo on todennut, että kun Kekkonen oli lähtöisin ”tavallisesta kansasta” hän osasi käyttää ”kansan kieltä”, mutta koska hän oli myös akateemisesti oppinut mies, tarvitessaan hän osasi käyttää myös heidän kieltänsä.
Ihmistyyppinä Paavonsalo määrittelee Kekkosen tyypilliseksi ”salaviisaaksi” savolaiseksi (hänen sukujuurensa molemmilta puolilta ovat vuosisatojen ajalta Savosta), johon nuoruusvuosina oli tullut mukaan suorapuheisempaa ja toimissaan ”äkkinäisempää” kainuulaisuutta.
Paavonsalo jatkaa: ”Läheisten ystäviensä kesken Kekkosen sanotaan olleen avoin, huumorintajuinen ja seurallinen. Ihmiskunnan ylimpiin arvoihin ja uskontoon hän suhtautui riittävän kunnioittavasti, kuten sivistyneen ihmisen tapoihin kuuluu. Kekkosen persoonan sisintä oli hänen alati yltynyt halunsa käyttää valtaa. Vähemmän jaloa oli se, että Kekkosella oli vuosikymmenten ajan henkilökohtaisen vihanpidon kohteita. Valta turmeli aikaa myöten Kekkosta. Hän huumaantui omasta menestyksestään, oli turhamainen, oikutteleva ja epäluuloinen. Arvostelun heikko kestäminen aiheutti puheet kekkosdiktatuurista ja ruoskaparlamentarismista. Synkät puolet korostuivat loppuaikoina enemmän, ja siksi Kekkosesta jäi monille tarkkailijoille epäedullinen kuva.”
Minä yhdyn pienin varauksin Laitisen edellä sanomaan ja jokseenkin varauksitta Lipposen, Häikiön ja Paavonsalon näkemyksiin. Paavonsalo kuvailee Kekkosen monipuolisimmin, kuten pitääkin kuvailla tuo mis, jossa siis oli miestä moneksi.
Minun Kekkos-kuvaani vaikuttaa myös se Kekkonen, joka ei vielä ollut presidentti. Se vaikuttaa poliitikon uransa ensimmäiseltä vuosikymmeneltä osin myönteisesti (isänmaallisuus ja pyrkimys ”kansanrintamayhteistyöhön”), mutta vuosikymmenen loppupuolelta myös kielteisesti (takin kääntäminen ja varsinkin sen epäilyttävät perusteet).
Kekkosen toimet toisella poliitikon vuosikymmenellään (toiminta asekätkentä- ja sotasyyllisyysasioissa, poliitikkotovereittensa pettäminen ja härski vallankaappaus omassa puolueessaan) vaikuttavat minun Kekkos-kuvaani vain kielteisesti.
Silti minunkin silmissäni Urho Kekkonen oli monilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan suuri mies ja kiistatta aikansa merkittävin suomalainen poliitikko, mutta hänen merkityksensä laatu Suomelle ei ole minun mielestäni yksiselitteisesti, tuskin edes voittopuolisesti hyvä.
Kekkoselle ei tee oikeutta ainakaan sellainen yksisilmäinen palvonta, jota esim. Oiva Härkönen on aina – nytkin tuolla alempana – haluaa osoittaa. Ihan pöyristyttävä on Oivan näkemys, että suomettuminen olisi ollut postittivinen ilmiö! Ja että vain sen avulla pidettiin NL käsivarren päässä! Sopii kysyä, että miksi Kekkonen sitten jo syksyllä 1944 tarjosi neukuille hyviä palveluksiaan (sitä kai ei historiaa jonkin verrab tunteva Oiva kiistäne), jos hän halusi pitää ne ”käsivarren päässä”. Tukijoinaan hän halusi ne pitää. Ja siinä tarkoituksessa suometuimme.
Oivan jatkuva väittäminen kuulumisestamme NL:n etupiiriin Itä-Saksan, Unkarin ja Tshekkoslovakina tavoin on törkeää, josta Kekkonen julmistuisi suunnattomasti, jos hän olisi kuulemassa. Kekkonenhan yritti jatkuvasti joka käänteessä osoittaa, ettemme ole noiden maiden kaltaisessa asemassa, ja koetti korostaa puolueettomuuttamme. Mutta Natoon emme olisi voineet liittyä Kekkosen aikana, kun sellainen olisi varmaan tulkittu YYA-sopimuksen vastaiseksi, sillä Länsi-Saksahan oli Naton jäsen, ja sopimus alkoi, että ”Jos Saksa tai sen kanssa liitossa oleva maa… jne… Mutta jos Kekkonen oklisi johdossamme nykytilanteessa, olisimme jo kauan olleet Naton jäseniä; sellaiset kokemukset Kekkosella oli Venäjästä..
Kekkosessa oli siis miestä moneksi. Hän oli paljon enemmän kuin nuo Kekkosen palvojat koettavat esittää. Enemmän sekä hyvässä että pahassa, niin ihmisenä kuin myös maamme kannalta.
Monet ovat tutkineet ja ajatelleet Kekkosta jopa enemmän kuin minä, ja heillä on ollut siihen paremmat edellytyksetkin. Esitän nyt heidän eräitä arviointejaan ja koetan lopuksi niidenkin pohjalta tiivistää oman näkemykseni:
- - -
Aarno Laitinen sanoi arvioidessaan Lasse Lehtisen väitöskirjaa ”Aatosta jaloa ja alhaista mieltä” seuraavasti: ”Jos Fagerholm olisi vuonna 1956 voittanut presidentinvaalit, Suomi olisi nopeasti kulkenut kohti länsimaista demokratiaa, sitoutunut läntisiin instituutioihin ja välttänyt kaiken sen kamaluuden, jonka aasialaisen stalinistikulttuurin kyllästämä Neuvostoliitto salakuljetti KGP:n ja Kekkosen avulla tänne” (IL 25.10.2002).
Pekka Hyvärinen kirjassaan ”Suomen mies” sanoo näin:
”Suomesta olisi voinut tulla vapaa länsimaa jo 1970-luvulla, jos presidentti Urho Kekkonen olisi malttanut luopua vallasta. Samalla olisi loppunut ahdistava suomettuminen”
Ote kirjan esittelystä:
Hyvärisen kirjassa annetaan kuva Kekkosesta älykkäänä ja huumorintajuisena, mutta samalla pitkävihaisena juonittelijana, joka käytti vuosikymmeniä Neuvostoliittoa lyömäaseena valtapelissään ja vastustajien lyömisessä.
Kirjassa kerrotaan omapäisestä Kekkosesta kansalaissodan vapaaehtoisena teloittajana Haminassa ja kommunistien vihaajana, joka sitten muuttui Neuvostoliiton nootin järjestäjäksi ja Kremlin vaalirahoituksen vastaanottajaksi.
Kekkosen saama 10 miljoonan lisätuki vuoden 1962 noottivaaleihin, joka nykyrahassa vastaa ehkä miljoonaa markkaa, on Hyväriselle tieto vaiennetusta väärinkäytöksestä, joka hakee vertaistaan.
- Eikä ole mitään syytä olettaa, etteikö hänen kaikkia vaalikampanjoitaan rahoitettu Moskovasta.
Samalla kun Hyvärinen pui sitä, miten pahasti Kekkonen oli Neuvostoliiton talutusnuorassa, hän toisaalta antaa tunnustusta tämän taitavuudelle ulkopolitiikan ja diplomatian alalla.
Punainen lanka onkin se, että Kekkosessa taistelivat vastakkaiset luonteenpiirteet, kuten jalous ja julmuus. Ja voitolle pääsivät useimmiten kielteiset kuin myönteiset piirteet. Näihin kuuluivat myös vieraissa naisissa käynti ja ryyppääminen.
http://www.verkkouutiset.net/arkisto/Arkisto_2000/1.syyskuu/ukk33500.htm
Tuohon Pekka Hyvärisen kirjassa sanottuun en yhdy:
”Yksi on kuitenkin esillä eli kauna armeijaa kohtaan. Se johtui tekijän mukaan alun perin siitä, ettei Kekkosen päässyt aikanaan upseerikoulutukseen puukkotappelun vuoksi. Tätä kostettiin koko virkauran ajan armeijalle. Kekkonen antoi lisäksi venäläisten häpäistä ylipäällikkö Mannerheimia, todistelee Hyvärinen pitkin matkaa”
Kekkonen oli tosin katkera, ettei päässyt hänen varusmiesaikanaan toimeenpannulle 1.4.1920 alkaneelle ensimmäiselle RUK:n kurssille, sillä yhtenä vaihtoehtona hänen tulevaisuuden suunnitelmissaan oli sotilasura, mutta ei hän kaunannut armeijaa ja sotilaita hän päinvastoin arvosti, ehkä osittain kiitos hänen upseeriveljensä Jussin, johon hänellä oli erityisen lämpöinen suhde.
Myönteisemmin Kekkosta arvioi Paavo Lipponen, joka sanoi Kekkosen syntymän satavuotisjuhlaseminaarissa mm. näin:
”Kekkonen tunnusti realiteetit mutta teki niiden avulla omaa politiikkaa. Suomi nousi hänen johdollaan eurooppalaiseksi vaikuttajaksi ja suurvaltasuhteiden kehittäjäksi. Aktiivisen puolueettomuuspolitiikan tavoitteena oli Suomen kansainvälisen aseman vahvistaminen. Hyvät idänsuhteet petasivat johdonmukaista integroitumista läntisten demokratioiden yhteistyöhön. EEC-vapaakauppasopimus on Kekkosen opin toteuttamista parhaillaan.
Suomi ei ollut lännen etuvartio eikä Neuvostoliiton välikappale. Kun läntiset kommentaattorit joissakin keskusteluissa - pienemmissä piireissä - heittivät yllemme epäilyksen varjon, en malttanut olla kysymättä, missä asianomaisten kotimaat olivat vuonna 1940.
Suomettumiskeskustelu on aiheellista, mutta kun puhutaan ulkopolitiikasta, voidaan kysyä, kumpi vei, kissa vai hiiri. Suomi selviytyi voittajana kylmästä sodasta.”
Lipponen näyttää myös vastaavan Juhani Suomen Kekkos-elämäkerran viimeisessä osassa esiin tuotuun näkemykseen.
”Jos Kekkonen masentui siitä, että pääministeri ei suostunut eroamaan, voi sitä vain valittaa. Vanhan miehen ympärille oli kehittynyt palvonta- ja vallankäyttöjärjestelmä, joka piti häntä virassa liian pitkään, hän huomautti.”
Mutta hieman samoin kuin Laitinen ja Hyvärinen näkee myös Paavo Lipponen sanoessaan:
”Maailman muutoksesta huolimatta ulkopolitiikkaan luotiin Kekkosen aikana ylivarovaisuuden perinne. Hänen mielestään Kekkonen olisi voinut, jos olisi halunnut, viimeistään 1970-luvun puolivälissä lopettaa ulkopolitiikan ympärille kehittyneen sisäpoliittisen pelin. Kekkonen ei halunnut, mutta se johtui myös järjestelmästä itsestään, vanhan miehen palvonnasta”
http://www.verkkouutiset.net/arkisto/Arkisto_2000/1.syyskuu/pluk3500.htm.
Martti Häikiö kirjassaan ”Historia ja väärät profeetat” päättää Kekkosta koskevan jälkiarviointinsa seuraavasti:
”Urho Kekkosen jälkimaine on kaksijakoinen. Yhtäältä tunnustetaan hänen ansionsa reaalipolitiikan toteuttajana ulko- ja kauppa politiikassa ja poliittisen taktiikan taitajana. Hänen kaudellaan Suomi pysyi Länsi-Euroopan integraatiovaiheiden mukana säilyttäen Neuvostoliiton naapurinakin markkinatalousjärjestelmänsä. Kekkosta pidetään ovelana Suomen etujen ajajana, idän ja lännen sillanrakentajana. Hän oli venäläisten ystävä, joka kuitenkin osasi käsitellä heitä taitavasti.
Toisaalta hänen menettelytapojensa kovuus, valtapiirinsä laajuus ja presidenttikautensa pituus sekä ennen kaikkea sisäpoliittinen hajota ja hallitse –asenteensa loivat pitkän varjon suomalaiseen parlamentarismiin. Hänen seuraajansa Mauno Koiviston kaudella lopetettiin puolueiden syrjintä hallituksia muodostettaessa, siirryttiin koko vaalikauden istuviin enemmistöhallituksiin ja irtauduttiin ulko-, kauppa- ja sisäpolitiikan kytkemisestä toisiinsa. Suomi etääntyi myös siitä itsesensuurin ilmapiiristä, joka vaivasi etenkin valtiollista yleisradiota.
Kriitikkojen silmissä Kekkonen oli ”konstien” käyttäjä, vallanhimoinen oman edun tavoittelija ja moraaliton pyrkyri”.
Matti Paavonsalo eli Uuden Suomen ja myöhemmin Helsingin Sanomien poliittinen pakinoitsija M.o.t.: sanoo 1995 ilmestyneen kirjansa ”Kekkosen valta” loppuluvussa:
”Vasta vertailu kahteen seuraajaan on paljastanut, miten erikoinen persoonallisuus Kekkonen oli vallankäyttäjänä. Paradoksi oli, että Kekkosen herättämästä runsaasta huomiosta huolimatta monista tiedossa olleista asioista vaiettiin hänen kaudellaan”.
Paavonsalo tekee Kekkosesta myös monia varsin myönteisiä luonnehdintoja. Hän toteaa mm: ”Urho Kekkosella oli harvinaisen monipuolinen kiinnostus elämään, mikä on usein poikkeavan lahjakkuuden merkki”, ja ”asiakokonaisuuksien ymmärtäminen ja hallitseminen poliittisina suureina UKK:n tavalla on harvinaista” (kuten myös Max Jakobson on todennut). Edelleen Paavonsalo toteaa, että ”puhujana Kekkosella oli harvinainen ilmaisukyky. Levollinen ja vakuuttava puhetapa herätti kuulijoissa luottamusta.” Jo aikaisemmin Paavonsalo on todennut, että kun Kekkonen oli lähtöisin ”tavallisesta kansasta” hän osasi käyttää ”kansan kieltä”, mutta koska hän oli myös akateemisesti oppinut mies, tarvitessaan hän osasi käyttää myös heidän kieltänsä.
Ihmistyyppinä Paavonsalo määrittelee Kekkosen tyypilliseksi ”salaviisaaksi” savolaiseksi (hänen sukujuurensa molemmilta puolilta ovat vuosisatojen ajalta Savosta), johon nuoruusvuosina oli tullut mukaan suorapuheisempaa ja toimissaan ”äkkinäisempää” kainuulaisuutta.
Paavonsalo jatkaa: ”Läheisten ystäviensä kesken Kekkosen sanotaan olleen avoin, huumorintajuinen ja seurallinen. Ihmiskunnan ylimpiin arvoihin ja uskontoon hän suhtautui riittävän kunnioittavasti, kuten sivistyneen ihmisen tapoihin kuuluu. Kekkosen persoonan sisintä oli hänen alati yltynyt halunsa käyttää valtaa. Vähemmän jaloa oli se, että Kekkosella oli vuosikymmenten ajan henkilökohtaisen vihanpidon kohteita. Valta turmeli aikaa myöten Kekkosta. Hän huumaantui omasta menestyksestään, oli turhamainen, oikutteleva ja epäluuloinen. Arvostelun heikko kestäminen aiheutti puheet kekkosdiktatuurista ja ruoskaparlamentarismista. Synkät puolet korostuivat loppuaikoina enemmän, ja siksi Kekkosesta jäi monille tarkkailijoille epäedullinen kuva.”
Minä yhdyn pienin varauksin Laitisen edellä sanomaan ja jokseenkin varauksitta Lipposen, Häikiön ja Paavonsalon näkemyksiin. Paavonsalo kuvailee Kekkosen monipuolisimmin, kuten pitääkin kuvailla tuo mis, jossa siis oli miestä moneksi.
Minun Kekkos-kuvaani vaikuttaa myös se Kekkonen, joka ei vielä ollut presidentti. Se vaikuttaa poliitikon uransa ensimmäiseltä vuosikymmeneltä osin myönteisesti (isänmaallisuus ja pyrkimys ”kansanrintamayhteistyöhön”), mutta vuosikymmenen loppupuolelta myös kielteisesti (takin kääntäminen ja varsinkin sen epäilyttävät perusteet).
Kekkosen toimet toisella poliitikon vuosikymmenellään (toiminta asekätkentä- ja sotasyyllisyysasioissa, poliitikkotovereittensa pettäminen ja härski vallankaappaus omassa puolueessaan) vaikuttavat minun Kekkos-kuvaani vain kielteisesti.
Silti minunkin silmissäni Urho Kekkonen oli monilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan suuri mies ja kiistatta aikansa merkittävin suomalainen poliitikko, mutta hänen merkityksensä laatu Suomelle ei ole minun mielestäni yksiselitteisesti, tuskin edes voittopuolisesti hyvä.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Toteuttaakseen toiveensa, käyttää kaikki julmimmat keinot päästäkseen vallan ytimeen eli huipulle.
Onneksi Suomen kansalla on silmät auennut ja kansa haluaa rauhallista ja turvallista asumista, mistä se viime vaaleissa myös äänesti kun demarien vaalivalheet oli tullut julki.
Kansa äänesti demarit oppositioon. Nyt näkyy demariukkojen kirjoittelusta se raivo mikä nousi pintaan kun kansa hylkäsi vääristelijät ja valehtelijat.
Luit tuon avaukseni vajaassa kymmenessä minuutissa. Keskivertokepulaiselta sen lukeminen olisi vienyt puoli tuntia, ja suurin osa kepulaisista ei olisi jaksanut lukea sitä ollenkaan.
Nyt kun vielä opettelisit ymmärtämään lukemasi, niin hyvä tulisi lopulta, ehkä 50 vuoden päästä! Vastineesi kun ei mitenkään liity avaukseeni, niin se kertoo, ettet ole ymmästänyt siitä mitään.
mutta eri paketissa. Sain katkeruudestasi taas oikean kuvan.
Oppositio ottaa tiukalle demareille.
Onneksi oli Kekkonen.
Aarno Laitisen mielestä siis:
”Jos Fagerholm olisi vuonna 1956 voittanut presidentinvaalit, Suomi olisi nopeasti kulkenut kohti länsimaista demokratiaa, sitoutunut läntisiin instituutioihin ja välttänyt kaiken sen kamaluuden, jonka aasialaisen stalinistikulttuurin kyllästämä Neuvostoliitto salakuljetti KGP:n ja Kekkosen avulla tänne” (IL 25.10.2002).
Itse en ole tuosta ihan varma, sillä ehkä tuo ajankohta oli vielä liian aikainen irtiotollemme Neuvostoliitosta.
Mutta Ilman Kekkosen Neuvostoliitolta tilaamaa noottia parlamentaarista enemmistöä edustanut Honka-liittto olisi voittanut varmasti vuoden 1962 presidentinvaalit, ja silloin ilman muuta olisi heti pyritty ja päästykin lännen yhteyksiin ja suojaan ja liitytty varmaan Natoonkin, eikä siihen Neuvostoliitto olisi uskaltanut mitenkään puuttua. Emme sentään olleet itäblokkiin kuuluva kansandemokratia, vaikka sitä Oiva Härkösen mielestä olimmekin.
Siis yhdyn Pekka Hyvärisen sanomaan:
”Suomesta olisi voinut tulla vapaa länsimaa jo 1970-luvulla, jos presidentti Urho Kekkonen olisi malttanut luopua vallasta. Samalla olisi loppunut ahdistava suomettuminen”
Ja demokratiamme kannalta on varmasti totta, mitä Paavo Lipponen sanoo:
”Maailman muutoksesta huolimatta ulkopolitiikkaan luotiin Kekkosen aikana ylivarovaisuuden perinne. Hänen mielestään Kekkonen olisi voinut, jos olisi halunnut, viimeistään 1970-luvun puolivälissä lopettaa ulkopolitiikan ympärille kehittyneen sisäpoliittisen pelin. Kekkonen ei halunnut, mutta se johtui myös järjestelmästä itsestään, vanhan miehen palvonnasta”
Kuten myös Matti Paavonsalon sanoma:
”Kekkosen persoonan sisintä oli hänen alati yltynyt halunsa käyttää valtaa. Vähemmän jaloa oli se, että Kekkosella oli vuosikymmenten ajan henkilökohtaisen vihanpidon kohteita. Valta turmeli aikaa myöten Kekkosta. Hän huumaantui omasta menestyksestään, oli turhamainen, oikutteleva ja epäluuloinen. Arvostelun heikko kestäminen aiheutti puheet kekkosdiktatuurista ja ruoskaparlamentarismista. Synkät puolet korostuivat loppuaikoina enemmän, ja siksi Kekkosesta jäi monille tarkkailijoille epäedullinen kuva.”
Huh huh. Onneksi meillä oli huonompi vaihtoehto, joka oli parempi vaihtoehto. Tuo meidän rakas Urho Kekkonen.
Ottamatta sen enenpää kantaa Kekkosen puolesta tai vastaan, "ystävyyspolitiikassa" Neuvostoliittoon hän meni liian pitkälle. Mutta miksi?
Oliko salainen vaalirahoitus Neuvostoliiton kiristyskeino saada Kekkonen niinkin tahdottomasti noudattamaan heidän tahtoaan. Sisäpolitiikassakin Kekkonen otti ohjeet Moskovasta, ministeriksi tai edes korkeaan virkaan ei ollut asiaa jos ei ollut NKP:n hyväksyntää. Pelkäsikö Kekkonen että NL paljastaa Kekkoselle arkaluontoisia asioita jos hän ajautuu vähäiseenkin näkemyseroon heidän kanssaan, siksi alistui täysin "hyödylliseksi hölmöksi", kuten Moskova näitä lännen apureitaan nimitti.
Kekkonen itsekin totesi:"Toimintani presidenttinä on menestyksellistä vain, mikäli nautin Neuvostoliiton hallituksen luottamusta..." Melkoista puhetta itsenäisen valtion päämieheltä.
Lehtinen viittaa tuohon pelkoon, mutta onko sinulla muita teorioita kun olet niin syvälllisesti perehtynyt Kekkosen elämään
Mitä te jaksatte jatkuvasti jauhaa UKK:n tekemisistä. Kekkonen on ollut pois vallasta jo 25 vuotta ja maannut jo Hietaniemmen mullassakin 20 vuotta. Kekkosen aikana Suomessa elettiin aivan toisenlaisia aikoja kuin nyt. Suomi oli tehnyt 1948 YYA-sopimuksen Paasikiven (kok) johdolla ja tämä sopimus oli pakko tehdä, säästääkseemme edes jonkinlaisen itsenäisyyden ja tämä sopimus purettiin vasta Neuvostoliiton hajottua 1980 luvun lopussa tai 1990 luvun alussa. Joten annetaan Urhon levätä rauhassa.
Soltut käy aina sitä edellistä sotaa.
...sen, että hän oli Neuvostoliiton tiukassa liekanarussa, joka sidottiin hänen kaulaansa silloin, kun hän sai NL:n tuen toivomukselleen päästä valtaan lupaamalla tehdä hyviä vastapalveluksia NL:lle. Tuosta tosiasiasta asiasta ei paljoa tiedetty Kekkosen valta-aikana, eikä siitä vähästäkään tiedetystä uskallettu hiiskua ollenkaan.
Kekkonen sai kiittää Neuvostoliittoa kaikesta sotien jälkeen saavuttamastaan. Ei hän olisi voinut liekanaruaan katkaista ilman, etteikö hänelle itselleen olisi käynyt tavalla tai toisella huonosti.
Enemmän Kekkonen oli huolestunut omasta asemastaan kuin Suomen asemasta, mutta kyllä hän ilmeisesti rupesi pian uskomaan, että hänen oma etunsa ja Suomen etu ovat yhteiset. Eli hän näki asian samoin kuin Ranskan aurinkokuningas Ludvig XIV, joka sanoi: L’état, c’est moi! eli Valtio olen minä!
Varmaa on, että kyllä Kekkonen pelkäsi ihan aidostikin Neuvostoliittoa, ja siihen hänellä oli syynsä ihan oman mutta myös Suomen kohtalon vuoksi, kun ne siis lopulta olivat Kekkosen mielestä yksi ja sama asia. Olen tuossa Kekkos-tutkielmassani yrittänyt vastata myös tuohon esittämääsi kysymykseen. Vaikea se on tehdä yksiselitteisen lyhyesti, kun asia on moniulotteinen, mutta ehkäpä jotain vastausta löytyy mm. näistä:
- - -
>> Kekkosen äkilliseltä näyttänyt ”kääntymys” kommunismia ja Neuvostoliittoa vihaavasta kiihkeästä sotapoliitikosta rauhantahtoiseksi Neuvostoliiton ystäväksi on verrattavissa Paavalin kääntymykseen kristittyjen vainoajasta suurimmaksi apostoliksi. Uudessa Testamentissa kerrotaan tuo Paavalin kääntymyksen syy, sokeuttava valonväläys Damaskoksen tiellä, jossakin Golanilla, ja taivaasta kuulunut ääni ”Saul, Saul, miksi vainoat minua”(Ap.t. 9:4). Mikä oli tuo valonväläys ja ääni, joka käännytti Urho Kekkosen?
Ainoaksi syyksi Kekkonen on kertonut huolensa Suomen kohtalosta hänen havaittuaan, mikä tulee olemaan sodan lopputulos. Marskin emissaari Aladar Paasonen oli helmikuussa 1943 poliittiselle johdollemme pitämässään tilannekatsauksessa todennut, että Saksa tulee häviämään sodan. Kuulijat olivat tyrmistyneitä ja monet vaativat Paasosen päätä vadille ymmärtämättä että hänen näkemyksensä takana oli itse Mannerheim. En tiedä, oliko Kekkonen kuulijoiden joukossa, mutta uskon hänen älykkäänä miehenä tulleen samoihin aikoihin samoihin johtopäätöksiin. Tästähän kertoo myös se, että hän alkoi ottaa yhteyksiä ns. rauhanoppositioon.
Varmaan Kekkonen talvella 1943 vähitellen tajusi tilanteen oikein. Silloin hän Paavalin lailla koki väläyksen omassa päässään. Hän tajusi Suomen mahdollisen kohtalon – ja itsensä todennäköisen kohtalon. Varmaankin hänen huolensa Suomen kohtalosta oli aito ja että hän näki suunnan muutoksen ja Neuvostoliiton luottamuksen saamisen ainoaksi tieksi maan itsenäisyyden pelastamiseksi. Mutta hän kuuli myös sisäisen äänen: ”ellet nyt käänny nopeasti, sinut tapetaan”. Minä luulen, että tuo huomio jopa siirsi hänen huolensa Suomen kohtalosta taka-alalle. Eiväthän nuo huolenaiheet maan kohtalosta ja omasta kohtalosta olleet ristiriidassa keskenään Älykkäänä ja liukkaana miehenä, jota turhan kankea moraali ei pidätellyt, hän muuttui nopeasti sellaiseksi Kekkoseksi, jollaisena me hänet luulemme tuntevamme.
Pitivätkö myös Neuvostoliiton johtajat häntä sellaisena? He hyvin tiesivät, millainen Kekkonen oli ollut vuoteen 1943 saakka. Ei sellaista annettu anteeksi kenellekään, eikä olisi annettu Kekkosellekaan hänen kauniiden silmiensä ja kiharan tukkansa vuoksi. Miksi Kekkonen sai heiltä synninpäästön? Siksikö, että Neuvostoliiton johtajat rupesivat laskelmoimaan, että juuri tuollaisen taustan omaava Kekkonen olisi paras mahdollinen työkalu heidän käsissään? Kyllä he tosiaan näin ajattelivat, ja kyllä heillä oli hyvät tiedot Kekkosen käännöksestä talvella 1943. Valotan asiaa hieman seuraavassa osassa Jelisei T. Sinitsynin kirjasta poimimillani viitteillä. Mutta silti ihmetyttää, miksi Kekkosen menneisyys, hänen vanhemmat, veriruskeat syntinsä unohdettiin. Ei sellaista tehty juuri kenenkään muun kohdalla, vaan niin Neuvostoliitossa kuin muualla heidän valtaansa joutuneissa maissa sellaisilta miehiltä otettiin pää pois, varmuuden vuoksi vastaisen varalle ja muille pelotukseksi. Mitä muuta kuin mm. Sinitsynin kirjan kautta julkisuuteen tullutta Kekkonen teki armahduksen saadakseen ja luottomieheksi päästäkseen? Sitä ei vielä tiedetä.> Kaksi kertaa aiemmin oli valtion päämies valittu eduskunnan säätämällä lailla, ilman vaaleja ja vastaehdokkaita. Joulukuussa 1918 Mannerheim valtionhoitajaksi, kun maa oli vapaussodan jälkeisessä kaaoksessa ja Suomen Saksaan sitoutunut ulkopolitiikka oli kokenut haaksirikon kun Saksa oli hävinnyt maailmansodan. Elokuussa 1944 jälleen Mannerheim, nyt tasavallan presidentiksi, kun Suomi oli edelleen sodassa, josta piti pian päästä eroon. Kummassakin tapauksessa valtakunta oli siis ollut poikkeuksellisessa tilassa.
Miksi perustuslain hengen vastainen poikkeuslakimenettely tarvittiin nyt normaaleissa oloissa? Ketkä sitä tarvitsivat ja miksi? Martti Häikiö toteaa kirjassaan ”Historia ja väärät profeetat” että ”Suomen historian kenties suvereeneimpana valtataktikkona Kekkonen hoiti itse uudelleenvalintansa. Hän halusi keväällä 1972 poikkeuslain, koska vain sen avulla hän onnistui eliminoimaan kilpailevat ehdokkaat”. Kalevi Sorsalle Kekkonen oli antanut tässä kuninkaantekijän roolin, ja rooli oli omien taka-ajatustensa vuoksi mieluinen Sorsalle, joka Kekkosta puolueensa ehdokkaakseen pyytäessään heitti lopuksi: ”Kukapa olisi sopivampi SDP:n ehdokkaaksi kuin sosialidemokraatti Urho Kekkonen”. Ja Sorsan heitto oli mieluinen maireasti hymyilevälle Kekkoselle.
Ensimmäisenä Kekkosen jatkoaikaa esitti Ahti Karjalainen. Häikiön mukaan Kekkonen halusi nöyrryttää Karjalaista pakottamalla tämän tekemään tuo ehdotus. Samalla kun Kekkonen nöyrrytti näin vallanperijänä pidettyä Karjalaista, hän sai eliminoiduksi pahimman haastajansa sosialidemokraattien Mauno Koiviston, jolla oli mielipidetiedusteluissa niin selvä johto, että Kekkonen ei todennäköisesti olisi tullut valituksi vaaleissa.
...tutkitaan ja puhutaan siitä, mitä ovat tehneet eläessään ne, jotka ovat nyt jo kuolleita.
Monilla kansoilla historia ulottuu paljon kauemmaskin ja tutkitaan monia tuhansia vuosia sitten eläneiden miesten tekemisiä ja kaikkea silloin tapahtunutta. Kuten esim. Egyptin ja koko Lähi-idän historia, Kiinan ja Intian historia, Kreikankin historia, jopa Ranskan ja Iso-Britannian. Noita kaikkia minäkin olen paljon lukenut ja perehtynyt sen muistomerkkeihin paikan päällä ja kohta taas perehdyn, kun olen lähdössä Kiinaa kiertämään.
Tuollainen vanhempi historia - jota meillä siis ei ole - on koko ihmiskunnan yhteistä perintöä, ja meidän kaikkien olisi hyvä sitä tuntea. Mutta on Suomellakin sen verran jo historiaa, että siinäkin tutkimista riittää ja se pitäisi tuntea. Sissä "kelvoton on kansa, joka ei tunne historiaansa", jyrisi Paasikivikin.
...sotilaskoulutukseen sisältyy paljon sota- ja muuta historiaa, josta koetetaan saada oppia nykyisille ja tulevillekin tarpeille. Samaa kai on sanottava monen muunkin ammatin kohdalla, mutta sotilaiden tietenkin pitää perehtyä enemmän sodankäyntiin kuin esim maanviljelykseen, koska yhteiskunnissa on työnjako eri ammattikuntien kesken, ja kukin amamttikunta haluaa kehittyä omassa ammatissaan.
Mutta avauksessani ei ollut kyse tuosta asiasta. Vaan pikemminkin tästä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000025694913
Ajattelin että sinulla olisi näkemystä KGB:n ja meidän oman tiedustelummekin osuudesta Kekkosen kiristyksessä, tapahtuiko sellaista ja missä määrin. Lipsahtiko Urkki jo sodan aikana johonkin sellaiseen jolla KGB pystyi häntä painostamaan. Kykenemättä esittämään todisteita epäilisin, että Kekkosen täytyi alkujaan ostaa kontaktit KGB:hen jollakin luovuttamallaan tiedolla. Vaikka UKK oli sivussa päätöksenteosta sodan aikana, saattoi hän joitain tietoja välittää. Oliko Rovaniememen tapaamisessa mukana venäläinenkin osapuoli? Vaiko bulvaani. Vai ihanko itse Kekkonen käännöksensä teki. Miten Kekkonen junaili itsensä KGB:n suosioon? Ja kuinka paljon salaista tietoa kulki Moskovaan ennen kuin Kekkosesta tuli presedentti?
Tuossa vastauksessani vain viittaan tuohon Jelisei Sinitsynin kertomaan. On paikallaan myös kertoa, mitä tapahtui:
- - -
Kenraali Jelisei T.Sinitsyn oli korkean tason neuvostoagentti, Stalinin, Berijan ja Zdanovin luotettu. Suomessa hän toimi Jelisejev-nimisenä talvisodan alla ja välirauhan aikana sekä jatkosodan jälkeen tärkeissä salaisissa tehtävissään. Hän on kirjoittanut noista ajoista muistelmansa ”Vaiettu totuus”. Hän oli elämänsä loppuun saakka (kuoli 1998) vakaumuksellinen kommunisti ja hänen kirjassaan ”demokraatteja ja vapauden puolustajia” ovat tietenkin kommunistit ja muut Neuvostoliiton ystävät, joihin hän Kekkosenkin lukee.
Kirjassaan Sinitsyn kertoo, miten vasta viikon Suomessa oltuaan syksyllä 1944 hänen luokseen pyrki ja pääsi mies, jota hän kutsuu Ahdiksi. Kysymyksessä oli Kekkosen harmaa eminenssi Kustaa Vilkuna, se käy helposti selväksi. Hän esitteli Sinitsynille venäjäksi käännetyn Kekkosen 25.9.44 pitämän radiopuheen tekstin, joka sisälsi ohjelman maan olojen järjestämiseksi rauhansopimusehtojen pohjalta.
Tuo puhehan oli äärimmäisen myötämielinen neuvostoliittolaisille, niin mielistelevä, että jo sitä kirjoitettaessa lienee ajateltu puheen myöhempää käyttötarkoitusta, sitä, millä asialla Vilkuna nyt oli. Eli hän suoraan pyysi Neuvostoliiton tukea Kekkoselle tämän pyrkimyksessä päästä valta-asemiin Suomessa.
Sinitsyn kiikutti tekstin heti Zdanoville, joka aikansa Sinitsyniä tentattuaan otti puhelinyhteyden Staliniin kertoakseen tälle asian. Hän esitteli Stalinille Kekkosen miehenä, johon he voisivat panna toivonsa. Stalin hyväksyi Zdanovin esityksen ja pyysi tätä työskentelemään Kekkosen saamiseksi pääministeriksi. Sinitsyn pantiin asialle kertomaan ilouutinen Vilkunalle.
Kekkonen ei ollut halukas ryhtymään pääministeriksi, vaan suositti tehtävään Paasikiveä. Sinitsynin kerrottua asian Zdanoville, tämä suhtautui ajatukseen pitkin hampain ja kysyi: ”Entä jos Paasikivi pääministeriksi tultuaan esittää ohjelman, joka on kannaltamme Kekkosen ohjelmaa heikompi; mitä sitten tehdään?” Sinitsyn kertoo vakuuttaneensa, että Paasikivi on paras ehdokas siksi, että hänellä on kansan kannatus toisin kuin Kekkosella. Niinpä Zdanov hyväksyi ajatuksen ja totesi: ”No niin, Paasikiven hallitus on selvä tapaus. Täytyy informoida Stalinia. Haluan kuitenkin lisätä, että Paasikivi ei johda kansaansa sosialismiin”.
Näin siis ”muodostettiin” Paasikiven hallitus, takapiruinaan Neuvostoliitto ja sen luottopojaksi päässyt Urho Kekkonen.
Näin Kekkonen oli jo tuolloin pelastanut oman nahkansa ja päässyt neuvostoliittolaisten luottomiehenä merkittäväksi taustavaikuttajaksi. Paasikiven ensimmäiseen hallitukseen Kekkonen pääsi oikeusministeriksi, johon tehtävään valvontakomission johto hänet halusi, kun ei saanut häntä pääministeriksi. Olivathan jo heidän suunnitelmissaan "sotasyyllisyysoikeudenkäynnit" ja Kekkoselle oli varattu tärkeä rooli niissä.
Ei Kekkonen sodan aikana voinut olla yhteyksissä Neuvostoliittoon. Ns. rauhanopposition alkuperäisillä jäsenillä - enimmäkseen rkp:n ja sdp:n edustajia - oli kyllä yhteyksiä neukkuihin Ruotsin ja siellä olevan NL:n lähettilään kautta, mutta Kekkonehan liittyi tuohon oppositiojoukkoon vasta myöhemmin, eli sen jälkeen, kun oli tapahtunut se, josta kerroin.
Vankkumaton asiassaan hänestä tuli vasta sitten, kun oli saanut NL:n hyväksynnän siten kuin tuossa lisäyksessäni kerron. Silloin hänestä tuli todellinen kiivailija, ilmeisesti halutakseen antaa neukuille näyttöä luotettavuudestaan, jonka suhteen heillä täytyi olla epävarmuutta Kekkosen menneisyyden vuoksi.
Tuosta Kekkosen kiivailustajkin kerron tutkielmassani muutaman esimerkin:
>> Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 sodanjohto ilmoitti pian suorasukaisesti, että armeijamme ei tule kauan kestämään, ellei se saa merkittävää apua. Mistäpä muualta kuin Saksasta se olisi voinut apua saada. Myös maan elintarviketilanne oli erittäin huolestuttava viljavarastojen ollessa loppumaisillaan. Akuutista hädästä maan pelastaakseen presidentti Ryti oli Mannerheimin ja eräiden muiden huomattavimpien johtajiemme kanssa neuvoteltuaan tehnyt ns. Ribbentrop-sopimuksen, jossa hän oli luvattua apua vastaan ilmoittanut, että hän tai hänen nimittämänsä hallitus ei tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Sopimuksesta ennalta tietoisiin kuului Maalaisliitosta mm. Viljami Kalliokoski, mutta ei Urho Kekkonen.
Kekkonen oli sopimuksesta tyrmistynyt. Hän oli suunniltaan Maalaisliiton ryhmäkokouksessa, jossa hän huusi, että ”sopimus on vallankaappaus” ja hän vaati julkilausumaa pikaisesta sodasta irrottautumisen puolesta. Kekkonen jäi lähes yksin, tukea hän sai vain Schildtiltä. Seuraavassa ryhmäkokouksessa kahden päivän kuluttua ministeri Reinikka kieltäytyi antamasta selostusta ryhmälle, koska ”ryhmässä on sellaisia jäseniä kuin Kekkonen, jonka kautta tiedot saattavat mennä Ruotsiin ja sieltä Venäjälle”. Tästäkin kerrotaan mm. Kalliokosken elämäkerrassa.> Suomen tavoin Saksan rinnalla taistellut Romania oli irtaantunut sodasta loppukesällä 1944. Kuningas Mikael antoi vangita maata johtaneen marsalkka Ion Antonescun, joka keväällä 1945 teloitettiin. Maalaisliitto piti puoluekokoustaan Helsingin kauppakorkeakoululla 17. ja 18. kesäkuuta ja E.M.Tarkkanen johti puhetta. Myös Kalliokoski oli puheenjohtajistossa. Tuolloin tilaisuuteen juuri tullut Kekkonen sanoi tuohtuneena: ”Kuinkas täällä tuollaiset miehet ovat puoluekokousta johtamassa, kun Balkanilla sellaiset on jo ammuttu?” Useat kokouksessa läsnä olleet vakuuttavat Kekkosen käyttäytymisen todeksi.
Kokousväki oli tyrmistynyt. Kalliokoski pyysi puheenvuoron ja sanoi Kekkosen viestin olevan niin selvä, ettei mitään väärinkäsityksen varaa ollut. Kalliokoski ymmärsi oikeusministerin puheet niin, että Ribbentrop-sopimuksen teossa mukana olleet – siis myös Kalliokoski itse – saisivat nähdä ”lain huljan heiluvan” (Kekkosen sanonta tuokin). Kalliokoski sanoi, että hän ei halua olla uuden suuntauksen tiellä, mutta varoitti taipumasta uhkauksiin, ”joiden takana voi olla muutakin kuin isänmaan etu”. Tämän jälkeen Kalliokoski kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa hän ennustelee omana kohtalonaan olevan joko tuhotuksi (tapetuksi) tuleminen tai maanpakolaisuuteen joutuminen. Tuota kirjettä ”asevelisosialisti” referoi hiljattain tällä saitilla.
Ja oli hyvät suhteet itään.
Minä olen tässä hiukan erimieltä.
Ei Kekkonen, vaikka rauhanoppositiossa olikin, olisi niin nopeasti, heti rauhanteon jälkeen syksyllä -44 päässyt jopa Stalinin hyväksymäksi jos NL:ssa ei olisi miehestä ollut jo takuita. Miten tuo luottoasema hankittiin, sitä sinulta yritän selvittää. Tai siis mielipidettäsi kun esinnyt Kekkostuntijana.
Kekkosen käännös -43 oli niin jyrkkä, ettei se pelkällä omalla päättelyllä eikä edes opportunistisella vallanhimolla selity, kyllä hänen täytyi hommata takuut hyvistä asemista sodan jälkeisissä oloissa. Kekkonen varmasti ymmärsi että Suomi Saksan kanssasotijana joutuisi tavalla tai toisella NL:n vaikutuspiiriin, ja hankkiutui Moskovan kanssa yhteistyöhön jo tuolloin, mutta miten, sitä voisi pohtia ja tutkia
Demarimafian valhetta. Kyllä Keskusta- oikeisto hallituksen on pidettävä tulevaisuudessa valtaa. Vasemmiston julma tapa hallita on kansalle hirvistys.
Silti uskomme Suuren Valtiomieheen Urho Kekkoseen ei horju tippaakaan.
... ajaa päivästä toiseen kirjoittamaan ikävystättävän pitkiä häväistyskirjoituksia Kekkosesta. Seleilin tuota, mutta en kehtaa tuhlata aikaani vastaamalla siihen.
Onko Kekkosella jotakin tekemistä tämän päivän politiikkaan? Kun Kekkos-vastainen kirjoittelusi vain kiihtyy, arvelen, että se liittyy äskeisiin ulkoministerin ja ulkomaankauppaministerin nimityksiin. Kanerva ja Väyrynehän olivat Kekkosen miehiä aikoinaan ja heillä on vieläkin selkäytimessä sen ajan ja Kekkosen opetukset.
Ainakaan Nato-haaveesi ei tule tämän hallituksen aikana toteutumaan. Niin Väyrynen, Kanerva, Vanhanen kuin presidentti pitävät siitä huolen.
Muistateko kun Nevostokansa itki kun Staalin kuoli, ja tapoihan Staalin aikanaan vähän enemmän ihmisiä kuin Kekkonen Kansalaisodan jälkeen. Tai Staalin taisi tapattaa, Kekkonen teki sen omakätisesti kumpi oli suurempi roisto, mitä mieltä on Oiva.?????
kapinan ja tappoivat viattomia ihmisiä. Valkoiset puolusti viattomia ihmisiä ja joutuivat ampumaan punikkeja.
...olet tänäänkin esittänyt monta, ja ne ovat olleet niin ärsyttäviä, kun heität niissä vain jonkin typerän väittämän yrittämättäkään perustella sitä tai antaa sille jotakin konkreettista todistetta. Kuten tässäkin:
Kylmän sodan aikana, jolloin ...
Kirjoittanut: oivahärkönen 23.4.2007 klo 08.52
... kuuluimme sodan seurauksena Neuvostoliiton etupiiriin, suomettuminen oli positiivinen ilmiö. Sen ja "ystävyyden" avulla pidettiin veli-venäläinen sentään käsivarren päässä. Näiden suojassa saatoimme rakentaa tämän upean maan. Jos emme olisi eläneet tuota aikaa suomettuneena ja olisimme halunneet irtaantua etupiiristä ja liittyä vaikkapa Natoon, olisi meille käynyt niin kuin kävi eräille muille N-liiton etupiiriin joutuneille maille. Muistakaamme vain, miten N-liitto palautti sotavoiman avulla irtaantumista yrittäneet Itä-Saksan, Unkarin ja Tsekkoslovakkian.
Länsivallat eivät puuttuneet noihin N-liiton sotilaallisiin kurinpalautuksiin sen omassa etupiirissään. Ne olivat mukana tekemässä etupiirijakoa. Pitivät kyllä huolta omasta etupiiristään, ettei niihin maihin sallittu N-liiton voimaryhmittymän tunkeutumista. Tällaisista on esimerkkejä Etelä-Korea, Länsi-Berliini, Vietnam, Kuuba jne.
- - -
Niin kuin avauksessani sanon, näkemyksesi Suomen silloisesta asemasta - muka Unkarin Tshekkoslovakian ja Itä-Saksan kaltainen - on niin pöyristyttävä, että Kekkonen suuttuisi julmetusti, jos olisi kuulemassa.
Sinun alati samanlaisina toistelemasi mantrat eivät ole yhtään mitään muuta kuin ilmoitus siitä, että oikeasti et tunne asiaa, et tunne historiaa etkä Kekkosen osuutta siinä. Ethän koskaan esitä jonkun historian tutkijan mielipidettä väitteesi tueksi.
Minä sen sijaan pitäydyn enimmäkseen historiantutkijoiden näkemyksiin, joita vain hieman täydentelen ja tulkitsen. Niin teen monen muunkin historiallisen asian kuin Kekkosen suhteen, kun olen hyvin pitkäaikainen ja innostunut historian harrastaja, paljon laajemmaltikin kuin vain Suomen historiasta, jossa siinäkään Kekkosen aikainen historia ei ole mukavinta luettavaa ja ajateltavaa syistä, jotka olen kykllä tuonut julki.
Kekkonen oli siis paljon monipuolisempi ja suurempikin mies kuin sinun itsesi kokoisuiin raamiin ahtamasi, monipuolisempi ja suurempi sekä hyvässä että pahassa. Moralisoimatta hänen pahuuttaan henkilökohtaisella alueella en voi olla paheksumatta sitä hänen julkisessa toiminnassaan. Se kun ilmeni suunnattomana vallanhaluna, rapautti parlamentarismimme, demaoralisoi muutkin politiikkomme ja politiikkamme, ja oli Suomen kannalta vahingollista.
Mutta ei syy ole yksin Kekkosen; syy on paljolti myös niiden muiden, jotka Kekkosen ja hänen suojelijansa Neuvostoliiton mielisuosion saadakseen lähtivät siihen mukaan.
ja rupesivat tappamaan viattomia ihmisiä.
Mainitse Neuvostoliiton naapurimaat, joissa säilyi länsimainen demokratia toisen maailmansodan jälkeen koko Neuvostoliiton olemassa olon loppuun saakka?
Mainitse Neuvostoliiton naapurimaat, joissa oli Varsovan liiton joukkoja toisen maailmansodan jälkeen?
Oliko Prahassa keväällä 1968 tannerilainen meininki?
Oliko Budapestissä kivaa 1956?
Tuollainen paskapuhe, että Suomelle olisi voinut käydä paremminkin Neuvostoliiton naapurina on kateellisten demariagitoijien joutavaa historianvääristelyä, josta ei oikein edes kunnon sciensefictionkirjaa saa aikaiseksi, niin hataralla pohjalla väite on. Ehkäpä lahkolaisdemareiden usko oman aatteen ylivertaisuuteen on niin kova, että heille voi syöttää mitä tahansa puppua totena.
Eihän kapin kirjoituksiin usko kukaan.
Olet vain mitätön "punikki" ja KOIRASLOTTA.
Kaikki OIKEAT upseerit HALVEKSIVAT sinua.
Kekkosesta täysin valheellista tietoa Pekka Hyvärisen ja Rautkallion Suomen mies teoksessa.
Kirja väittää Väinö Havaksen joukkojen ryöstäneen Aunuksen kirkon ehtoolisviinit. Koska kukaan ei tunnustanut, niin joukosta arvottiin kaksi teloitettavaksi. Väinö Havaksen kerrotaan antaneen Kekkoselle teloitusmääräyksen ja Kekkosen olleen ampujana. Kuitenkaan Kekkonen ei ollut mukana lainkaan koko Aunuksen retkellä. Havas oli mukana mutta silloin Suurusmäessä johtamassa viivytystaisteluita. Korjausta kirjaan ei tehty vaikka siihen oli ollut mahdollisuus.
Että on sitä osattu trollata Suomessakin jo jonniin aikaa ennen Pietarin Tollitehtaan.