No niin, moneskohan kerta taas täällä kirjoittamassa!? Kun koitan hakea jostain apua ja vastauksia satoihin kysymyksiini. Koska muille en uskalla avautua. Vaikka tiedän etten tänne kirjoittamalla voi ratkoa ongelmiani.
En tiedä tästä elämästä puoliakaan! Onkohan mun kasvatuksessa ollut jotain vikaa vai onkohan mulla joku..? Tuntuu niin vaikealta tää eläminen. En tiedä, mikä on oikein, mikä väärin. olen niin epävarma kaikesta.
Mulla on sosiaalisia pelkoja. En enään edes ole kavereiden kanssa. Tavallinen puhuminen vanhempieni kanssa on alkanut olla vaikeaa. Olen tosi hiljainen ja yksinäinen, en osais avautua kenellekkään. Jännitän tosi paljon vieraiden ihmisten kanssa oloa. Riitelen sitten perheeni kanssa tosi paljon ja puran heille kaiken mitä en uskaltanut muille sanoa vastaan. stressaa hirveästi, en saa unta öisin. Syön suruuni, saan mässäys kohtauksia. On koko ajan jotain huolia mitkä pyörii päässä, en saa mielen rauhaa. Joskus olen ilonen, välillä taas ihan maassa. En hyväksy itteeni. Haluaisin puhua kaikki asiat puhtaiksi jonkun kanssa! Tämä tuntuu vaan pahenevan.
Pelkään tulevaisuutta, etten koskaan uskalla olla muiden ihmisten kanssa. En osaa puhua sanaakaan ja sammakoita tulee suusta. Hermostun kun vanhemmat kyselee päivän kuulumisia, mulla on muutakin ajateltavaa, tahdon olla rauhassa. Olen kyllästynyt tähän että jään aina kakkoseksi, ärsyynnyn helposti kun en osaa sanoa takasin muille ihmisille!
Tarvitsen apua! En tiedä mistä haen?
Luulen silti että ei mulla mikään ole, annan vaan liian helposti periksi ja että mulla on kaikki oikeesti hyvin, mut niin hyvin että valitan pienestä!?! En vaan osaa itse sanoa miten asiat on! Siks haluan johki psykiatrille joka kertois mulle.
En tiedä tästä elämästä puoliakaan! Onkohan mun kasvatuksessa ollut jotain vikaa vai onkohan mulla joku..? Tuntuu niin vaikealta tää eläminen. En tiedä, mikä on oikein, mikä väärin. olen niin epävarma kaikesta.
Mulla on sosiaalisia pelkoja. En enään edes ole kavereiden kanssa. Tavallinen puhuminen vanhempieni kanssa on alkanut olla vaikeaa. Olen tosi hiljainen ja yksinäinen, en osais avautua kenellekkään. Jännitän tosi paljon vieraiden ihmisten kanssa oloa. Riitelen sitten perheeni kanssa tosi paljon ja puran heille kaiken mitä en uskaltanut muille sanoa vastaan. stressaa hirveästi, en saa unta öisin. Syön suruuni, saan mässäys kohtauksia. On koko ajan jotain huolia mitkä pyörii päässä, en saa mielen rauhaa. Joskus olen ilonen, välillä taas ihan maassa. En hyväksy itteeni. Haluaisin puhua kaikki asiat puhtaiksi jonkun kanssa! Tämä tuntuu vaan pahenevan.
Pelkään tulevaisuutta, etten koskaan uskalla olla muiden ihmisten kanssa. En osaa puhua sanaakaan ja sammakoita tulee suusta. Hermostun kun vanhemmat kyselee päivän kuulumisia, mulla on muutakin ajateltavaa, tahdon olla rauhassa. Olen kyllästynyt tähän että jään aina kakkoseksi, ärsyynnyn helposti kun en osaa sanoa takasin muille ihmisille!
Tarvitsen apua! En tiedä mistä haen?
Luulen silti että ei mulla mikään ole, annan vaan liian helposti periksi ja että mulla on kaikki oikeesti hyvin, mut niin hyvin että valitan pienestä!?! En vaan osaa itse sanoa miten asiat on! Siks haluan johki psykiatrille joka kertois mulle.
Vastaukset 9
Vanhimmat
sä veit sanat suustani. ooon täsmälleen samassa tilanteessa kuin sä,ja pelkään tulevaa. mun kaverit on kestänyt mua aika kauan, mutta nyt ne alkaa ärsyyntymään muhun,koska aina kun yritän puhua niille mun tilanteesta, ne vain sanoo että mulla on kaikki hyvin, ja se on lapsellista ja naurettavaa kun valitan vaikka mulla on kaikki hyvin ja oikeesti joillakin ihmisillä on oikeita ongelmia. ehkä mä oikeesti olen aika lapsellinen, mutta mäkin haluisin välillä että ihmiset kuuntelisi mua ja auttaisi. mun kaverit on itsekkin kokenut (paljon enemmän varmaan) kaikkea paskaa ja on nekin tosi masentuneita. mä yritän vakuuttaa itselleni että kaikki on hyvin, ja että en oikeesti ole masentunut, mutta sit mietin, että miksi tuntuu niin pahalta? oon ajatellut että hakisin apua mutta en ole saanut aikaseksi tehdä niin. en haluaisi että valittamiseni häiritsisi kavereitani, mutta olen todella loukkaantunut siitä, että he eivät voi ottaa todesta sitä mitä sanon. ajattelevat että en ole masentunut. minä vain ajattelen että olen, ja siksi haluaisin että he pystyisivät auttamaan minua, mutta en halua pakottaa heitä siihen. olen harkinnut itsemurhaa säännöllisin väliajoin, mutta en ole vielä tehnyt sitä (ei ole mitään millä tehdä),olen kyllä koko ajan ajatellut itsemurhaa pakokeinona ja lohdutuksena. toinen syy miksi en ole tehnyt itsemurhaa vielä on se että en halua luovuttaa. mitään elämäniloa ei minulla kyllä ole jäljellä, ja tuntuu että olen elossa vain velvollisuudentunnosta ja syyllisyydestä. toivottavasti huominen tuo paremman onnen tullessaan. jos ei, niin en taida jaksaa tätä enää kauaa...
ajattelen itsemurhaa tosi usein, vaikka tiedän etten sitä tee! Silti pelkään, että joskus on niin vaikeeta että tekisin harkitsettomasti. Se vaan tulee mieleen kun on niin vaikeeta, ehkä siksi koska siitä puhutaan niin paljon. En mä muuten olis varmaan keksiny itse mitään sellasta, en tiedä.
Ja mä en kyllä pysty kertomaan kenellekkään, edes kavereille että olisin masentunut. Avautuminen, se on mulle erittäin vierasta. Haluaisin kuitenkin osata näyttää tunteeni joskus!
moi! ei se mullakaan ole hirveen pitkään ollut tapana puhua ongelmnistani, mutta sitten tajusin että en pärjää mun ihmissuhteissa ellen puhu. mun ystävät ei kestä mua. se ei ole helppoa ja olen monta kertaa suututtanutkin mun kaverit sanomalla jotai ohi suuni, mutta se on ainoo tapa pärjätä :/ toivottavasti säkin joskus pystyt puhumaan asioistasi. se on vaikee ja kivinen tie, mutta sen kulkeminen kannattaa... yritetään molemmat kestää. kyllä tää tästä. :) hiljalleen... p.s. olen minäkin aina pitänyt itsemurha-ajatuksia lohduttavina ja tavallaan pakokeinona kaikesta.
toivottavasti alkaa elämä pikkuhiljaa hymyilemään molemmille.
yritetään kestää.
ootte ihanii :)
kiva et täällä voi edes puhuu tollasista asioista.
kyllä mä vähän uskon että voisin vielä joskus olla ilonen ja nauttii elämästä, tehdä kaikkee kivaa, mennä kaverien kans kahville ja pyytää niitä kylään, avautua poikaystävälle ja itkee kaikki surut pois! Ottaa kaiken irti elämästä! se olis mun unelma.
mulla on välillä saman laisia tilanteita, joskus oon jopa viillelly... mutta sitä ei kannata tehdä jos siihen tottuu niin sun elämä alkaa vain tippua enemmän ja enemmän, joten älä vahingoita ittees... mulla on kotona kans tosi vaikeeta, muista aina hillitä itses sano vaikka ääneen itseksesi että yks kaks kolme... kymppiin asti oon huomannu että se auttaa... terveydenhoitaja on neuvonut mulle ton keinon, mulla ainakin toiminu... pärjäile :)
Samojen asioiden kanssa minäkin painiskelin nuoruudessani, enkä voi olla kirjoittamatta sinulle. Hain epätoivoisesti ratkaisua sietämättömään elämääni ja olin aivan avuton. Minulla ei ollut juuri puheyhteyttä vanhempiini eikä muihinkaan. Siihen aikaan ei ollut edes kirjallisuutta puhumattakaan muunlaisesta avusta. Lisäksi vähättelin ja selittelin tilannetta (kuten nähdäkseni sinäkin) ja yritin järkeillä tilanteen hyväksi. Ei onnistunut ja olen elänyt elämääni vähintäänkin lievästi masentuneena.
Minusta sinä tiedät jo ratkaisun. Kirjoitat, että haluat puhua asiat selviksi. Minäkin halusin, mutta ei ollut kelle puhua. Kirjoittaminen on hyvä asia, mutta se ei korvaa puhumista. Nyt löytyy apua, mutta sinun itsesi on oltava sinnikäs peloista huolimatta. Älä peräydy, vaikka kuinka sanottaisiin, että nuoruuteen kuuluu.. ym. sellaista. Jos olet koululainen niin kouluhoitaja tai kuraattori auttavat varmasti alkuun, mutta ole rehellinen äläkä vähättele itseäsi tai tilannetta. Terveyskeskuksestakin apua löytyy ja muualtakin. Järkeily vain pahentaa tilannetta ja kukaan ei tule tuomaan apua, vaan SINUN on TOIMITTAVA ITSE. Jos on vaikea puhua, niin näytä ensiksi vaikka tuota alun kirjoitustasi. Tiedän kyllä, ettei asia ole helppo, jos ei ole kenenkään tukea takana.
Asiat selviävät kyllä, kun lähdet liikkeelle, etkä peräydy tai selittele asioita piiloon. Luulen, että löydettyäsi kuuntelijan koet suuren helpotuksen ja näet asioita uudessa valossa.
Tuttuja ajatuksia.
Vaikka olen jo vanha äijä lasten kanssa, niin todella toi kirjoitus tuntuu tutulta.
Lääkärin kautta sain keskusteluapua. Sain kertoa kaikki mieltä painavat asiat.
Tällä hetkellä olen sairaslomalla, sekä lääkityksellä. Toi lääkitys varmaan kuulostaa kamalalta, mut nykyajan mielialalääkkeet on todella hyviä. Sitä ei edes huomaa, miten hyvin ne tehoaa.
Ota siis yhteys lääkäriin, kerro kaikki mikä mieltä painaa...
Älä pelkää... HAE APUA... Se auttaa.
Olen ajatellut että lääkkeitä minä en ota, koska eihän ne sairautta paranna, ja jos niistä on vaikea päästä eroon?
Tai ehkä mun ei kannata vielä sanoa mitään, kun en ole tutustunut.
Olishan se kiva kokeilla ja nähdä miten ne tehoaa.. Mutta tahtoisin olla onnellinen ilman lääkitystä ja parantua omin voimin.
Tietysti eihän niitä lääkkeitä jatkuvasti varmaan otetakkaan. Mun pitää tutustua asiaan, oikeestaan nyt alkoi kiinnostamaan. Käyn etsimässä netistä tietoa :)
Lääkkeistä en tiedä, koska en ole niitä käyttänyt, eikä niitä silloin ollutkaan. Uskon kuitenkin, että ne yksistään eivät muuta elämää hyväksi, mutta voivat helpottaa sitä. Ilman puhumista ja asioiden käsittelyä niiden hyöty jää vähäiseksi. Jos näennäisesti näyttää selviytyvän, niin myöhemmin vaikeuksien sattuessa samat asiat ovat taas edessä. Ainakin minulla oli. Olisipa ollut mahdollisuus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi silloin nuorena! Kannattaa puhua ammattilaisten kanssa ja kuunnella heidän neuvojaan. Päätätpä mitä tahansa, kaikkea hyvää elämääsi!