Olen mieletön jännittäjä. Lisäksi pelkään kaikenlaisia tilanteita kuten esim. kouluesitelmiä. Ei auta yhtään mitkään lohduttelut että on paljon muitakin ja että kyllä se siitä. Kirjallisuutta pelkoihin on paljon mutta vain se yksi ratkaiseva puuttuu nimittäin miten päästä pelosta.
Jos jollakin on samanlaisia pelkoja ja jos hän vielä kaiken lisäksi asuu Tampereella niin olisi kiva vaihtaa mielipiteitä, jos vaikka yhdessä selvittäisiin.
Jos jollakin on samanlaisia pelkoja ja jos hän vielä kaiken lisäksi asuu Tampereella niin olisi kiva vaihtaa mielipiteitä, jos vaikka yhdessä selvittäisiin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
jos jännitys häiritsee(ilmeisesti) paljonkin, kannattanee miettiä stressihermon salpausta. Netistä varman löytyy juttua tästäkin.
En suosittele.
Mieluummin syiden selvittäminen ja analysointi asiantuntijan kanssa.
Sitä kautta mahd lääkkeidenkin avituksella parantuminen.
Suomessa mielialalääkitystä käyttää joka päivä noin 500 000 ihmistä.
Mielestäni teille nuorille jännittäjille, ahdistuneille, pniikkihäiriöisille tai miten tilaa kuvaillaankaan, tavoitteeksi kannattaisi asettaa paraneminen mieluummin kuin pelkkä selviäminen. Tarvitaan terapeutti, johon syntyy luottamus, jonka tuella selvitetään ongelman syy.
Kun uskaltaa kohdata vaikeat kokemuksensa ja käsittelee ne parantavasti, syntyy vasta omaksi itsekseen ja alkaa Elämä. Asiantuntija myöskin osaa sanoa, milloin lääkkeistä on apua ja milloin
kannattaa kokeilla yksin selviytymistä.
Vaikka viestini siältö on paljolti sama kuin nim. huonon, halusin rohkaista, koska olen itse kokenut
toipumisen vasta yli 40-vuotiaana.
Taistele, älä luovuta!
Jännitin vielä lukiossa niin, ettei esitelmäpaperit pysyneet vapisevissa käsissä, tärisevä suusta pääsevä sössötys edusti olevinaan puhetta ja viiltävät vatsanväänteet olivat esitelmäaamujen kutsumaton tuttu.
Murrosiän loppuvaiheilla vapautuksen ovi narahti auki ja tuiskasi virkistävää ja hyväksyvää ilmaa sieraimiini. Tie itsensä tutkimiseen ja hyväksymiseen alkoi ja jatkuu yhä. Avaimena rentouteen ja iloon on lupaus olla juuri sellainen kuin on. Vähitellen elämän asenteeni muuttui: tosissaan kannattaa ottaa, mutta harvemmin ryppyotsaisen vakavasti. Itseironia on huumorin kuningas; itsensä kanssa voi olla hyvinkin hauskaa.
Nykyisin olen aikuiskouluttaja, jolle esiintyminen ja spontaani puhuminen on arkea.
Toki joskus saattaa vatsaa nipsasta, mutta se on nykyisin ruosteen sijasta voiteluöljyä ;)
Tämä ei ole sankaritarina, vaan elävä toivon innoittaja. Praktisia työvälineitä jännittämiseen kannattaa hakea kirjastosta. Alkuun pääsee melkeinpä millä tahansa elämäntaitokirjalla - jopa amerikkalaisten kirjoittamilla tai sisäisellä sankarilla - mutta elämänmaun säilyttämiseksi suosittelen vaikkapa Tommy Hellstenin tuotantoa. Aiheen suhteen silmä kehittyy, kun tarpeeksi lukee - ja elää.
Onnea matkaan. Anna elämän kantaa.
Peloista, paniikista yms. voit lukea hyvin mielenkiintoista ja auttavaa juttua sivulta
www.scorpitos.com
Sivut olivat hyvä.
Kuitenkin on muistettava että jotkut sairaudet vaativat ammattitaitoista hoitoa.
Esimerkkinä paniikkihäiriö joka on hyvinkin laaja käsite/alue ja yhteydessa aivojentoimintaan ja omaan käyttämiseen hyvinkin vahvasti.
Minusta ei ole pystytty eroittelemaan itse paniikkihäiriötä erikseen hermostollisiin/psyykkisiin sairauksiin. Minusta näissä kulkee pienen pieni viiva joka tekee tämän sairauden ihmisille hyvinkin erilaiseksi.
Uskon että osalla hoidettavilla on todellakin neurologisia/hermostollisia sairauksia joille ei ole vielä muuta nimitystä löydetty kuin paniikki.
Elämässä tapahtuneet shokki kokemukset ovat taas myös osa tällä hetkellä tätä aluetta, heille voi puhuminen auttaa hyvinkin paljon, saa omaa oloa helpotettua sekä muuta ajateltavaa.
Itse en usko siihen että jos terve ihminen hautoisi paniikki, paniiki moneen kertaan että se tulisi, ei varmasti.
Hyvänä esimerkkinä myös epilepia, ei se tule jos ei ole olemassa.
Mutta siinä samaa mieltä että kaikki hermostolloset/neurologoset lääkkeet vasta sitten käyttöön kun muut vaihtoehdot omilla/lääkärin resurseilla ei ole tuottaneet tulosta.
Itse ne pitäisi elämästä "kodin vankina" tms.
Se on ikävämpää kuin moni uskoisikaan, todellakin.
Hyvänä esimerkkinä ymmärtää heitä on juuri se jokin pelko, esim. lento.
Ensimmäinen ajatushan olisi en lennä, ei ole pakko, mutta jos tämä tila olisi pysyvä, on hyvinkin vaikeaa yrittää normaalia elämää.
Mutta koskaan älä luovuta oli "sairaus" mikä tahansa, muuten ei jaksa.
Ja rohkeasti vain pyytämään apua kolutetulta henkilökunnalta / toisten kokemuksien avulla. Näillä yhteisillä tiedoilla voi itsellesi löytyä se oikea hoitokeino, lääketon tai ei.
Vaikka nämä vievät aikaa on se kuitenkin sen arvoista, vuosia kuitenkin jokaisella aina edessä paljon...