On se outo juttu, että mihin ne hyvät ystävät on kadonneet matkan varrella elämässä vuosien saatossa?
Kouluaikana oli niitä ystäviä, joille saattoi puhua mistä vaan, tai ainakin melkein... ne joiden kanssa koettiin ensimmäiset tupakan poltot, viinin maistelut, yms. Sitten vuodet vieri, muuttamiset opiskelun takia ja miehen kanssa perheen perustaminen, vuodet vaihtui...
Tuttavia ja hyvän päivän tuttuja on tullut lasten myötä, heidän harrastusten ja omien harrastusten myötä, mutta en sanoisi että oikein kunnollista ystävää olisi yhtäkään.
Asiaan varmasti vaikuttaa se, että jos itse ei ole hirveän sosiaalinen vaan enemmänkin erakkomaisempi, niin ystäviä on vaikea löytää, sellaista "hengenheimolaista" jolla olisi edes jossain määrin samat kiinnostuksen kohteet ja jonka kanssa voisi jutella asiasta kuin asiasta tai olla vaikka hiljaakin jos siltä tuntuu, ilman tunnetta että täytyisi suu käydä koko ajan vain puhumisen ilosta.
Pari sellaista kyllä on, mutta eri paikkakunnilla, joten heidän kanssaan ei voi lähteä kävelylle, lenkille, tms. tehdä mitään ex tempore.
Myös iän myötä on tullut ehkä varovaisuus, eli ei ihan vieraalle ihmiselle kovinkaan helposti ala puhua mitään henkilökohtaista, koska on tullut sekin huomattua ettei kaikkiin voi luottaa.
Sukulainen miehen puolelta kai pitäisi minua ystävänään, mutta itse koen ettemme ole oikein samalla aaltopituudella, enkä taas omista asioistakaan hänelle uskoutuisi, koska tuntuu puhuvan kaikkien muidenkin tuttujen ja ystävien asioitaan aika vapaamielisesti, herää heti ajatus keille kaikille ne omat asiat leviäisi. Ja varsinkin jos luonne on sellainen, että täytyy aina päästä sanomaan se "viimeinen sana" ja olemaan oikeassa lähes asiassa kuin asiassa, niin se taas kammoksuttaa ja vieraannuttaa omasta suvaitsevaisesta ajatusmaailmasta niin kauas että se ehkä vaikeuttaa edes sellaista ystävyyssiteen syntymistä.
Onko muita, jotka kokisi että oma mies on oikeastaan se ainut kunnollinen ystävä, hänelle voi kyllä puhua asiasta kuin asiasta, eli hän on kyllä se paras ystävä johon voi luottaa asiassa kuin asiassa eikä sellaista asiaa olekaan mistä hänelle ei voisi puhua?
Kouluaikana oli niitä ystäviä, joille saattoi puhua mistä vaan, tai ainakin melkein... ne joiden kanssa koettiin ensimmäiset tupakan poltot, viinin maistelut, yms. Sitten vuodet vieri, muuttamiset opiskelun takia ja miehen kanssa perheen perustaminen, vuodet vaihtui...
Tuttavia ja hyvän päivän tuttuja on tullut lasten myötä, heidän harrastusten ja omien harrastusten myötä, mutta en sanoisi että oikein kunnollista ystävää olisi yhtäkään.
Asiaan varmasti vaikuttaa se, että jos itse ei ole hirveän sosiaalinen vaan enemmänkin erakkomaisempi, niin ystäviä on vaikea löytää, sellaista "hengenheimolaista" jolla olisi edes jossain määrin samat kiinnostuksen kohteet ja jonka kanssa voisi jutella asiasta kuin asiasta tai olla vaikka hiljaakin jos siltä tuntuu, ilman tunnetta että täytyisi suu käydä koko ajan vain puhumisen ilosta.
Pari sellaista kyllä on, mutta eri paikkakunnilla, joten heidän kanssaan ei voi lähteä kävelylle, lenkille, tms. tehdä mitään ex tempore.
Myös iän myötä on tullut ehkä varovaisuus, eli ei ihan vieraalle ihmiselle kovinkaan helposti ala puhua mitään henkilökohtaista, koska on tullut sekin huomattua ettei kaikkiin voi luottaa.
Sukulainen miehen puolelta kai pitäisi minua ystävänään, mutta itse koen ettemme ole oikein samalla aaltopituudella, enkä taas omista asioistakaan hänelle uskoutuisi, koska tuntuu puhuvan kaikkien muidenkin tuttujen ja ystävien asioitaan aika vapaamielisesti, herää heti ajatus keille kaikille ne omat asiat leviäisi. Ja varsinkin jos luonne on sellainen, että täytyy aina päästä sanomaan se "viimeinen sana" ja olemaan oikeassa lähes asiassa kuin asiassa, niin se taas kammoksuttaa ja vieraannuttaa omasta suvaitsevaisesta ajatusmaailmasta niin kauas että se ehkä vaikeuttaa edes sellaista ystävyyssiteen syntymistä.
Onko muita, jotka kokisi että oma mies on oikeastaan se ainut kunnollinen ystävä, hänelle voi kyllä puhua asiasta kuin asiasta, eli hän on kyllä se paras ystävä johon voi luottaa asiassa kuin asiassa eikä sellaista asiaa olekaan mistä hänelle ei voisi puhua?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen ollut pienestä pitäen sosiaalinen enkä mikään ujo ja kavereita oli normaalisti sun muuta mutta kun perhe-elämä alkoi niin kaverisuhteetkin jäi, joku katosi kokonaan ja joku jäi jäljelle mutta uusia ei ole tullut tilalle.
Ihmettelenkin että miten jotkut löytävät ystäviä aikuisiällä. Siis hyviä ystäviä. Tuntuu että joillain käy onni. Naapurissa on juuri sopivia tyyppejä joista tulee hyviä ystäviä tai sitten työkavereiksi osuu samassa elämäntilanteessa olevia kaveriehdokkaita.
Työkaverit olivat sen sorttisia että ei heistä hyviä ystäviä tullut vaikka töissä juttu luisti. Äitiyslomalla tai lasten kautta en ole tutustunut kehenkään. En kyllä ole käynyt missään kerhoissa tai muissa vaan enimmäkseen ollut kotona joten ei kai se sitten ole ihme. Ehkä olenkin sitten jollain tavalla erakko. Ainakaan en halua tyrkyttää kenellekkään ystävyyttäni. Minusta se vaan tulee ja syntyy jos on syntyäkseen.
En ole sen tyyppinen että ensimmäisenä alkaisin puhumaan vieraalle äidille esim. puistossa ja näin ajattelevat varmaan suurin osa muistakin. Ovat vain keskittyneitä omaan lapseensa. Tai ehkä heillä ei ole tarvetta jutusteluun ja uusiin tuttavuuksiin.
Minulla on pari tuttua joita tapaan harvoin ja toden totta oma perheeni ja vanhempani ja sisareni ovat melkein ne parhaat ystäväni.
paljon ystäviä. On pysynyt niitä lapsuuden ystäviä, jotka ovat kestäneet niistä ensimmäisistä hiekkakakuista viininmaisteluiden kautta pariutumiseen ja lasten syntymiin. On paljon uusia kavereita, joita jokaisen muuton yhteydessä löytyy joka paikasta ja jotkut heistä jäävät hyviksi ystäviksi seuraavasta muutosta huolimatta. Nyt ollaan juuri ostettu talo toiselta paikkakunnalta ja muutetaan sinne pian. En epäile hetkeäkään, etten saisi saman tien sieltä hyviä kavereita. Veikkaan, että tupareissa pari viikkoa muutosta on noin 20 uutta kaveria, joista ainakin osasta tulee hyviä ystäviä. Kaikkineen tupareissa on varmaan noin sata tyyppiä, sillä kaikki ystävät eivät kuitenkaan pääse ja sukulaisille pidetään tuparit erikseen.
Niin, ehkä se on siitä erakoitumisesta kiinni. Minä itse kyllä puhun jokaiselle naapurille heti kun näen ja kutsun kylään ja niin edelleen. Harrastuksissa juoksen mahdollisuuksien mukaan. Työpaikalla ei kyllä ole juuri mulle hengen heimolaista, eli työn ulkopuolella en viitsi edes pikkujouluihin mennä. Mutta kun itse tekee aloitteen, niin löytyy paljon vaihtoehtoja, joista hyvät ystävät sitten voi valita ja loput vähin äänin jättää.
Mutta toki se oma mies on paras ystävä. Kyllä sekin tarvittaessa riittäisi.
Mutta se on toki totta, että naisilla tuntuu ystävät herkemmin jäävän kun elämäntilanteet muuttuvat. Naimattomat eivät voi olla naimisiin menevien kanssa ystäviä ja lapsettomat eivät voi olla lasten vanhempien kanssa ystäviä. Lisäksi ikäeroa ei saa olla paljon. Miehistä voitaisiin ottaa mallia siinä, että ystävät pysyy ystävinä muuttuvissakin tilanteissa ja aina kaikkien ei tarvitse olla täysin samassa elämäntilanteessa. Monimuotoisuus on rikkaus.
Eli olet itse sosiaalinen, puhelias, teet tuttavuutta helposti. Mutta tilanne on toinen, kun on vähänkin ujompi, arempi ja hiljaisempi. Sellaisetkin kaipaavat hyviä ystäviä, mutta on paljon vaikeampaa niitä ystävyyssuhteita luoda ja saada ainakin vähän vanhemmalla iällä.
Sitten jos vielä sattuu niin huono tuuri, että naapurustossakin on jotain "ihmispelkoisia", jotka eivät juuri edes tervehdi tai aina ovat niin kiireisen oloisia etteivät ehdi tervehdystä enempää sanaa vaihtaa vaikka itse voisi vähän tarinoidakin jostain.
Kunhan lapset kasvaa, niin jää kontaktit muihin hyvänpäivän-tuttuihin varmaan vieläkin vähemmäksi.