Olen sairastanut masennusta viime kesästä lähtien.
Vuoden verran olen ollut "erakoitunut".
En jaksaisi millään tavata ystäviä enkä varsinkaan puhua tyhjänpäiväisiä puolituttujen kanssa..
Syksystä lähtien mua on alkanut ahdistaa, jos olen sopinut jotain menoja jonkun kanssa. Ahdistaa, kun päivä lähestyy, en pystyisi millään menemään mihinkään.
Asiat ovat menneet siihen, että en juurikaan käy missään muualla kuin töissä ja lopun ajan olen kotona mieheni ja lapseni kanssa. Pakolliset kauppareissut ym. kyllä pystyn hoitamaan. Muuten tönötän kotona sohvalla töistä tultuani ja kerään voimia seuraavaan päivään.
Tällä hetkellä olen sairaslomalla, joka loppuu viikon kuluttua. Pelkään jo valmiiksi mennä töihin. Viihdyn työssäni, mutta pelkään niitä työpäivän jälkeisiä iltoja, jolloin en jaksa tehdä yhtikäs mitään..
Onko teillä muilla tälläistä erakoitumista ja ääretöntä väsymystä?
Vuoden verran olen ollut "erakoitunut".
En jaksaisi millään tavata ystäviä enkä varsinkaan puhua tyhjänpäiväisiä puolituttujen kanssa..
Syksystä lähtien mua on alkanut ahdistaa, jos olen sopinut jotain menoja jonkun kanssa. Ahdistaa, kun päivä lähestyy, en pystyisi millään menemään mihinkään.
Asiat ovat menneet siihen, että en juurikaan käy missään muualla kuin töissä ja lopun ajan olen kotona mieheni ja lapseni kanssa. Pakolliset kauppareissut ym. kyllä pystyn hoitamaan. Muuten tönötän kotona sohvalla töistä tultuani ja kerään voimia seuraavaan päivään.
Tällä hetkellä olen sairaslomalla, joka loppuu viikon kuluttua. Pelkään jo valmiiksi mennä töihin. Viihdyn työssäni, mutta pelkään niitä työpäivän jälkeisiä iltoja, jolloin en jaksa tehdä yhtikäs mitään..
Onko teillä muilla tälläistä erakoitumista ja ääretöntä väsymystä?
Vastaukset 22
Vanhimmat
Sama tilanne, paitsi että olen ollut sairaslomalla jo yli kolme vuotta... Small talk ei innosta, ainoastaan syvälliset keskustelut todellisten ystävien kanssa ja yksi kerrallaan.
Kauppareissutkin jäävät tekemättä joskus, kun ahdistaa. Mitään lääkäri- tms. aikoja en voi etukäteen varata, koska jätän kuitenkin menemättä nousevan ahdistukseni vuoksi.
Kaiken täytyy tapahtua hyvin spontaanisti ja silloin, kun tunnen, että fiilis on "oikea"...
Minusta kuulostaa aivan siltä, että tarvitset lisää sairaslomaa. Ei ole normaalia, että työpäivän jälkeen on aivan piipussa. Tai siis tietysti työpäivä vaatii veronsa, mutta sinun tilanteessasi kyse ei ole siitä. Vaadi vaan lääkäriltä lisää saikkua, sinulla on siihen oikeus. Ei elämä saa olla sellaista, että jaksaa vain töissä. Työ ei voi olla koko elämä. Sinun pitää jaksaa jotain myös läheistesi kanssa.
Itselläni oli myös tuo (ja vähän on vieläkin, mutta ei niin pahasti) ongelma, että ahdisti aivan kauheasti, kun piti sopia joku tapaaminen ja sen lähestyessä tuli sellainen sisäinen huuto, että ei ei ei, minä en mene. No, opin siitä, että en sopinut mitään muita kuin pakolliset lääkärit yms. Muut hoitelin fiilispohjalta. Opetin lähipiirini ymmärtämään, että en voi luvata ja sopia, mutta katsotaan sitten, kun ko. ajankohta on käsillä. Otin itselleni sen oikeuden, että en sovi mitään. Eihän minua voi kukaan pakottaa. Hyvin toimi. Turha rasittaa itseään vielä tekosyitä keksimällä, kun asialle on jo syy. Ja sen syyn voi kyllä kertoa. Tänä päivänä ihmiset ymmärtävät, kun asioista on niin paljon tietoa ja kokemusta.
Jaksamista!
Minulla ei ole puolisoa eikä työpaikkaa ja joskus vetäydyn ihan pois ihmisten ilmoilta erämaan rauhaan. Erämaareissuja tuntuu olevan yhä enemmän.
Kaikki kontaktit ärsyttää joskus.
Joskus on pahaa väsymystä, mutta kun siihen liittyy itseinhoa ja itsetuhoisuutta, on pakko tehdä jotain fyysistä. Kun elämä on fyysisesti rankkaa, unohtuu se, että se on henkisesti rankkaa. Joskus ei tosin tietenkään pysty edes siihen fyysisen tekemiseen.
Kunpa minut vain unohdettaisiin!
Et ole ainoa. Tuntuu helpottavalta tietää että on meitä siis muitakin. Tuo kuvauksesi olisi voinut olla omasta elämästäni paitsi että mulla ei ole ainuttakaan ystävää. Puolituttujen kanssa tyhjänpäiväinen"kaunis ilma tänään"-tyylinen keskustelu ei voisi vähempää kiinnostaa. Lääkärille menokin olis ollut ylivoimaista jollei oma hoitajani olisi varannut mulle aikaa. Asioita ei saa millään tehdyksi, edes niitä joista on ennen nauttinut. Sairasloman jälkeistä mahdollista työhönpaluuta pelkään kuin ruttoa ja irtisanoutuminenkaan ei tunnu ratkaisulta koska silloinhan ainakin voidaan pompottaa minne vaan. Sä sentään viihdyt työssäsi mut mulle työpaikka on syy tilanteeseen jossa olen.
mies muistiin en ole pitänyt yhteyttä kavereihini. jos joku pistää tekstiviestiä tai sähköpostia, vastaaminen voi kestää päiviä, tai jätän sen kokonaan tekemättä. Mihinkään menoa ei voi suunnitella. tulee vain sitten sellainen olo että ei siellä kuitenkaan kivaa ole, pilaan kuitenkin koko illan jne.
small-talk on typerintä mitä tiedän. tunteeni muita ihmisiä kohtaan ovat ristiriitaiset. toisaalta tahtoisin olla ihmisten seurassa ja jutella niitä näitä, olla iloinen ja nauraa yhdessä toisten mokille ja vitseille, toisaalta tahtoisin sulkeutua kaappiin loppuiäksi, niin että kukaan ei näkisi minua enää ikinä, ettei tarvitsisi puhua kellekään mitään. usein vain istun ja kuuntelen muiden juttuja, tai ajattelen omiani, usein en edes keksi mitään sanottavaa toisten juttuihin. ärsyttää itseäkin kun en osaa sanoa tahdonko olla ihmisten seurassa vai en. yhtäältä, mutta toisaalta... olen hirveä jahkailija. nykyään en osaa päättääkään mitään. lääkäriaikojen ja muiden sopiminen on vaikeaa. ne aina venyy ja venyy ja venyy. uusi aika pitää sopia heti seuraavan käynnin päätteeksi, muuten se jää ja unohtuu kokonaan.
Satuin ihan vahingossa pulahtamaan tänne lukemaan ja bingo, aloittajan viesti on melkein kuin minun elämästä paitsi että työn sijaan opiskelen.
Kavereita ei tahdo löytyä, koulun jälkeen tahdon vain äkkiä kotiin löhöilemään sohvalle ja sen jälkeen ei tule mitään tehtyä ja melkein joka päivä siinä sohvalla tai myöhemmin illalla kun on nukahtamis vaikeuksia niin tulee pieni itku.
Niin pienet asiat kuin lähteä kahville poikaystävän kanssa tuntuu niin turhilta "Mitä mä siellä teen, ne puhuu vain asioista mistä en tiedä mitään eikä kiinnosta" (en ole itse asunut tässä kaupungissa vaan muutin sinne. Kaikki tuntevat toisessa ja sitten minä - en tiedä mitään mistä kaikki puhuvat) Mukavaa siis lähteä kahveille, yleensä en edes jaksa lähteä vaan jään kotiin.
Kaupoissa käynti onnistuu minullta kuitenkin suhteellisen hyvin, mutta tahdon aina lähteä aikaisin aamulla tai myöhään illalla kun muita ihmisä ei ole niin paljon.
Onneksi en ole ainoa.
Mistä olette jos olette saanut/hakenut apua? Oletteko törmänneet koskaan tilanteeseen jossa lääkäri ei enää katso voivansa jatkaa sairaslomaa vaikka itsestänne tuntuu että yhä olette aivan puhki ja työhönpaluun ajatus saa pakokauhun valtaan? "Saako" lääkärille sanoa että tunnen vielä tarvitsevani sairaslomaa? Kokemuksia, pliis!
että olen palkattomasti lomalla. Siis pahin mahdollinen on tapahtunut. Inhoan TK:n MTT:n psykologia. Hän on minua kohtaan miin ylimielinen ja alentava (kokemus ei ole ainoastaan omani,vaan muutkin ovat sanoneet samaa) En vain tullut lähteneeksi hänen juttusilleen, kun lääkärin antama saikku päättyi. Olisin tuolloin tarvinnut sitten jo B-lausunnon psykologilta. Olen nyt niin kauan lomalla, kun rahani riittävät ja sukulaiset avustavat. Sitten täytyy alkaa taas tuo lääkärirumba alusta karensseineen... ***tu tätä jaksa!!
En tiedä mitä Kelalta saa takaisin yksityisestä terapiasta mutta voisithan kysyä. Olen vaan kuullut että sellainen olis mahdollista. Tai kysy potilasasiamieheltä tai mitä niitä onkaan. Kyllähän terapian lähtökohta on se, että potilas täytyy ottaa oikeella asenteella.
edellisinä päivinä johonkin menoa.Kotona vain on hyvä olla.En jaksa myöskään tavata ihmisiä,ja tyhjänpäisiä jutella.Masennuin kun sairastuin vakavasti ruumiillisesti.Kannattaisiko sinun käydä lääkärille juttelemassa,saisit lääkityksen masennukseen,Tsemppiä.
minua nyt vaivaa kaikenlaiset muutkin mielenhäiriöt.. taidan olla vähän vinksahtanut, mutta muut sietäköön sen kun en itse asialle mitään mahda...:D terveyskeskuksesta tosiaan hain ja sain apua, joskaan tämä apu ei nyt ole auttanut, vaikka siellä olen jo pitkään käynyt, krooninen tapaus olen. Huomenna haen lisää sairaslomaa, kun alkaisi vappuna työt, eikä minusta ole töihin mitenkään päin. eri asia jos tekisin toimistotöitä tai vastaavaa, jossa on muita ympärillä, mutta kun työskentelen yksin, ja aina kun jään yksin, syvä masennus valtaa minut enkä tee muuta kuin itken, niin yritäpä siinä sitten saada jotain aikaiseksi. työni ovat vielä ilta-ja yötöitä, ja illat ja yöt ovat niitä pahimpia. ja nykyään jopa nukun öisin! olen ihan ihmeellinen kun kartan ja osittain jopa pelkään ihmisiä, mutta sitten kun jään yksin, olen tuhoon tuomittu. ilman avomiestäni, olisin varmasti kuollut jo aikapäiviä sitten.
mutta aiheeseen takaisin, huomenna siis lisää sairaslomaa. sanon etten VOI mennä töihin, kun en tunnu pärjäävän kotonakaan. etten jaksa tehdä mitään, uuvun pienimmästäkin fyysisestä ponistuksesta. esim. kotona siivoaminen on ylivoimaista, koirien ulkona käyttäminen on minun ainut kontaktini ulkomaailmaan. ja tietenkin psykologikäynnit. kaupassa en käy, mieheni hoitaa sen töistä tullessaan. kotona on hyvä olla päivisin, vaikka yksin, yöt yksin on painajaismaisia. nytkin taas yksi sellainen edessä.
no niin, riittää jaaritus, annetaan puheenvuoro ihmisille joilla on jotain sanottavaa.
löytyy kyllä toinen, itseasiassa nämä maaseudun hyljätyt mökkipahaset ja töllitupaset ovat täyttyneet kaltaisistamme, joten et ole ainoa!
Masennus eittämättä aiheuttaa moiset "oireet". Ota tämä aika yksinkertaisesti jonkinlaisena porttina tai siirtymavaiheena, jolloin elämäsi jyvät karsiutuvat akanoista. Siitä se seikkailu vasta alkaakin.
Sillä välin erakoidu tunnontuskitta ja hommaa korvatulpat. Onhan sitä pskaa tullut jo kuunneltua yhden ihmisellämän verran, eikö?:)
samanlaista. Minulla tosin ei ole kotona miestä tai lemmikkiä. Olen nuori tyttö ja asun yksin...
En ole tavannut kavereita koulun ulkopuolelta vuosiin.
Lemmikinkin annoin äidilleni koska olin liian väsynyt hoitamaan sitäkään.. lisäksi olin tässä juuri viimeiset puoli vuotta aina töissä tai koulusta..siitä kehkeytyi sitten burn out.
Lisäänpäs vielä tähän, että olen jättäny psykologiaikani käyttämättä, kunnen itseäni sinne saanut..
Kävin tänään lääkärissä; sairaslomaa 20.5. asti ja uutena lääkkeenä kokeillaan Seronil 20mg. Aikaisemmin oli käytössä Cipramil 20mg, joka ei sopinut yhtään.
Nyt on hiukan helpottavampi olo.
Olen ollut hyvin erakkoluonne jo lapsesta lähtien. Nyt ikää jo 40 ja erakoituminen vain lisääntyy. Jokainen sovittu meno tai tapaaminen tuntuu ahdistavalta ja haluan olla vain omissa oloissani itsekseni. Työelämässä olen pärjännyt suhteellisen hyvin, mutta kaikki sosiaalinen kanssakäyminen on mulle vaikeaa. Nyt olen lomalla ja punnitsen kaikkia eri vaihtoehtoja, koska työhön liittyy muutoksia, joiden vuoksi joudun olemaan keskellä suurta ihmisjoukkoa. Aiemmin sain työskennellä hiljaisessa tilassa yksin.
Tämä erakoituminen on alkanut olemaan suuri ongelma, koska en pysty olemaan suuressa työyhteisössä ja näin ollen en pysty palaamaan työpaikkaani. Olen niin väsynyt ja ahdistunut, että pää hajoaa. Paras aika päivästä on se, kun pääsee nukkumaan ja usein toivoo, ettei siitä unesta koskaan enää heräisikään.
saanko kysyä oletko mies vai nainen ?
sinkku vaiko avioelämässä ?
nautitko oikeasti yksinolosta ??- vai onko se vain "pakon" sanelema nautinto ?
kuitenkin niinkuin sanotaan - kaksin aina kaunihimpi, vai onko ???
yritän pikkuisen saada selville ystäväni ajatusmaailmaa , kuka tuntuu elävän "pikkuhiljaa erakoituen"...en vain ymmärrä miksi ? onko se oikeasti mukavaa ? vaiko niin että ei ole vaihtoehtoja ?
En ole tuon edellisen viestin kirjoittaja mutta jos sopii voisin vastata kysymykseesi omalta kohdalta, koska olen eräs näitä "erakkoja" joita tuntuu olevan aika paljon vaikka luulin itse olevani ainoa lajissa koko maapallolla ;) Mä olen sinkku monien huonojen mieskokemusten vuoksi ja omasta tahdostani ja aion sellaisena pysyäkin. En jaksa enää elää kenenkään kanssa, koska tiedän että ihmis-suhteisiin pitää panostaa ja antaa itsestään enkä tunne jaksavani. Ja jos sellainen mies tästä pallolta nimeltä maa löytyisi, sillä voihan ihmeitä aina tapahtua, niin ehdoton vaatimus olisi että oltaisiin henkisesti "samalla aaltopituudella". Mies, joka osaisi jutella ja jolla olisi huumorintajua eikä pyrkisi ensitöikseen lakanoihin...lieneekö mahdoton toive.
Kysymykseen että nauttiiko yksinolosta sanoisin että minä nautin. Ehdottomasti. Mutta joskus kaipaan epätoivoisesti juttukaveria tai vaikkapa jotain jonka kanssa voisi lähteä johonkin. Siis, toisaalta se on pakon sanelemaa ja välillä yksinäistä ja toisaalta nautin vapaudesta määrätä oma rytminsä eikä tartte kysyä keneltäkään lupaa tehdä ja mennä. Kaksin on kaunihimpi silloin kun on kumppani jonka kanssa on vaan hyvä olla ja on osapuilleen samat elämänarvot ja ehdottomasti ja tasa-arvo kunnioitus molemminpuolinen. Huh, tulipahan vuodatus ;D
Olen nainen ja asun yksin. Useimmiten nautin yksinolosta ja varsinkin hiljaisuudesta. Joskus on ollut kaksin kaunihimpi. En vaan jaksa enää uusia sydänsuruja. Olen ollut liian kiltti näille kumppaneille ja eihän sellainen kiinnosta ketään. Seuraa kyllä saan helposti, koska ulkoinen olemukseni on ihan ok.
Nyt yritän jaksaa päivän kerrallaan ja jollakin tapaa suoriutua arkirutiineista, silloin kun siihen edes hieman riittää voimia.
Vaihtoehtoja olisi, jos vaan jaksaisin innostua jostakin...
Itse olen aloittanut erakoitumisen jo teini-iässä ja tässä sitä ollaan parikymppisenä, tiivis suhde avokkiin ja äitiini, muut suhteet sitten todella harvassa. Mulla on kaksi ystävää lapsuudesta, soitella en jaksa tai mikä siihen nyt johtaakaan, tekstailen aika paljon, mutta näemme toisiamme harvoin. Avopulison mukana sosiaalisia suhteita on tullut minun mittapuuni mukaan hirveästi. Mieheni haluaa, että olen joka paikassa mukana ja aina kun hän pyytää johonkin, keksin aina jonkun syyn ettei tarvitsisi lähteä ja syntyy eripuraa. En vaan jaksa lörpötellä puolituntemattomien kanssa puolta iltaa. En osaa nauttia illanvietosta, alkoholi helpottaa kyllä asiaa.Olen siksi vain pintapuolisesti tuttu heidän kanssaan.
Minä kärsin samoista oireista. Menen koulun jälkeen suoraan nukkumaan ja nukun vähintään kolme tuntia. En jaksa pitää ystäviin yhteyttä, mutta silloin tällöin pakotan itseni.
Ainoat läheiset ihmiset ovat äitini ja poikaystävä. Heidän seurassaan voin olla oma itseni ja usein olen puhelias ja nauravainen.
Jotenkaan en kestä vaan arkea. Nyt koulukin menee huonosti poissaolojen takia. Tilasin tänään ajan lääkärille, toivottavasti saan jotakin apua...
Ystävät kaikonneet kun ei jaksa käydä kylässä eikä heitä kylään kutsua. En jaksa käydä kaupassa enkä siivota. Onneksi tytär siivoaa.... olen yksinhuoltaja. Työelämään olen päässyt takaisin kiinni, olin poissa puoli vuotta vuonna 2005, mutta masennus on jäänyt pysyväksi olotilaksi....
Luulin olevani ainoa mutta täällä näköjään on useampi vastaavanlainen kirjoitus...