Olen kait aina ollut se porukan hiljaisempi kuin äänekkäämpi. Kavereita on ollut nuorempana, nyt aikuisiällä jotenkin kaverit ovat jääneet kuka minnekin matkan varrella, eikä uusia syviä ystävyyssuhteita ole syntynyt. Olen aina kärsinyt jännittämisestä ja punastelusta, mikä pahimmillaan johti erilaisten tilanteiden välttelemiseen ja koen jopa menettäneeni erinäisiä tilaisuuksiakin elämässä pelkästään sen takia, siis jännittämisen takia. Olen kuitenkin ammatissa jossa joudun palvelemaan asiakkaita, joten sen mukaan joku voisi sanoa että en sitten ole paha jännittäjä koska kuitenkin pystyn työskentelemään ihmisten parissa.
Olen lukenut aiheesta, tehnyt rentoutusharjoituksia, yms., eli tehnyt töitä sen eteen, että pääsisin jännittämisestä ja punastelusta eroon.
Täytyy sanoa, että toisinaan jännitys ja punastelut on hävinneet melko lailla pois, mutta aina vain jostain kumman syystä voi taas se jännitys putkahtaa esiin. Se kauhu ja paniikinomainen tunne saattaa kuitenkin tulla aina joskus esiin. Se on erittäin masentavaa ja väsyttävää toisinaan.
Joskus jopa olen mielessäni ajatellut, että olisi helpompaa jos olisi jokin selvä fyysinen sairaus, kuin tälläinen psyykkinen "vika" josta ei koskaan tiedä mihin se päätyy, eli syövästäkin voi parantua ihan lopullisesti, mutta välttämättä jännittämisestä ja punastelusta et parane koko elämäsi aikana kokonaan. Eikä sitä tilannetta tajua sellainen ollenkaan jolla ei siitä ole kokemusta. Joskus jopa itsestä tuntuu (vaikka ihan kamalaa sanoakin) että tälläinen "tauti" on vielä pahempi ja ikävämpi kuin sitten vaikka syöpä. Juuri sen takia, että ei tiedä loppuuko tämä edes kuolinvuoteellakaan. Syöpääkin voi sairastaa vain tietyn ajan elämästään, mutta jännittämistä ehkä koko ikäsi.
Olen lukenut aiheesta, tehnyt rentoutusharjoituksia, yms., eli tehnyt töitä sen eteen, että pääsisin jännittämisestä ja punastelusta eroon.
Täytyy sanoa, että toisinaan jännitys ja punastelut on hävinneet melko lailla pois, mutta aina vain jostain kumman syystä voi taas se jännitys putkahtaa esiin. Se kauhu ja paniikinomainen tunne saattaa kuitenkin tulla aina joskus esiin. Se on erittäin masentavaa ja väsyttävää toisinaan.
Joskus jopa olen mielessäni ajatellut, että olisi helpompaa jos olisi jokin selvä fyysinen sairaus, kuin tälläinen psyykkinen "vika" josta ei koskaan tiedä mihin se päätyy, eli syövästäkin voi parantua ihan lopullisesti, mutta välttämättä jännittämisestä ja punastelusta et parane koko elämäsi aikana kokonaan. Eikä sitä tilannetta tajua sellainen ollenkaan jolla ei siitä ole kokemusta. Joskus jopa itsestä tuntuu (vaikka ihan kamalaa sanoakin) että tälläinen "tauti" on vielä pahempi ja ikävämpi kuin sitten vaikka syöpä. Juuri sen takia, että ei tiedä loppuuko tämä edes kuolinvuoteellakaan. Syöpääkin voi sairastaa vain tietyn ajan elämästään, mutta jännittämistä ehkä koko ikäsi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Pistipäs silmään vertauksesi syöpään,lopeta moinen, et varmastikaan tosipaikan tullen vaihtaisikaan oireitasi.Olen läheltä seurannut syöpää sairastavaa ja siinä ei jossitella vaan on tosi kyseessä,päivin öin yksin ja muiden kanssa.
En silti vähättele oireitasi,olen itse nimittäin vastaavassa tilanteessa kanssasi.
Koitapas muuttaa ajattelutapasi ettet myönnä jo ajatuksissasi olevasi ikuinen jännittäjä.Päätä vaikka huomenna jännitän vähemmän kuin tänään ja viikonpäästä pystynkin jo siihen ja siihen,toisinsanoen tsemppaa itseäsi ja muista pienet kehut itsellesi onnistumisista.
Tämähän nyt olikin tälläinen karrikoitu vertaus. Ei kai sitä kukaan tositilanteessa itselleen mitään syöpää haluaisikaan, ei tietenkään.
Mutta tällä kuvasin juuri sitä tilanteen "toivottomuutta", eli helpompi olisi sairastaa elimellistä sairautta josta olisi edes mahdollisuus parantua pysyvästi.
Olen pohjimmiltani ihan positiivinen ihminen ja tehnyt ihan äärettömästi työtä tuon jännittämisen eteen ja siitä eroon pääsemiseksi, mutta tilanne on vähän sama kuin vuoristokiipeilijällä, joka kiivetessään pääsee ylös jonkin matkaa, kunnes taas jossain kohdin tipahtaa pari metriä alas ja taas alkaa se uusi kiipeäminen ennen seuraavaa pudotusta vaikka olisit hampaan irvessä päättänyt, että nyt en enää tipu... ja kuinka ollakaan, hups, taas olet jonkin ajan kuluttua siellä alhaalla, et ehkä ihan lähtökuopissa, mutta huippua ei vain näy vaikka miten yrität, tai se voi näkyä, mutta tie sinne on raskas ja joskus ihan toivoton...
Käsittääkseni jännittäminen saa voimansa siitä, kun ihminen yrittää olla jotain muuta kuin mitä hän oikeasti on. Otetaan jokin rooli, jolla peitetään oma sisin. Ja sitten jännitetään sitä, että mitä jos rooli pettää ja muut näkevät sen oikean minän, jota jostain kumman syystä häpeilen...
Muutoksen sijasta tarvitset siis hyväksymistä. Roolista luopumista ja oman itsesi hyväksymistä.
Asiakaspalvelussa et jännitä, koska tuollaisessa työssä voit piiloutua työroolisi taakse. Toisin sanoen et joudu paljastamaan mitään sisimmästäsi. Jännittäminen alkanee vasta silloin, kun tilanteessa on läheisyyden vaara?
Pitkään jatkuneet jännitysoireet ovat tottakai turhauttavia. Tekisi mieli luovuttaa... Mutta aina voi kysyä itseltään sitä, että miten pessimismi edistää hyvinvointiasi. Mitä hyötyä sinulle on siitä, että ajattelet kärsiväsi jännittämisestä loppu ikäsi? Kannatttaisiko kuitenkin jatkaa ratkaisujen etsimistä?
Mutta se jännittäminen voi silti jatkua, vaikka olet läpikäynyt oman mielesi ja tutkinut itseäsi ihan kyllästymiseen asti. Vaikka on hyväksynyt oman jännittämisensä yms. niin silti siitä ei pääse eroon ihan lopullisesti.
Siis kyllä minä asiakaspalvelussakin jännitän, ei siinä mitkään roolit auta, joskus voi olla tosi tukalia tilanteita mutta olen vain antanut naaman helottaa ja kainaloiden hikoilla, eli olen hyväksynyt tämän koko asian. Juuri näinhän sitä moni sanoo, että kun hyväksyy sen kaiken, niin sitten huomaakin että punastelut loppuu ja jännittäminen lakkaa, mutta tämä ei ainakaan minun kohdalla ole toiminut!
Voisi sanoa että olen suurimman aikaa ajasta optimisti ja olen uskonut jo kohta 30v että jännittäminen loppuu jossain vaiheessa. Korostan, että näinhän sen ole luullut tapahtuvan jo monta kertaa, mutta taas joskus yllättäen ennalta-arvaamatta se jännitys voikin iskeä päälle ja vasta sitten se pessimismi tulee hetkeksi esiin. Eli tietenkään en ajattele, että "voi voi, olen jännittäjä enkä pääse siitä koskaan eroon", vaan nimenomaan olen aivopessyt itseäni jo kyllästymiseen asti jännittämisestä eroon pääsemiseksi, eikä se vain toimi. (Tai hetkellisesti kyllä.) Siksi totesin tuon minkä aloituksessa mainitsin.
Mikä voisi olla minulle ratkaisu? Oma mielikuvitus on ainakin aikaa sitten jo loppunut ko. asian suhteen. Se on ainakin minulle täyttä totta, että voisin melkein minkä vain "vaihtaa" elämästäni, jos vain pääsisin jännittämisestä lopullisesti eroon.
Eikö ole ristiriitaista sanoa, että "Vaikka on hyväksynyt oman jännittämisensä yms. niin silti siitä ei pääse eroon ihan lopullisesti."
Halu päästä eroon jännittämisestä on nimenomaan hyväksymisen vastakohta. Yhtä hyvin voisi sanoa ihmiselle, että "hyväksyn sinut ystäväkseni ja haluan sinun häipyvän elämästäni".
Taipumus jännittämiseen on osa sinun persoonallisuuttasi. Nyt ehkä lokeroit sen osastoon "asiat joista on ehdottomasti päästävä eroon". Mutta olisiko tarjolla muitakin lokeroita? Voisiko jännittämisen nähdä yhtenä herkkyyden ja haavoittuvaisuuden ilmenemismuotona? Ja jos näin on, niin mitä syytä sinulla on päästä eroon herkkyydestäsi? Sehän on hieno ominaisuus, jota kannattaa varjella.
Sinä et ehkä kuulu niihin kovahermoisiin tyyppeihin, jotka pääsevät "vuoren huipulle". Mutta entä sitten? Miksi ylipäätään pitäisi päästä huipulle? Huipun alapuolellakin on paljon kaikenlaista kaunista ja kiehtovaa.
Tämä nyt on tällaista arvailua, kun en tunne sinua paremmin... Jotenkin vain tuntuu siltä, että näet asiat liian mustavalkoisesti ja asetat itsellesi liian kovia vaatimuksia. Ota itseesi lempeämpi asenne. Ei mitään "aivopesua", vaan lempeää ja kärsivällistä omiin tunteisiin tutustumista.
Enhän tiedä työsi luonnetta mutta koska itsekin olen asiakaspalvelussa voisin pari neuvoa yrittää antaa.
Ajattele että olen ihminen jolla on tunteet, siksi reagoin eli jännitän.Sitäpaitsi ei ole mikään häpeä olla herkkä ihminen,päinvastoin siitähän on suuri hyöty ihmissuhteissa.Toiseksi neuvoisin katso ihmisiä suoraan silmiin ja väläytä heille kaunein hymysi vaikka sisällä tuntuisi miltä,saa ihmeitä aikaan,kokeile.
Jännittäjillähän on kamala tarve tarkkailla ja lukea ihmisten käyttäytymistä ja arvuutella heidän ajatuksiaankin.Yritä päästä siitä pois, kuvittele kaikki ympärilläsi pieneiksi muurahaisiksi ja huomaat että paljoakaan merkkaa mitä just tällähetkellä mietiskellään.Maailma kun pyörii kuitenkin ja me siinä mukana.Tsemppiä