Polku Pilviin.
Siellä me kohtaamme
Elettiin vuotta 1956.
Olin silloin kolmetoistavuotias.
Asuin äidin ja isän kanssa kotona maalla. Meillä oli koira, kaksi kissaa, kanoja ja hevonen.
Minulla oli maailman ihanin pikkusisko, Ellen, jota kutsuin lempinimellä Elli.
Elli oli suloinen ja hauska tyttönen joka ei puhunut paljoa. Rakastin häntä enemmän kuin mitään muuta. Kävimme hänen kanssaan kesäisin uimarannalla ja jäätelöllä. Välillä saimme käydä kaupungissakin ostoksilla.
Elli piti ylikaiken iltapäivistä vintillä. Kun ikkunasta paistoi lämmin aurinko suoraan heinille joilla loikoilimme. Minä luin hänelle satukirjoja kunnes hän nukahti.
Vain kolmen vuoden iässä Ellillä todettiin Syöpä.
Koko perhe oli järkyttynyt, mutta koitimme jatkaa elämäämme normaalisti.
Toki syöpä aiheutti ongelmiakin, enää emme voineet käydä uimassakaan. Koitin suhtautua sairauteen toiveikkaana: ehkä keksittäisiin hoitokeino jolla hänet voitaisiin parantaa.
Yritin olla realistinenkin: sairaudelle ei ehkä mahtanut mitään ja se saattoi tuhota kaiken, mutta saattaisi myös mahdollisuus parantua siitä ja Siskoni saisi elää tavallisen elämän.
Ellin tila huononi kokoajan, ja äitini itki joka päivä.
Aloin olla huolissani myös hänestä. Isä pysyi kokoajan suhteellisen iloisena kuten aina. Hän oli pirteä ja viihdytti Elliämme päivittäin. Minä, isä ja elli kävimme puistoissakin mutta Elli ei jaksanut innostua enää keinuistakaan. Hän ei jaksanut.
Elinennuste kaksi kuukautta.
Elli täytti neljä vuotta ja syntymäpäiville kutsuttiin kaikki naapurit. Elli makasi koko sen ajan vuoteessaan syömättä kakkuakaan vaikka sitä koitimme tarjota.
Aloimme jo olla tietoisia siitä ettei hoitokeinoa ollut. Menettäisin rakkaan siskoni näinä kuukausina ja se oli niin kova pala etten voinut muuta kuin itkeä.
Se oli hyvin raskasta aikaa, ellin hoito oli täyspäiväistä eikä hän jaksanut tehdä mitään.
Hän yski verta ja itki itsekin tuskaansa. Minusta tuntui että hän tiesi kuolevansa vaikka sitä tietoa koitimme häneltä varjella. Pelkäsimme että hän pelästyisi sitä, vaikka se olikin karu totuus.
Sunnuntai-iltana elokuussa Elli nukkui pois.
Ihme sinänsä, sillä hän myös syntyi sunnuntaina.
Takassa paloi tuli koko illan ja me itkimme hartaasti monta tuntia yöhön saakka. Minä tuijotin murtuneena tulta enkä sanonut mitään. ymmärsin että Elliä ei enää olisi, mutta en osannut suhtautua siihen mitenkään.
Ellin ruumis makasi seuraavaan aamuun asti hänen oman huoneensa sängyllä, hänen kasvoillaan oli levollinen ilme. hän näytti kauniilta ja minä mietin että hän oli onnellinen päästessään taivaaseen.
Ellen Marian hauta pystytettiin kirkon pihaan, ja pastori Matti Seununen piti meille hartauksen, johon osallistui koko kylä.
Se oli kauheaa aikaa kaikille, mutta hauta oli hyvin kaunis. Olimme väsyneitä ja masentuneita.
Iltaisin kävelin metsätietä pitkin kukkakimppu sylissäni katse maassa. Kuljin kirkon luokse ja asetin uudet kukat haudalle. Sitten vain istuin paikoillani ja surin.
Hoitokeino ilmestyi vuotta myöhemmin.
Jos se olisi keksitty ajoissa, myös Elli saattaisi nyt elää kanssamme.
Jouluisin ikkunalaudallamme alkoi istua valkoinen lintu. Emme tienneet mitä se tahtoi mutta olimme varmoja että se oli Elli joka tuli katsomaan meitä linnun muodossa.
Pitkästä aikaa tunsin iloa. Hymyilin!
Tiesin ettei Elli ollut hylännyt meitä! Tälläkin hetkellä hän istui pilven päällä enkelinä ja katseli meitä sieltä. Kuolema ei ollut este millekään, me tapaisimme vielä ..
… joskus.
---
en ole itse kirjoittanut, mutta minusta se oli koskettava.
Siellä me kohtaamme
Elettiin vuotta 1956.
Olin silloin kolmetoistavuotias.
Asuin äidin ja isän kanssa kotona maalla. Meillä oli koira, kaksi kissaa, kanoja ja hevonen.
Minulla oli maailman ihanin pikkusisko, Ellen, jota kutsuin lempinimellä Elli.
Elli oli suloinen ja hauska tyttönen joka ei puhunut paljoa. Rakastin häntä enemmän kuin mitään muuta. Kävimme hänen kanssaan kesäisin uimarannalla ja jäätelöllä. Välillä saimme käydä kaupungissakin ostoksilla.
Elli piti ylikaiken iltapäivistä vintillä. Kun ikkunasta paistoi lämmin aurinko suoraan heinille joilla loikoilimme. Minä luin hänelle satukirjoja kunnes hän nukahti.
Vain kolmen vuoden iässä Ellillä todettiin Syöpä.
Koko perhe oli järkyttynyt, mutta koitimme jatkaa elämäämme normaalisti.
Toki syöpä aiheutti ongelmiakin, enää emme voineet käydä uimassakaan. Koitin suhtautua sairauteen toiveikkaana: ehkä keksittäisiin hoitokeino jolla hänet voitaisiin parantaa.
Yritin olla realistinenkin: sairaudelle ei ehkä mahtanut mitään ja se saattoi tuhota kaiken, mutta saattaisi myös mahdollisuus parantua siitä ja Siskoni saisi elää tavallisen elämän.
Ellin tila huononi kokoajan, ja äitini itki joka päivä.
Aloin olla huolissani myös hänestä. Isä pysyi kokoajan suhteellisen iloisena kuten aina. Hän oli pirteä ja viihdytti Elliämme päivittäin. Minä, isä ja elli kävimme puistoissakin mutta Elli ei jaksanut innostua enää keinuistakaan. Hän ei jaksanut.
Elinennuste kaksi kuukautta.
Elli täytti neljä vuotta ja syntymäpäiville kutsuttiin kaikki naapurit. Elli makasi koko sen ajan vuoteessaan syömättä kakkuakaan vaikka sitä koitimme tarjota.
Aloimme jo olla tietoisia siitä ettei hoitokeinoa ollut. Menettäisin rakkaan siskoni näinä kuukausina ja se oli niin kova pala etten voinut muuta kuin itkeä.
Se oli hyvin raskasta aikaa, ellin hoito oli täyspäiväistä eikä hän jaksanut tehdä mitään.
Hän yski verta ja itki itsekin tuskaansa. Minusta tuntui että hän tiesi kuolevansa vaikka sitä tietoa koitimme häneltä varjella. Pelkäsimme että hän pelästyisi sitä, vaikka se olikin karu totuus.
Sunnuntai-iltana elokuussa Elli nukkui pois.
Ihme sinänsä, sillä hän myös syntyi sunnuntaina.
Takassa paloi tuli koko illan ja me itkimme hartaasti monta tuntia yöhön saakka. Minä tuijotin murtuneena tulta enkä sanonut mitään. ymmärsin että Elliä ei enää olisi, mutta en osannut suhtautua siihen mitenkään.
Ellin ruumis makasi seuraavaan aamuun asti hänen oman huoneensa sängyllä, hänen kasvoillaan oli levollinen ilme. hän näytti kauniilta ja minä mietin että hän oli onnellinen päästessään taivaaseen.
Ellen Marian hauta pystytettiin kirkon pihaan, ja pastori Matti Seununen piti meille hartauksen, johon osallistui koko kylä.
Se oli kauheaa aikaa kaikille, mutta hauta oli hyvin kaunis. Olimme väsyneitä ja masentuneita.
Iltaisin kävelin metsätietä pitkin kukkakimppu sylissäni katse maassa. Kuljin kirkon luokse ja asetin uudet kukat haudalle. Sitten vain istuin paikoillani ja surin.
Hoitokeino ilmestyi vuotta myöhemmin.
Jos se olisi keksitty ajoissa, myös Elli saattaisi nyt elää kanssamme.
Jouluisin ikkunalaudallamme alkoi istua valkoinen lintu. Emme tienneet mitä se tahtoi mutta olimme varmoja että se oli Elli joka tuli katsomaan meitä linnun muodossa.
Pitkästä aikaa tunsin iloa. Hymyilin!
Tiesin ettei Elli ollut hylännyt meitä! Tälläkin hetkellä hän istui pilven päällä enkelinä ja katseli meitä sieltä. Kuolema ei ollut este millekään, me tapaisimme vielä ..
… joskus.
---
en ole itse kirjoittanut, mutta minusta se oli koskettava.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.