Olen nuori, 25-vuotias nainen. Työssäkäyvä, nuoruuden rakkauteni kanssa naimisiin mennyt. Kaikki on ihan hyvin, kun ulkoapäin katsoo. Olen normaalin näköinen, liikunnallinen ja kaikinpuolin tavallinen ihminen.
Silti mikään ei tunnu oikein miltään. Aika menee, kello käy. Olen tietoisesti siirtänyt pysähtymistäni useita vuosia. En ole halunnut olla napit vastaikkain itseni ja oloni kanssa. En ole halunnut katsoa silmiin sitä asiaa, että olen masentunut. Etten olekkaan vahva, olen hyvin heikko.
Tiedättekö kuinka vaikeaa on pysähtyä, katsoa itseään peiliin ja tunnustaa se tosiasia, että on heikko? Olen juossut karkuun ja nyt pysähtynyt ja todennut, että olen todellisuudessa reppana koko ihminen.
Aina olen säälitellyt näitä reppania ja ajatellut, että ottaisivat nekin itseään niskasta kiinni. Nyt minä olen tämä poloinen, enkä osaa ollenkaan ottaa itseäni niskasta kiinni. Miten sekin tapahtuu?
Olen aina inhonnut narinaa, valitusta ja sellaista lapanen-touhua. Nyt minun tekisi mieleni valittaa koko sydämeni pohjasta! Kelle minäkään valitan? Kuka sitä ruikutusta kuuntelee.
Olen aina kuitenkin tukenut ihmisiä, teen sitä jo työksenikin. Miksi kukaan ei kuitenkaan koskaan kysy, mitä minulle kuuluu? Vai enkö vain muista? Ehkä on kysytty ja olen sanonut, hyvää vain.
Hyysään ja hoidan jatkuvasti toisten asioita. Huolehdin ihan tyhmiä juttuja, kuin olisin toisten ihmisten äiti. Miksi minä teen näin? Enkö nyt hyvänen aika voi luottaa siihen, että aikuinen mies esimerkiksi pärjää ja osaa jo ottaa pitkät kalsarit pois käytöstä? Kyllä on kummallista, etten osaa hetkeä hengähtää. Omituista, etten osaa luottaa muihin, enkä kyllä itseenikään.
Ensimmäistä kertaa elämässäni haluan valittaa ja oikein vaikertaa tätä elämää. Onko typerämpää kuultukaan?
Eipä minulla muuta. Voi hyvänen aika tätäkin viestiä!
Silti mikään ei tunnu oikein miltään. Aika menee, kello käy. Olen tietoisesti siirtänyt pysähtymistäni useita vuosia. En ole halunnut olla napit vastaikkain itseni ja oloni kanssa. En ole halunnut katsoa silmiin sitä asiaa, että olen masentunut. Etten olekkaan vahva, olen hyvin heikko.
Tiedättekö kuinka vaikeaa on pysähtyä, katsoa itseään peiliin ja tunnustaa se tosiasia, että on heikko? Olen juossut karkuun ja nyt pysähtynyt ja todennut, että olen todellisuudessa reppana koko ihminen.
Aina olen säälitellyt näitä reppania ja ajatellut, että ottaisivat nekin itseään niskasta kiinni. Nyt minä olen tämä poloinen, enkä osaa ollenkaan ottaa itseäni niskasta kiinni. Miten sekin tapahtuu?
Olen aina inhonnut narinaa, valitusta ja sellaista lapanen-touhua. Nyt minun tekisi mieleni valittaa koko sydämeni pohjasta! Kelle minäkään valitan? Kuka sitä ruikutusta kuuntelee.
Olen aina kuitenkin tukenut ihmisiä, teen sitä jo työksenikin. Miksi kukaan ei kuitenkaan koskaan kysy, mitä minulle kuuluu? Vai enkö vain muista? Ehkä on kysytty ja olen sanonut, hyvää vain.
Hyysään ja hoidan jatkuvasti toisten asioita. Huolehdin ihan tyhmiä juttuja, kuin olisin toisten ihmisten äiti. Miksi minä teen näin? Enkö nyt hyvänen aika voi luottaa siihen, että aikuinen mies esimerkiksi pärjää ja osaa jo ottaa pitkät kalsarit pois käytöstä? Kyllä on kummallista, etten osaa hetkeä hengähtää. Omituista, etten osaa luottaa muihin, enkä kyllä itseenikään.
Ensimmäistä kertaa elämässäni haluan valittaa ja oikein vaikertaa tätä elämää. Onko typerämpää kuultukaan?
Eipä minulla muuta. Voi hyvänen aika tätäkin viestiä!
Vastaukset 5
Vanhimmat
"Tiedättekö kuinka vaikeaa on pysähtyä, katsoa itseään peiliin ja tunnustaa se tosiasia, että on heikko? "
Olipa hyvin kirjoitettu,eiköhän meidän jokaisen pitäs nyt mennä peilin eteen ja sanoa ääneen nuo sanat ,sillä oikeesti kaikki me ollaan vaan ihmisiä ja tomua vaan .....
Olen sinua tuplasti vanhempi, voisin itse asiassa olla ikäni puolesta äitisi. Aina "vahva", hoitamassa muiden asioita, ottamassa vastuuta. Jaksoin ihan viime kuukausiin saakka, kunnes psyyke sanoi poks ja sen jälkeen myös fysiikka. Oli pakko tunnustaa, että on vaan ihan tavallinen pulliainen, maan matonen tässä luomakunnassa, eikä sen enempää.
Toipuminen keskivaikeasta masennuksesta on hyvässä vauhdissa, mutta suurta nöyrtymistä, peiliin katsomista ja vakavia keskusteluja itseni kanssa tämä on vaatinut ja vaatii edelleen.
Anna itsellesi aikaa. Vahvan ihmisen on vaikea hyväksyä oma rajallisuutensa; ymmärrän täysin mitä tarkoitat. Olin itse aina ensimmäisten joukossa potkimassa ahterille heikompia ja nyt yllättäin olen itse siinä puujalkapatteristossa.
Näin se menee, ne elämän perusrakenteet pitää vaan kehittää uudelta pohjalta.
Mutta hei, sinulla on puoliso, parisuhde, rakkautta. Olet kirjoituksesi perusteella ajatteleva, fiksun oloinen ja tunteva ihminen.
Kaikki peruselementit ovat kasassa. Ilmeisesti olet hoitoalalla, jos tulkitsin viestisi oikein ja tiedät, miten pitää toimia avun saamiseksi.
Sanoisin vielä, että heikkouden myöntäminen on rohkeutta. Kannustan sinua vahvasti hoitamaan itsesi kuntoon, aurinko paistaa ennen kuin huomaatkaan. Puhuit pysähtymisestä, se voi vaatia useamman kuukauden. Tärkeintä olisi nyt löytää oikea hoitosuhde psykiatrian erikoislääkärin kanssa, joka määrittelee tilasi ja siihen tarvittavan hoidon.
Se vahvuus on sinussa edelleen, nyt väsymyksen takia vähän taustalla, mutta sieltä se löytyy.
Tsempataan, sinä ja minä. Samassa veneessä ollaan. Lämpimin ajatuksin..
Sinulla on täysi oikeus tuntea, niin kuin nyt tunnet. Oletko antanut liikaa itsestäsi muille ja unohtanut pitää huolta itsestäsi? Ei kenenkään tarvitse kaikkea jaksaa.
Tuossa jo toinen keskivaikean masennuksen kokenut kirjoitti hyviä ajatuksia ja ohjeita.
Ota aikaa itsellesi. Jos et nyt tietoisesti pysähdy, voi tulla päivä, jolloin se tapahtuu tahtomattasi, kun kroppasi tai pääsi ei enää kestä. Tuolloin toipuminen voi kestää kuukausien sijasta vuosia. Ja mahdollisesti siitä ei toivukaan.
Nyt on kyse isosta asiasta, joten älä yhtään epäröi tehdä sille jotakin. Et ole yksin. Apua on saatavilla.
Äläkä pelkää kohdata itseäsi. Voit tehdä uskomattomia löytöjä, kun rupeat tutkailemaan, kuka olet ja mitä elämältä haluat. Nyt joku asia ilmeisesti on epätasapainossa. Voit kokea suurta helpotusta ja jopa riemua, kun löydät todellisen minäsi. Tämä jonkun mielestä kuulostaa huuhaalta, mutta asian kokeneet kyllä tietävät, että totta joka sana.
Enkä usko ollenkaan, että olet heikko tai reppana. Sinullakin vain on rajasi, kuten meillä kaikilla. Jokainen meistä kaipaa jollain tavalla vastavuoroisuutta toisten ihmisten kanssa. Tukea toisilta ihmisiltä voi saada niin monella eri tavalla. Pelkästään sillä, että joku kuuntelee, on valtava vaikutus.
Siinä vaiheessa, kun kyseessä on sairaus nimeltä masennus, ei kukaan pysty "ottamaan itseään niskasta kiinni". Tuo tuollainen ryhdistäytyminen on ihan jotain muuta. Älä syytä itseäsi, parhaasi olet tehnyt, mutta nyt vain et enää jaksa. Sinulla on oikeus hakea ja saada apua. Siksihän nyt tuossa tilanteessa olet, kun olet tainnut antaa itsestäsi liikaa toisille.
Tsemppiä!
Olette aivan oikeassa. Uskon, että jokaiselle ihmiselle tulee aika, kun on pysähdyttävä. Jos ei pysähdy, voi käydä niin, että on pakko pysähtyä. Minä olen siinä pisteessä. Tiesin jo pitkään, että kohta loppuu tämä pakoonjuoksemiseni, mutta koitin vaan hädissäni kulkea eteenpäin kunnes kompastuin.
Nyt ei taida jalat enää edes kyetä juoksemaan karkuun. Tuntuu, että olen rähmälläni tässä. Ehkä ihmisen vahvuus onkin uskollusta tunnustaa se tosiasia, että ihmisiähän tässä ollaan, nähdä omat heikkoutensa ja uskoltaa myöntää ne rehellisesti itselleen. Olla vajavainen?
Ainakin rutkasti uskollusta vaatii myöntää se kaikki itselleen. Tuntuu, että olen kahden tienhaaran kohdalla. Toinen tie on muille esittämistä, valehdella vahvuutensa ja jatkaa kunnes kompastun niin pahasti, etten kykene nousemaan enää koskaan.
Toinen tienhaara tuntuu olevan rehellisempi. Sitä kulkemalla saisi ehkä lopulta olla oma itsensä, jonka kätkemiseen olen tainnut käyttää aivan liikaa aikaa. Kumpa uskoltaisin valita tämän tien.
Elää rehellisesti, nöyrästi ja rakkaudella. Myös itseäni kohtaan. Tein elämässäni eilen itsenäisen ratkaisun. Varasin itselleni pienen mökin viikonlopuksi. Siellä voin ihan rauhassa miettiä, kuka minä todella olen. Olen salannut itseni jopa minulta itseltäni. En tiedä enää muuta, kuin, että olen heikko. Vahvuus oli vain naamio.
Vaikka tämä kaikki tuntuu suunnattoman pahalta. Tuntuu, että olen maahanlyötynä tässä, tunnen itseni niin surkeaksi. Silti ajattelen, että ehkä tämä oli jotain mitä minä tarvitsin? Ehkä muutos tuleekin nimenomaan kipeiden asioiden pohjalta? Ehkä se on edellytys eheytymiselle?
Kiitos teille kaikille. Annetaan itsellemme lupa pysähtyä. Tehdään se kaikki ja katsotaan ehkä ensimmäistä kertaa mitä siellä peilissä todellisuudessa näkyy. Otetaan naamiot pois ja katsotaan mitä tapahtuu kun uskoltaa olla oma itsensä. Jos vaikka se olisi avain parempaan huomiseen?
Ihminen sekoaa jos ei ole Rakastunut vastakkaiseen sukupuoleen, se on luonnonlaki.