Haluan mielipiteitä tilanteestani, joka ahdistaa nykyään hyvin paljon.Lyhyesti taustani: Olen kasvanut erakoituneen yksinhuoltajaäitini kanssa 18ikävuoteen symbioosissa fyysisesti, mutta emotionaalisesti hyljättynä ja kaltoinkohdeltuna. Niinpä itsetuntoni on aina ollut heikko.Nyt varhaisaikuisuudessa tapasin seurustelukumppanini ja sain häneltä uutta voimaa ja erityisesti ymmärrystä. Hän taisi olla liian huolissaan minusta ja sairastui psykoosiin ja masennukseen(ennen ei mitään oireita)Olen yrittänyt unohtaa tarpeeni (aina ollut niin) ja tukea häntä ,elämämme on ollut todella raskastakin. Nyt kyllä tuntuu, etten itse jaksa. Olen aina ollut arka ihminen, jolle päätökset ovat vaikeita ja erilaisia pienimuotoisia oireita olen potenut varmasti koko ikäni. Nyt olen niin väsynyt, unentarpeeni kova, keskittymiskykin madaltunut, en kykene aloittamaan hommia ja monet asiat jäävät hoitamatta. Olen teini-iästä asti ollut jokseenkin erakoitunut, mutta nyt tuntuu, että kaipaan ystäviäni vain todella satunnaisesti, silloinkin monesti baariin mennessä. Siirryin symbioosisuhteesta seurustelusuhteeseen, jossa yritän selvästikin saada villin ja menevän kumppanini pysymään visusti kainalossani.Harvoin olemmekaan erossa ja nämä muutamankin päivän yksinolon hetket ahdistavat minua jostain syystä paljon. Pelkään tukahduttavani 3,5v suhteemme. Kotityöt ovat hävettävästi retuperällä. Olen kauhean surumielinen, jotenkin jähmettynyt. Harvoin pystyn iloitsemaan vapautuneesti, saati nauramaan. Senpä takia joudun monesti vähän "esiintymään" ihmisten seurassa,jotta en vaikuttaisi kuin miltäkin tosikolta.Jännitänkin seurassa aika paljon. Parhaiten vapaudun kumppanini kanssa,olisko kyseessä sosiaalinen pelko vai liittyisikö se pelkäämääni masennukseen?Ilon puute pelottaa minua eniten. Sen olen menettänyt sydämestäni. Ihan lähiaikoina olen ollut myös todella itkuherkkä. Olen käynyt läpi vahingollista äiti-tytär suhdettamme. Itsemurhaajatuksia ei ole. Olen kauhean ahdistunut tekemättömistä töistä, mutten saa aikaiseksi ja murehdin tulevaa. Olenko jo ihan haudan partaalla? Tämä on masennus ja kuinkakohan vaikea? Kaiken lisäksi en ole ikinä oppinut puhumaan kunnolla tunteistani vaikka nainen olenkin.Lääkäriin meno tällaisessa asiassa tuntuu hurjalta.Voisikohan heille esimerkiksi kirjoittaa?
Mikä mua vaivaa?
Nimetön
7658
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
ja antaa sen vastaanotolla.Mene ihmeessä,masennukselta tuo vaikuttaisi.Kurjastakin lapsuudesta selviää,kun ei liika märehdi sitä.Minulla ei ollut äitiä lainkaan,ja isä tuli töistä vain yöksi nukkumaan.ajattelen,että se oli niin,ja ei voi mitään.
Hyvä keino paniikkihäiriöstä, ahdistuksesta, masennuksesta, unettomuudesta, yksinäisyys ym. ym. tämmöisistä asioista vaivaavalle todella hyviä paikkoja.
Voi keskustella vapaasti itseä vaivaavista asioista ja saa huomata että muillakin on samanlaisia tuntemuksia.
Ryhmäläiset ovat vaitiolovelvollisia toisen asioista.
Ryhmiä löytyy nykyään melkein joka paikkakunnalta ja ainakin lähi kaupungista?
Kysymällä terveysalan ihmisiltä paikka kyllä löytyy..
Itse olen täysin tervehtynyt tämmöisen ryhmä keskustelun avulla (17vuotta lääkitystä, nyt jo 9 kk ilman lääkitystä).
Olen ollut myös Mielenterveyden keskusliiton kuntoutuskursseilla kylpylöissä. Saa tietoa ja ympäristönvaihdos ja vertaiset tukena.
Et ole tämän asian kanssa yksin? Suomen ylesin Terveyskysymys tällä hetkellä. Löytyy kaikista ammattiryhmistä ja yksinäisistä.
Ei kannata jäädä asian kanssa yksin. Kannattaa hakeutua avun piiriin, se kannattaa!
Kirj. ONNELLINEN TERVEHTYMISESTÄ
Vakava taudinkuva:
Mitä sanotte, olenko mahdollisesti vielä masentunut?
Mulla on takana sairaalajakso jolloin olin masennuksen takia hoidossa. Syön nyt neljättä vuotta mielialalääkkeitä ja neuroleptejä. Masennus on kestänyt noin 5 vuotta.
Nyt mulla on takana kuukauden pituinen jakso jolloin elämä on alkanut maistumaan ja voin jotenkuten hyvin (itsemurha-ajatukset eivät ole lähteneet). Voiko siis sanoa että olisin vielä muka masentunut?
Olen lapsuudessa hyväksikäytetty,kärsin jo silloin ahdistuksesta.Olen aina ollut herkkä,taiteellinen ja ihmisistä kiinnostunut.Vaan ujous,varsinkin nuorempana haittasi paljon.Jähmetyin tilanteissa,joissa piti esiintyä,stressi vei yöunet.Koko nuoruuden harrastin irtosuhteita,humalassa oli helppoa lähentyä.Ihailu lääkitsi vaurioitunutta itsetuntoa,ainakin niin koin.Terveen suhteen ylläpitämiseen minusta ei ollut,muutamassa pitkässä suhteessa olin myös uskoton.Elämässäni olen kokenut avioliiton,siitä kolme,(jo nuorta),lasta,sittemmin eron.Nykyään asustelen avomieheni ja nuorison kanssa.Lasten isään välit myös kunnossa,arvostamme toisiamme ihmisinä ja lastemme vanhempina hyvinkin lämpimästi.Hänellä on myös jo pitkäaikainen uusperhesysteemi.Nyttemmin vaikeuksia yhden lapseni vaikean masennuksen,syömishäiriön ja syrjäytymisen kanssa.Olen kovan koulun kautta joutunut opettelemaan,kuinka tukea toista vaikeuksissa,olla luottamuksen arvoinen.Yritän myös luoda uskoa ja toivoa,että vaikeuksista selvitään.Vaikeuden jälkeen ymmärtää arvostaa hyviäkin asioita.Niitä on paljon,emme vain huomaa kiireiltämme niitä.Monesti vasta kun jonkun hyvän asian menettää,huomaa kuinka sitä arvostikaan...Olen alkanut vihdoin arvostamaan itseäni.Käyn terapiassa hyväksikäyttöä läpi,itken tukahdetun surun ja yritän löytää lukon joka estää elämästä täyttä,luottavaista elämää.SUOSITTELEN LÄMPIMÄSTI TERAPIAA!
"Olen aina ollut arka ihminen, jolle päätökset ovat vaikeita ja erilaisia pienimuotoisia oireita olen potenut varmasti koko ikäni. Nyt olen niin väsynyt, unentarpeeni kova, keskittymiskykin madaltunut, en kykene aloittamaan hommia ja monet asiat jäävät hoitamatta. Olen teini-iästä asti ollut jokseenkin erakoitunut"
"Kotityöt ovat hävettävästi retuperällä. Olen kauhean surumielinen, jotenkin jähmettynyt. Harvoin pystyn iloitsemaan vapautuneesti, saati nauramaan. Senpä takia joudun monesti vähän "esiintymään" ihmisten seurassa,jotta en vaikuttaisi kuin miltäkin tosikolta.Jännitänkin seurassa aika paljon. Parhaiten vapaudun kumppanini kanssa,olisko kyseessä sosiaalinen pelko vai liittyisikö se pelkäämääni masennukseen?"
lainasin ihan tekstistäsi nuo kohdat, koska ne ovat kuin minun "kynästäni". minulla on myös lapsuudessa vaikeita ja selvittämättömiä asioita. minulla oli molemmat vanhemmat, mutta äiti oli etäinen ja alistuva(luultavasti masentunut)isä hallitseva tyranni. perheemme oli myös aika erakoitunut, ei yhteyksiä sukulaisiin tms. elin koko lapsuuteni jotenkin varuillaan, enkä koskaan edes tiennyt että minullakin voisi jotain tarpeita olla! en tiennyt että asiat voisivat olla toisinkin, vaikka kun katson taaksepäin niin voin todella huonosti silloin....
myös minä en osaa näyttää tunteitani, vaikka nainen olenkin. yleensä kai tuota pidetään miesten ongelmana... olen myös ollut parisuhteessa jo vuosia. kiitos ymmärtäväisen mieheni, josta on ollut minulle paljon tukea, vaikkakin myös meidän suhteemme on välillä todella vaikea ja raskas.
oletko minkä ikäinen nyt? halusin vain kertoa että on meitä muitakin, ja "mukava" itsekin on huomata että on kohtalotovereita.
"Olen aina ollut arka ihminen, jolle päätökset ovat vaikeita ja erilaisia pienimuotoisia oireita olen potenut varmasti koko ikäni. Nyt olen niin väsynyt, unentarpeeni kova, keskittymiskykin madaltunut, en kykene aloittamaan hommia ja monet asiat jäävät hoitamatta. Olen teini-iästä asti ollut jokseenkin erakoitunut"
"Kotityöt ovat hävettävästi retuperällä. Olen kauhean surumielinen, jotenkin jähmettynyt. Harvoin pystyn iloitsemaan vapautuneesti, saati nauramaan. Senpä takia joudun monesti vähän "esiintymään" ihmisten seurassa,jotta en vaikuttaisi kuin miltäkin tosikolta.Jännitänkin seurassa aika paljon. Parhaiten vapaudun kumppanini kanssa,olisko kyseessä sosiaalinen pelko vai liittyisikö se pelkäämääni masennukseen?"
lainasin ihan tekstistäsi nuo kohdat, koska ne ovat kuin minun "kynästäni". minulla on myös lapsuudessa vaikeita ja selvittämättömiä asioita. minulla oli molemmat vanhemmat, mutta äiti oli etäinen ja alistuva(luultavasti masentunut)isä hallitseva tyranni. perheemme oli myös aika erakoitunut, ei yhteyksiä sukulaisiin tms. elin koko lapsuuteni jotenkin varuillaan, enkä koskaan edes tiennyt että minullakin voisi jotain tarpeita olla! en tiennyt että asiat voisivat olla toisinkin, vaikka kun katson taaksepäin niin voin todella huonosti silloin....
myös minä en osaa näyttää tunteitani, vaikka nainen olenkin. yleensä kai tuota pidetään miesten ongelmana... olen myös ollut parisuhteessa jo vuosia. kiitos ymmärtäväisen mieheni, josta on ollut minulle paljon tukea, vaikkakin myös meidän suhteemme on välillä todella vaikea ja raskas.
oletko minkä ikäinen nyt? halusin vain kertoa että on meitä muitakin, ja "mukava" itsekin on huomata että on kohtalotovereita.
Kamala sanoa, mutta lohduttaahan tuo etten ole asiani kanssa yksin. Olen nykyään siis 21-vuotias, elämä edessä, mutta tulevaisuus pelottaa monin tavoin..