Kun lähdetään arvioimaan kommunistisen liikkeen aatteellista tilaa, pitää ensiksi paaluttaa se, minkä pitäisi olla kommunistisen liikkeen aatteellinen perusta. Sehän on yhdellä käsitteellä ilmaistuna marxismi-leninismi, eikä se voi mikään muu ollakaan. Mutta mitä se sitten taas on? Sillä tarkoitetaan dialektista ja historiallista materialismia, marxilaista kansantaloustiedettä ja tieteellistä sosialismia. Niin paljon uudelleen arvioitavaa, kun tässä jälkimmäisessä käsitteessä onkin, sen perustaa tieteenä ei kuitenkaan voida kiistää. Mielestäni marxismi-leninismin kaikkein sisin ydin on dialektinen materialismi, koska siitä on kaikki muu johdettu, niin historiallinen materialismi, kansantaloustiede kuin tieteellinen sosialismi - ja juuri tässä järjestyksessähän marxilainen teoria on syntynytkin.
Entä mikä tekee marxismista tieteen? Marxismi perustuu tieteen ja filosofian etummaisille saavutuksille. Se on yhteenvetoa ihmisen filosofisesta, tieteellisestä ja laajemmin kulttuurievoluutiosta. Dialektiikka ja materialismi enempää kuin luokkataistelukaan eivät olleet Marxin keksintöjä, hän vain osasi ensimmäisenä yhdistää ne. Dialektisen ja historiallisen materialismin lähtökohtana on tutkia objektiivisesti olemassa olevaa materiaalista maailmaa ja yhteiskuntaa, joka heijastuu tajunnassamme, mutta joka on olemassa meidän tajunnastamme riippumatta. Kapitalismin kannalta marxilaisuus on hengenvaarallista, koska se sisältää maailman muuttamisen mahdollisuuden ja luokkataisteluopin. Nehän ovat kommunistisen liikkeen se "myrkkyhammas", jonka kapitalistit ehdottomasti haluavat poistaa.
Jo tässä törmätään ensimmäiseen ideologisen sodankäynnin suureen seinään. Porvarillinen ideologia - varsinkaan Bushin ideologia - ei tunnusta olemassa olevaksi mitään objektiivista totuutta maailmasta. Heidän mukaansa on vain subjektiivisia totuuksia, ja sitten se subjektiivinen totuus, joka pääsee vallalle, olkoon ns. vallitseva totuus. Eli se, jolla on eniten rahaa ja tiedotusvälineitä käytettävissään, joka toistaa omaa totuuttaan kaikkein ahkerimmin tiedotusvälineissä, saa ennen pitkää myös oman subjektiivisen totuutensa läpi ns. vallitsevaksi totuudeksi. Marxilainen teoria tuntee käsitteet objektiivinen totuus ja subjektiivinen totuus, mutta tällainen käsite, kuin vallitseva totuus, ei ole kuulunut marxilaiseen teoriaan. Minusta sen lisääminen marxilaiseen teoriaan olisi enemmän kuin hyvin perusteltu. ("villitsevä totuus")
Lenin korosti, että voidaksemme pärjätä porvarilliselle ideologialle, meidän on kehitettävä marxismia alinomaa, "ellemme halua jäädä jälkeen kehityksestä". Se merkitsee, ettemme saa eristäytyä yhteiskunnasta ja ihmisistä.
Mitä tämä merkitsee? Miten dialektiseen materialismiin tulee suhtautua? Marxilaisuus ei ole dogmi - sitä että vastaukset kaikkiin kysymyksin löytyvät aina valmiina klassikoiden kirjoista, vaikka niistä tosin melkein kaikki löytyykin. Ennen kaikkea dialektinen ja historiallinen materialismi on metodi luonnon, yhteiskunnan ja ajattelun kehityksen kaikkein yleisimpien lainalaisuuksien tutkimiseksi. Se ei ollenkaan aina anna konkreetista vastausta konkreettiseen kysymykseen. Se tarvitsee ehdottomasti rinnalleen erityistieteitä ja ajankohtaisen yhteiskunnallisen tilanteen tutkimista.
Marxilaisuuteen kuuluu joitakin termejä, joita on usein asetettu kyseenalaiseksi, tyypillisenä esimerkkinä proletariaatin diktatuuri? Kuitenkin proletariaatin diktatuurilla on paikkansa marxilaisessa teoriassa tapana toteuttaa mitä laajinta demokratiaa. Käsitettä proletariaatin diktatuuri ei voida poistaa marxismista. Onhan esim. nykyinen aika kapitalismin diktatuuria. Proletariaatin diktatuuri on porvarilliselle diktatuurille vastakkainen. Se on valtaa, jossa suurpääoma on alistettu kansan hallintaan. Jossa kapitalistien ei sallita toimia koko kansan etuja vahingoittavalla tavalla, jossa pääomat palvelevat kansaa eikä sen riistämistä. Monilla marxismin termeillä kuten proletariaatin diktatuurilla on oma suhteellisuutensa. Ne riippuvat ajasta, paikasta ja tilanteesta. Proletariaatin diktatuuria voisi verrata vaikkapa sähkölieteen. Siinä on levylle asteikko ykkösestä kuutoseen. Myös proletariaatin diktatuuria pitäisi voida vääntää sähkölieden tapaan ykkösestä kuutoseen.
Ideologinen, poliittinen ja taloudellinen luokkataistelu marxismin ja porvarillisen maailmankuvan välillä muokkaa koko ajan meidän kaikkien maailmankuvaamme. Siinä meidän täytyy osata päättää, kenen joukossa seisomme ja ilman marxilaista ideologiaa se ei meille selviäkään. Jos emme ymmärrä tätä kaikkein tärkeintä kysymystä, mitään ei ole tehtävissä. Eniten ideologinen luokkataistelu muokkaa sellaisten ihmisten ajattelutapoja, jotka ottavat vaistonvaraisesti kantaa asioihin, jotka eivät ole filosofiaan ja politiikkaan pahemmin perehtyneitä, siis tavallisen kansan mielipiteitä. Marxismi antaa meille aseet käydä porvarillista ideologiaa vastaan juuri tämän ns. tavallisen kansan ajattelusta ja mielipiteistä taistellessa.
Hyökkäykset marxilaisuutta vastaan ovat tapahtuneet kahdelta suunnalta. Ensinnäkin työväenliikkeen sisältä: Tästä esimerkki on jo sadan vuoden takainen bernsteinilainen ja kautskylainen revisionismi, joka yritti muuttaa koko marxilaisen teorian selittämällä marxilaisuuden kaikki keskeiset käsitteet uudelleen. Tämä tapahtui Bernsteinin kirjassa "Sosialismin edellytykset". Siinä menivät lapsena pesuveden mukana mm.: marxilainen työn arvolaki, arviot työväenluokasta ja sen merkityksestä, arviot luokkataistelusta, arviot imperialismin osuudesta maailmassa, kuva kapitalismista kokonaisuudessaan, koska Bernsteinin mielestä kaikista, myös työläisistä piti tulla ennen pitkää kapitalisteja. Tästä teoreettisesta hairahduksesta meillä on edelleenkin jäänteenä oikeistososialidemokratia.
Toinen hyökkäys marxismia vastaan tapahtuu ulkoapäin porvariston hyökkäyksinä ja sopeutumina marxilaiseen teoriaan. Heti Pääoman I osan ilmestymisen jälkeen porvarillisen kansantaloustieteen oli muututtava kokonaisuudessaan. Tapahtui siirtymä ns. mikrokansantaloustieteisiin. Kun porvariston piti sanoutua irti Marxin Pääomasta, piti sen tehdä samalla irtiotto myös kansantaloustieteen perustajista Adam Smithistä ja David Ricardosta, koska heidän työn arvoa koskeneet pohdintansa olivat liian lähellä Marxia. Porvarillisen kansantaloustieteen oli löydettävä Marxin Pääoman jälkeen itselleen kokonaan uusi pohja. Mikrokansantaloustiede tutkii kansantaloutta pääasiassa yritystalouden kannalta, esimerkkinä erilaiset rajahyötyteoriat. Siinä tyypillinen ongelma on, minkälaisella hinnoittelulla saadaan tavarasta suurin voitto. Jos tavara on liian halpaa, se kyllä menee kaupaksi, mutta siitä ei saada takaisin rahaa ja voittoa niin paljon kuin siitä ehkä voitaisiin saada. Jos taas tavara on liian kallista, se jää myymättä ja taaskin voitto kärsii. Mikrokansantaloustieteen mukaisesti tehtävänä on löytää se optimaalinen suhde, milloin tavara on juuri sopivasti hinnoiteltua, että saatu voitto on maksimaalinen. Mutta tämähän on tyypillinen ongelma jo varsinaisessa, hyväksyttävässä markkinataloudessa, kirpputorilla.
Nykyaikaan vedettynä vastaavanlainen mikrokansantaloudellisia pulmia voisivat olla "markkinoiden uskottavuus" tai "kansainvälinen kilpailukyky". Nämä molemmat käsitteet ovat osoitus, kuinka hataralla perustalla tämä ns. porvarillinen kansantaloustiede on. Kuitenkin esim. Vasemmistoliitto tuntuu uskovan enemmän tällaiseen hölynpölykansantaloustieteeseen kuin Marxin Pääomaan. Onhan esim. Suvi-Anne Siimes suositellut pörssisijoituksia ja Outi Ojala vedonnut markkinavoimien uskottavuuteen.
Sittemmin porvarillinen kansantaloustiede on kehittänyt myös makrokansantaloudellisia oppeja kuten 1930- luvulla keynesiläisyys ja 1970-80-luvuilla monetarismi ja nykyinen uusliberalismi. Mutta näillä opeilla ei ole mitään tekemistä marxismin kanssa.
Myös yhteiskuntatieteissä tapahtui Marxin jälkeen muutos. Voitaneen puhua kansantaloustieteeseen verraten mikroyhteiskuntatieteestä (oma termi). Nykyinen yliopistoihin pesiytynyt sosiologia on tätä. Se tutkii yksittäisiä yhteiskunnallisia erityiskysymyksiä, mutta erillään marxismista ja päinvastoin varoo menemästä perimmäisiin kysymyksiin kuten kapitalismin arvosteluun ja yhteiskunnan valtarakenteisiin. Sosiologian tutkimuskenttä on mitä laajin, ja kaikki siinä tapahtuva tutkimus ei tietenkään ole hyödytöntä tai vahingollista, mutta kapitalistista järjestelmää tällainen sosiologia ei kunnon porvari- ja demaritutkijoiden mukaisesti koskaan aseta kyseenalaiseksi.
Luettelomainen esimerkki sosiologian tutkimuskohteista, niitä ovat mm.: alkoholismi, asunnottomuus, yhteiskunnan tutkiminen sosiaalisina kerrostumina mutta ei luokkina, varallisuuserot yhteiskunnassa, geenit ja sosiologia, parisuhdeväkivalta, sukupuoli ja sosiaalityö, nuorison tuloerojen kasvu, ikääntyvät ja tietoyhteiskunta. Oleellista on, että vastaukset näihin ongelmiin eristetään kapitalismin todellisuudesta. Helpoimmin se tapahtuu kääntämällä uhri syylliseksi väittämällä esim., että ihminen on itse syypää asunnottomuuteensa.
Miten sosiologia sitten haluaa ansaita asemansa tieteellisenä tutkimuksena, jos siltä puuttuu vankka marxilaisen teorian perusta ja kun se ei kuitenkaan halua tutkia asioita pohjiaan myöten. Sosiologialla on tietenkin omat yliopistoissa hyväksytyt tieteelliset metodinsa. Sen täytyy kaiken tieteen mukaisesti pitäytyä todettuihin faktoihin ja se voi tehdä niistä esim. tilastollisia johtopäätöksiä. Tämä kaikki sopii vallalla olevaan positivistiseen käsitykseen tieteestä. Mutta onko se riittävästi? Mielestäni ei, koska siltä edelleenkin puuttuu lähtökohtana yhtenäinen käsitys objektiivisesti olemassa olevasta maailmasta, sen tiedostamisen ja siihen vaikuttamisen mahdollisuudesta, joka taas on marxilaisuudessa keskeisenä lähtökohtana. Sosiologian muuttuminen tieteeksi tapahtuu yliopistojen tiedeyhteisön sisällä siten, että mahdollisimman monen tutkijan kirjoituksista otetaan lainauksia. Tutkimuksen hyväksyttävyyden kannalta on tärkeää, että kirjan tai tutkimuksen liitteenä on mahdollisimman laaja lähdeluettelo. Silloin se on heidän mukaansa tiedettä. Kuinka osuvia tai hataria nuo lainaukset saattavat olla, on minulle selvinnyt esim. silloin, kun he joskus harvoin lainaavat Marxia, Engelsiä tai Leniniä. En todellakaan ole tunnistanut näitä klassikoita noista lainauksista. Sosiologit ovat siis kuin suuri kottaraisparvi, joka tiiviinä ryhmänä pysyen muuttaa alituiseen suuntaansa erilaisten uusien trendien mukaan.
Sosiologialla kuitenkin voisi olla - ja parhaimmillaan onkin - olennaisen tärkeä merkitys, jos se toimisi tiiviisti marxilaisuuden rinnalla juuri sinä konkreettisena erityistieteenä, jota marxilaisuus välttämättä rinnalleen tarvitsee.
Nyt vasta näiden kaikkien mittatikkujen asettelun jälkeen voidaan arvioida, mikä on suomalaisen kommunistisen liikkeen tila. Miten suomalainen kommunistinen liike tänään suhtautuu näihin kysymyksiin?
Ensiksi on sanottava, että Suomen kommunistisessa liikkeessä on valtavasti ongelmaa jo itse marxismi-leninismin osalta. Ei sitä riittävästi tunneta. Hyvänä esimerkkinä on leniniläinen liittolaispolitiikka - ja tätähän me olemme viime aikoina nostaneet jatkuvasti esiin. Liittolaiset ovat SKP:lle niitä, joita määräillään. KTP taas tulkitsee liittolaispolitiikkaa väärin äärivasemmistolaisista näkökannoista. KTP:n mielestä ei voida liittoutua kenenkään kanssa, koska "ne eivät ole omia". Kummankaan puolueen tulkinnat liittolaispolitiikasta eivät ole leniniläisiä.
SKP:n osalta on vielä sanottava, että tietenkin se on pitkään altistunut kommunistisessa liikkeessä vaikuttaneelle revisionismille. Se tulee esille puolueen historian kautta. Ei SKP ole osannut irtisanoutua aikanaan mm. SKP:n enemmistöläisten halusta irtautua marxismi-leninismistä, ei Neuvostoliiton kehityksestä ja Gorbatshovin osuudesta siihen, eikä nykyinen SKP ole suhtautunut tarvittavalla kriittisyydellä esim. demareihin ja vasemmistoliittoon.
Vielä pahempaa SKP:n nykyjohdon kannalta on, että se on korvannut tai pyrkii korvaamaan dialektisen ja historiallisen materialismin sekä Pääoman kaikenlaisella yliopistososiologialla yhtenä esimerkkinä yhteiskunnan luokkaluonteen korvaaminen erilaisilla sosiaalisilla kerrostumilla. Tämä on minun pääsyytteeni SKP:n suuntaan tällä hetkellä. Nyky-SKP:n puheenjohtajalle Hakaselle vain akateemiset tutkinnot merkitsevät jotain. Yliopiston ulkopuolista marxilaista opiskelua tai tutkimista hän ei arvosta vähääkään. Jokainen maisteriksi opiskellut minkä tahansa sortin sosiologi on Hakasen mielestä tieteen asialla, eivät kommunistisen liikkeen sisällä vaikuttavat, mutta yliopiston ulkopuolella marxilaisuutta tutkivat kommunistisen liikkeen jäsenet.
Totuus marxismin ja sosiologian suhteen mielestäni on, että molempia tarvitaan, mutta pelkkä sosiologia ilman dialektisen materialismin takalautaa on tyhjää näennäistiedettä.
Kun puhutaan SKP:n muusta johdosta, se on ay-väkeä. Mielestäni he eivät ole tutkineet marxismia ja sen filosofisia perusteita kovinkaan pitkälle. Ehkä tästä syystä SKP:n johto tuntee edelleenkin valtavaa vetoa demareiden ja Vasemmistoliiton suuntaan, jotka ovat aikoja sitten katkaisseet suhteensa marxilaisuuteen.
SKP lienee myös taloudellisesti riippuvainen näistä entisistä työväenpuolueista. Siitä ainakin epäsuorana todisteena on SKP:n toimiston sijoittuminen. Aikaisemmin se sijaitsi Herttoniemessä Vasemmistoliiton kiinteistössä ja nyt Merihaassa demarivetoisen SAK:n kiinteistössä. Suomalaiset sananlaskut sisältävät paljon syvällisiä viisauksia. Yksi niistä on: "Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt."
Entä mikä tekee marxismista tieteen? Marxismi perustuu tieteen ja filosofian etummaisille saavutuksille. Se on yhteenvetoa ihmisen filosofisesta, tieteellisestä ja laajemmin kulttuurievoluutiosta. Dialektiikka ja materialismi enempää kuin luokkataistelukaan eivät olleet Marxin keksintöjä, hän vain osasi ensimmäisenä yhdistää ne. Dialektisen ja historiallisen materialismin lähtökohtana on tutkia objektiivisesti olemassa olevaa materiaalista maailmaa ja yhteiskuntaa, joka heijastuu tajunnassamme, mutta joka on olemassa meidän tajunnastamme riippumatta. Kapitalismin kannalta marxilaisuus on hengenvaarallista, koska se sisältää maailman muuttamisen mahdollisuuden ja luokkataisteluopin. Nehän ovat kommunistisen liikkeen se "myrkkyhammas", jonka kapitalistit ehdottomasti haluavat poistaa.
Jo tässä törmätään ensimmäiseen ideologisen sodankäynnin suureen seinään. Porvarillinen ideologia - varsinkaan Bushin ideologia - ei tunnusta olemassa olevaksi mitään objektiivista totuutta maailmasta. Heidän mukaansa on vain subjektiivisia totuuksia, ja sitten se subjektiivinen totuus, joka pääsee vallalle, olkoon ns. vallitseva totuus. Eli se, jolla on eniten rahaa ja tiedotusvälineitä käytettävissään, joka toistaa omaa totuuttaan kaikkein ahkerimmin tiedotusvälineissä, saa ennen pitkää myös oman subjektiivisen totuutensa läpi ns. vallitsevaksi totuudeksi. Marxilainen teoria tuntee käsitteet objektiivinen totuus ja subjektiivinen totuus, mutta tällainen käsite, kuin vallitseva totuus, ei ole kuulunut marxilaiseen teoriaan. Minusta sen lisääminen marxilaiseen teoriaan olisi enemmän kuin hyvin perusteltu. ("villitsevä totuus")
Lenin korosti, että voidaksemme pärjätä porvarilliselle ideologialle, meidän on kehitettävä marxismia alinomaa, "ellemme halua jäädä jälkeen kehityksestä". Se merkitsee, ettemme saa eristäytyä yhteiskunnasta ja ihmisistä.
Mitä tämä merkitsee? Miten dialektiseen materialismiin tulee suhtautua? Marxilaisuus ei ole dogmi - sitä että vastaukset kaikkiin kysymyksin löytyvät aina valmiina klassikoiden kirjoista, vaikka niistä tosin melkein kaikki löytyykin. Ennen kaikkea dialektinen ja historiallinen materialismi on metodi luonnon, yhteiskunnan ja ajattelun kehityksen kaikkein yleisimpien lainalaisuuksien tutkimiseksi. Se ei ollenkaan aina anna konkreetista vastausta konkreettiseen kysymykseen. Se tarvitsee ehdottomasti rinnalleen erityistieteitä ja ajankohtaisen yhteiskunnallisen tilanteen tutkimista.
Marxilaisuuteen kuuluu joitakin termejä, joita on usein asetettu kyseenalaiseksi, tyypillisenä esimerkkinä proletariaatin diktatuuri? Kuitenkin proletariaatin diktatuurilla on paikkansa marxilaisessa teoriassa tapana toteuttaa mitä laajinta demokratiaa. Käsitettä proletariaatin diktatuuri ei voida poistaa marxismista. Onhan esim. nykyinen aika kapitalismin diktatuuria. Proletariaatin diktatuuri on porvarilliselle diktatuurille vastakkainen. Se on valtaa, jossa suurpääoma on alistettu kansan hallintaan. Jossa kapitalistien ei sallita toimia koko kansan etuja vahingoittavalla tavalla, jossa pääomat palvelevat kansaa eikä sen riistämistä. Monilla marxismin termeillä kuten proletariaatin diktatuurilla on oma suhteellisuutensa. Ne riippuvat ajasta, paikasta ja tilanteesta. Proletariaatin diktatuuria voisi verrata vaikkapa sähkölieteen. Siinä on levylle asteikko ykkösestä kuutoseen. Myös proletariaatin diktatuuria pitäisi voida vääntää sähkölieden tapaan ykkösestä kuutoseen.
Ideologinen, poliittinen ja taloudellinen luokkataistelu marxismin ja porvarillisen maailmankuvan välillä muokkaa koko ajan meidän kaikkien maailmankuvaamme. Siinä meidän täytyy osata päättää, kenen joukossa seisomme ja ilman marxilaista ideologiaa se ei meille selviäkään. Jos emme ymmärrä tätä kaikkein tärkeintä kysymystä, mitään ei ole tehtävissä. Eniten ideologinen luokkataistelu muokkaa sellaisten ihmisten ajattelutapoja, jotka ottavat vaistonvaraisesti kantaa asioihin, jotka eivät ole filosofiaan ja politiikkaan pahemmin perehtyneitä, siis tavallisen kansan mielipiteitä. Marxismi antaa meille aseet käydä porvarillista ideologiaa vastaan juuri tämän ns. tavallisen kansan ajattelusta ja mielipiteistä taistellessa.
Hyökkäykset marxilaisuutta vastaan ovat tapahtuneet kahdelta suunnalta. Ensinnäkin työväenliikkeen sisältä: Tästä esimerkki on jo sadan vuoden takainen bernsteinilainen ja kautskylainen revisionismi, joka yritti muuttaa koko marxilaisen teorian selittämällä marxilaisuuden kaikki keskeiset käsitteet uudelleen. Tämä tapahtui Bernsteinin kirjassa "Sosialismin edellytykset". Siinä menivät lapsena pesuveden mukana mm.: marxilainen työn arvolaki, arviot työväenluokasta ja sen merkityksestä, arviot luokkataistelusta, arviot imperialismin osuudesta maailmassa, kuva kapitalismista kokonaisuudessaan, koska Bernsteinin mielestä kaikista, myös työläisistä piti tulla ennen pitkää kapitalisteja. Tästä teoreettisesta hairahduksesta meillä on edelleenkin jäänteenä oikeistososialidemokratia.
Toinen hyökkäys marxismia vastaan tapahtuu ulkoapäin porvariston hyökkäyksinä ja sopeutumina marxilaiseen teoriaan. Heti Pääoman I osan ilmestymisen jälkeen porvarillisen kansantaloustieteen oli muututtava kokonaisuudessaan. Tapahtui siirtymä ns. mikrokansantaloustieteisiin. Kun porvariston piti sanoutua irti Marxin Pääomasta, piti sen tehdä samalla irtiotto myös kansantaloustieteen perustajista Adam Smithistä ja David Ricardosta, koska heidän työn arvoa koskeneet pohdintansa olivat liian lähellä Marxia. Porvarillisen kansantaloustieteen oli löydettävä Marxin Pääoman jälkeen itselleen kokonaan uusi pohja. Mikrokansantaloustiede tutkii kansantaloutta pääasiassa yritystalouden kannalta, esimerkkinä erilaiset rajahyötyteoriat. Siinä tyypillinen ongelma on, minkälaisella hinnoittelulla saadaan tavarasta suurin voitto. Jos tavara on liian halpaa, se kyllä menee kaupaksi, mutta siitä ei saada takaisin rahaa ja voittoa niin paljon kuin siitä ehkä voitaisiin saada. Jos taas tavara on liian kallista, se jää myymättä ja taaskin voitto kärsii. Mikrokansantaloustieteen mukaisesti tehtävänä on löytää se optimaalinen suhde, milloin tavara on juuri sopivasti hinnoiteltua, että saatu voitto on maksimaalinen. Mutta tämähän on tyypillinen ongelma jo varsinaisessa, hyväksyttävässä markkinataloudessa, kirpputorilla.
Nykyaikaan vedettynä vastaavanlainen mikrokansantaloudellisia pulmia voisivat olla "markkinoiden uskottavuus" tai "kansainvälinen kilpailukyky". Nämä molemmat käsitteet ovat osoitus, kuinka hataralla perustalla tämä ns. porvarillinen kansantaloustiede on. Kuitenkin esim. Vasemmistoliitto tuntuu uskovan enemmän tällaiseen hölynpölykansantaloustieteeseen kuin Marxin Pääomaan. Onhan esim. Suvi-Anne Siimes suositellut pörssisijoituksia ja Outi Ojala vedonnut markkinavoimien uskottavuuteen.
Sittemmin porvarillinen kansantaloustiede on kehittänyt myös makrokansantaloudellisia oppeja kuten 1930- luvulla keynesiläisyys ja 1970-80-luvuilla monetarismi ja nykyinen uusliberalismi. Mutta näillä opeilla ei ole mitään tekemistä marxismin kanssa.
Myös yhteiskuntatieteissä tapahtui Marxin jälkeen muutos. Voitaneen puhua kansantaloustieteeseen verraten mikroyhteiskuntatieteestä (oma termi). Nykyinen yliopistoihin pesiytynyt sosiologia on tätä. Se tutkii yksittäisiä yhteiskunnallisia erityiskysymyksiä, mutta erillään marxismista ja päinvastoin varoo menemästä perimmäisiin kysymyksiin kuten kapitalismin arvosteluun ja yhteiskunnan valtarakenteisiin. Sosiologian tutkimuskenttä on mitä laajin, ja kaikki siinä tapahtuva tutkimus ei tietenkään ole hyödytöntä tai vahingollista, mutta kapitalistista järjestelmää tällainen sosiologia ei kunnon porvari- ja demaritutkijoiden mukaisesti koskaan aseta kyseenalaiseksi.
Luettelomainen esimerkki sosiologian tutkimuskohteista, niitä ovat mm.: alkoholismi, asunnottomuus, yhteiskunnan tutkiminen sosiaalisina kerrostumina mutta ei luokkina, varallisuuserot yhteiskunnassa, geenit ja sosiologia, parisuhdeväkivalta, sukupuoli ja sosiaalityö, nuorison tuloerojen kasvu, ikääntyvät ja tietoyhteiskunta. Oleellista on, että vastaukset näihin ongelmiin eristetään kapitalismin todellisuudesta. Helpoimmin se tapahtuu kääntämällä uhri syylliseksi väittämällä esim., että ihminen on itse syypää asunnottomuuteensa.
Miten sosiologia sitten haluaa ansaita asemansa tieteellisenä tutkimuksena, jos siltä puuttuu vankka marxilaisen teorian perusta ja kun se ei kuitenkaan halua tutkia asioita pohjiaan myöten. Sosiologialla on tietenkin omat yliopistoissa hyväksytyt tieteelliset metodinsa. Sen täytyy kaiken tieteen mukaisesti pitäytyä todettuihin faktoihin ja se voi tehdä niistä esim. tilastollisia johtopäätöksiä. Tämä kaikki sopii vallalla olevaan positivistiseen käsitykseen tieteestä. Mutta onko se riittävästi? Mielestäni ei, koska siltä edelleenkin puuttuu lähtökohtana yhtenäinen käsitys objektiivisesti olemassa olevasta maailmasta, sen tiedostamisen ja siihen vaikuttamisen mahdollisuudesta, joka taas on marxilaisuudessa keskeisenä lähtökohtana. Sosiologian muuttuminen tieteeksi tapahtuu yliopistojen tiedeyhteisön sisällä siten, että mahdollisimman monen tutkijan kirjoituksista otetaan lainauksia. Tutkimuksen hyväksyttävyyden kannalta on tärkeää, että kirjan tai tutkimuksen liitteenä on mahdollisimman laaja lähdeluettelo. Silloin se on heidän mukaansa tiedettä. Kuinka osuvia tai hataria nuo lainaukset saattavat olla, on minulle selvinnyt esim. silloin, kun he joskus harvoin lainaavat Marxia, Engelsiä tai Leniniä. En todellakaan ole tunnistanut näitä klassikoita noista lainauksista. Sosiologit ovat siis kuin suuri kottaraisparvi, joka tiiviinä ryhmänä pysyen muuttaa alituiseen suuntaansa erilaisten uusien trendien mukaan.
Sosiologialla kuitenkin voisi olla - ja parhaimmillaan onkin - olennaisen tärkeä merkitys, jos se toimisi tiiviisti marxilaisuuden rinnalla juuri sinä konkreettisena erityistieteenä, jota marxilaisuus välttämättä rinnalleen tarvitsee.
Nyt vasta näiden kaikkien mittatikkujen asettelun jälkeen voidaan arvioida, mikä on suomalaisen kommunistisen liikkeen tila. Miten suomalainen kommunistinen liike tänään suhtautuu näihin kysymyksiin?
Ensiksi on sanottava, että Suomen kommunistisessa liikkeessä on valtavasti ongelmaa jo itse marxismi-leninismin osalta. Ei sitä riittävästi tunneta. Hyvänä esimerkkinä on leniniläinen liittolaispolitiikka - ja tätähän me olemme viime aikoina nostaneet jatkuvasti esiin. Liittolaiset ovat SKP:lle niitä, joita määräillään. KTP taas tulkitsee liittolaispolitiikkaa väärin äärivasemmistolaisista näkökannoista. KTP:n mielestä ei voida liittoutua kenenkään kanssa, koska "ne eivät ole omia". Kummankaan puolueen tulkinnat liittolaispolitiikasta eivät ole leniniläisiä.
SKP:n osalta on vielä sanottava, että tietenkin se on pitkään altistunut kommunistisessa liikkeessä vaikuttaneelle revisionismille. Se tulee esille puolueen historian kautta. Ei SKP ole osannut irtisanoutua aikanaan mm. SKP:n enemmistöläisten halusta irtautua marxismi-leninismistä, ei Neuvostoliiton kehityksestä ja Gorbatshovin osuudesta siihen, eikä nykyinen SKP ole suhtautunut tarvittavalla kriittisyydellä esim. demareihin ja vasemmistoliittoon.
Vielä pahempaa SKP:n nykyjohdon kannalta on, että se on korvannut tai pyrkii korvaamaan dialektisen ja historiallisen materialismin sekä Pääoman kaikenlaisella yliopistososiologialla yhtenä esimerkkinä yhteiskunnan luokkaluonteen korvaaminen erilaisilla sosiaalisilla kerrostumilla. Tämä on minun pääsyytteeni SKP:n suuntaan tällä hetkellä. Nyky-SKP:n puheenjohtajalle Hakaselle vain akateemiset tutkinnot merkitsevät jotain. Yliopiston ulkopuolista marxilaista opiskelua tai tutkimista hän ei arvosta vähääkään. Jokainen maisteriksi opiskellut minkä tahansa sortin sosiologi on Hakasen mielestä tieteen asialla, eivät kommunistisen liikkeen sisällä vaikuttavat, mutta yliopiston ulkopuolella marxilaisuutta tutkivat kommunistisen liikkeen jäsenet.
Totuus marxismin ja sosiologian suhteen mielestäni on, että molempia tarvitaan, mutta pelkkä sosiologia ilman dialektisen materialismin takalautaa on tyhjää näennäistiedettä.
Kun puhutaan SKP:n muusta johdosta, se on ay-väkeä. Mielestäni he eivät ole tutkineet marxismia ja sen filosofisia perusteita kovinkaan pitkälle. Ehkä tästä syystä SKP:n johto tuntee edelleenkin valtavaa vetoa demareiden ja Vasemmistoliiton suuntaan, jotka ovat aikoja sitten katkaisseet suhteensa marxilaisuuteen.
SKP lienee myös taloudellisesti riippuvainen näistä entisistä työväenpuolueista. Siitä ainakin epäsuorana todisteena on SKP:n toimiston sijoittuminen. Aikaisemmin se sijaitsi Herttoniemessä Vasemmistoliiton kiinteistössä ja nyt Merihaassa demarivetoisen SAK:n kiinteistössä. Suomalaiset sananlaskut sisältävät paljon syvällisiä viisauksia. Yksi niistä on: "Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt."
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mitä materialismi tarkoittaa
Sana "materialismi" ymmärretään joskus aineen palvonnaksi henkisten arvojen kustannuksella. Samalla tavalla materialismin vastakohta, "idealismi", ymmärretään ihanteellisuudeksi, joka kertoo ihmisen toiminnan päämääristä, eikä niinkään filosofian peruskysymyksestä. Näillä sivuilla sekä materialismi että idealismi tarkoittavat pelkästään filosofian perussuuntauksia.
Filosofinen materialismi ottaa siis kantaa filosofian peruskysymykseen eli siihen, kumpi on ensisijaista materia vai henki, ajattelu vai oleminen. Materialismi nimensä mukaisesti olettaa, että tajunnan ulkopuolinen todellisuus on ensisijaista ja kaikki ns. henkiset eli tajunnalliset ilmiöt ovat toissijaisia. Tämä on aina ollut ja on edelleen filosofian peruskysymys, ja se on jakanut erilaiset filosofiat ja koulukunnat kahteen perusleiriin: idealisteihin ja materialisteihin. Kummankin leirin sisällä saattaa olla monia jakoja erilaisiin suuntauksiin ja oppeihin. Onpa niitäkin, jotka sisällyttävät filosofiaansa näkemyksiä sekä idealismista että materialismista. Heitä on perinteisesti nimitetty eklektikoiksi - puurot ja vellit ovat sekaisin heidän filosofiassaan.
Dialektinen materialismi
Nykyaikaista materialismia voi nimittää myös dialektiseksi materialismiksi tai materialistiseksi dialektiikaksi, miten vain. Kun materialismi ratkaisi filosofian peruskysymyksen tietyllä tavalla, niin dialektiikka kertoo puolestaan mitä ominaisuuksia objektiivisessa todellisuudessa, materiaalisessa luonnossa on. Sen mukaan liike on materian yleisin ominaisuus. Eikä vain pelkkä liike: materialla on ainakin kolmensuuntaista liikettä: 1) kehittyvää, yksinkertaisesta monimutkaiseen suuntautuva liike, 2) kehässä pyörivä liike, kuten taivaankappaleet ja 3) myös taantuva, taaksepäin kulkeva, palautuva kehitys, rappeutumis- ja kuolemisprosessit. Dialektiikassa korostuu ennen muuta kehitys. Jotkut eivät pidä kehäliikettä ja taantuvaa liikettä dialektisina liikemuotoina laisinkaan. Mutta koska dialektiikan kaikilla kategorioilla on vastakohtansa, niin miksei myös itse dialektiikalla kokonaisuutena voisi olla oma vastakohtansa - antikehitys.
Logiikka ja tietoteoria
Dialektiikka on ihmiskunnan pitkässä tiedostusprosessissa syntynyt näkemysjärjestelmä, mikä sisältyy jokaiseen luonnolliseen kieleen tavallisina käsitteinä, kuten syy ja seuraus tai välttämättömyys. Filosofit ovat ottaneet ne sieltä ja tehneet niistä erityisen kategoriajärjestelmän. Dialektiikan mukaan todellisuuden liike ja kehitys sisältävät tiettyjä lainalaisuuksia ja säännönmukaisuuksia. Ollessaan vuorovaikutuksessa luonnon kanssa, muuttaen sitä ja samalla itseään, ihminen on syventänyt jatkuvasti käsityksiään noista todellisuuden lainalaisuuksista. Nämä luonnon ja yhteiskunnan lainalaisuudet ovat osoittautuneet niin varmoiksi ja itsestään selviksi tosiasioiksi, että vähin erin ne ovat muodostuneet ihmisen ajattelun välineiksi, logiikaksi. Arvostelmissa, päätelmissä, käsitteissä ja teorioissa todellisuuden lait esiintyvät juuri ajattelun välineinä. Tästä seuraa, että samalla kun todellisuuden heijastus muuttuu ihmisen tajunnassa tietoisuudeksi, niin tuo sama tietoisuus ohjaa ihmistä tiedostamaan lisää, etsimään uutta, syventämään tietämystään ja mikä tärkeintä: muuttamaan todellisuutta. Näin dialektiikka toimii logiikan lisäksi myös tietoteoriana ja toiminnan logiikkana.
Tämä on heikki Typön tekstiä!
Harmittaa enemmän kuin paljon, kun yhteiskuntatieteellisen kansankorkeakoulun, Sirola-opiston, toiminta jouduttiin lopettamaan. (Poliittinen oikeisto, sosdemeita myöten, taputti karvaisia käsiään). Puolueopistona se tarjosi ainutlaatuiset mahdollisuudet paneutua täysipainoisesti marxilaisuuden sisältöihin ja metodiin, dialektiikkaan.
Luentosi oli hyvä läpileikkaus Marxilaisuuden saloihin. Saloihin joita proletaarikin voi ymmärtää. Tärkeätä on toki muistaa, että hyväkään teoria ei toimi ilman kiinteä yhteyttä ja vuorovaikutusta yhteiskunnalliseen ja poliittiseen käytäntöön...
Tämä on Reijo katajarannan tekstiä!