olen huumenuoren äiti ja erittäin paljon saanut
kärsiä ja tuntea tuskaa.Poikani huumeidenkäyttö
alkoi pikkuhiljaa jo14v.Ensin hasis ja mari
ym..sitten kovempiin aineisiin plus
pillerit.tähän tuli mukaan rikollinen
elämäntapa,mikä johti myöhemmin
tarkkis,poikakoti,vankila.Kaikki keinot
käytettiin,terapiat,keskustelut,rakkauskaan ei
riittänyt?Välillä kuivilla hoidon jälkeen,taas
uusi sortuminen.Olin neuvoton,välillä huonossa
vaiheessa apua ei herunut mistään taholta,mutta
yritin vaan jaksaa ja toivoa parempaa huomista--
en hyljännyt häntä.Nyt poikani on jo22v.(ei asu
enää kotona),yhä vieläkin joka päivä olen
huolissaan hänestä,rukoilen joka ilta,,että hän
olisi hengissä vielä huomenna.Pelkään koko ajan
ja toivon että poikani löytäisi oikean tien,jota
kulkea.Selvinpäin hän on mitä kultaisin,mutta
sekavana täysin eri ihminen,persoonallisuus
muuttuu täysin.Täytyykö minun tuntea tuskaa koko
elämäni ajan?Joku kohtalotoveri,voisitko ottaa
kantaa ja antaa neuvoja/lohdutusta.Kiitos
kärsiä ja tuntea tuskaa.Poikani huumeidenkäyttö
alkoi pikkuhiljaa jo14v.Ensin hasis ja mari
ym..sitten kovempiin aineisiin plus
pillerit.tähän tuli mukaan rikollinen
elämäntapa,mikä johti myöhemmin
tarkkis,poikakoti,vankila.Kaikki keinot
käytettiin,terapiat,keskustelut,rakkauskaan ei
riittänyt?Välillä kuivilla hoidon jälkeen,taas
uusi sortuminen.Olin neuvoton,välillä huonossa
vaiheessa apua ei herunut mistään taholta,mutta
yritin vaan jaksaa ja toivoa parempaa huomista--
en hyljännyt häntä.Nyt poikani on jo22v.(ei asu
enää kotona),yhä vieläkin joka päivä olen
huolissaan hänestä,rukoilen joka ilta,,että hän
olisi hengissä vielä huomenna.Pelkään koko ajan
ja toivon että poikani löytäisi oikean tien,jota
kulkea.Selvinpäin hän on mitä kultaisin,mutta
sekavana täysin eri ihminen,persoonallisuus
muuttuu täysin.Täytyykö minun tuntea tuskaa koko
elämäni ajan?Joku kohtalotoveri,voisitko ottaa
kantaa ja antaa neuvoja/lohdutusta.Kiitos
Vastaukset 33
Vanhimmat
En tiedä kuinka paha tilanne on nyt.
Neuvoisin saamaan luottamuksen (yhteyden) sinun
ja poikasi välille. Jos huumekoukku on paha,niin
luottamusta on vaikea saada ja se voi olla
petollista. Liiallinen paasaaminen vaan pahentaa
asiaa,eikä johda mihinkään. jos poikasi
tietää,että autat häntä parempaan elämään,se on
jo paljon. Jos poikasi häpeää näyttäytyä
sinulle,eikä pidä itseään enää kelvollisena,sekin
pahentaa asiaa. Mielestäni on tärkeää,että
poikasi tietää olevan joku joka välittää ja
rakastaa häntä. Monet huumeenkäyttäjät
välttelevät ja häpeävät itseään äitinsä tai
jonkun muun auktoriteetin edessä.
Soittaminen,mitä kuuluu jne...on jo hyvä alku.
Tästä ei paljon apua ollut ja jokainen tapaus on
niin erilainen. Kuitenkin mahdollisuus
siihen,että voi aloittaa alusta tuo toivoa.
valitsitko aikoinaan yksinhuoltajuuden, jossa
mies paiskattiin pellolle, ja kaikki meni sen
jälkeen kasvatuksen osalta päin p,,,ä.
yksinhuoltaminen pahan alku ja juuri?mistäköhän
ne juopot ennen maailman aikaan ilmesty?
epätietoinen ota kaikkee niin todesta.toi
sivustaseurannut oli vissiin just saanut
avioeropaprut...
yksinhuoltajien kakaroita niin näette missä
mennään.
kun siitä ei tule mitään.
Tiedätköhän sinä elämästä enempää,,kuin
avioero/kriisit? Et näköjään tunne tätä
ko.problemaa. Miksi vastaat suunsoitolla tähän
aiheeseen?Sulle näköjään naapurin/yksinhuoltajien
mukulat on kakaroita ja sun (olemassaolevat
natiaisesi),jos olet saanut niitä edes aikaiseksi
ovat sun,joka leikit Jeesusta,ovat mielestäsi
maailman parhaita,(ei kakaroita),niin
toivon ,että pidät sen oris tallissa,etkä tee
enää naisia paksuksi.Ei susta ole
kasvattajaksi..isänä ,eikä sinua edes
hyväksyttäisi yksinhuoltajaksi.Pysy vaan siellä
tunkion takana,jos sattuisit tapaamaan
samanlaisesi viikonloppuisän.LOPPU
valitat? itse olet osasi valinnut,olisi pitänyt
ajatella ajoissa ennenkuin lähti persettä
jakamaan, että jää yksin kasvattamaan niitä
jälkeläisiä.sitä niittää mitä kylvää.nauti nyt
aikaansaannoksistasi.
vain kysyin ei tarvitse suuttua.
Minun lapseni on narkkari "ehjästä" perheestä,
jossa ei sen kummempia kriisejä ole ollut, ihan
tavallista elämää vain. Toivottavasti sinäkin
niität sitä, mitä suustasi päästelet! Hakeudu
hoitoon!
kysyin sinulta sivustaseurannut yhtä asiaa.eikö
oo vastausta?
vain.missä olit kun lapsesi tarvi sinua.rahaa
käteen ja kartsalle.
se kysymys on?kuuletko ääniäkin?
Luin viestisi huumenuoren äiti ja ajattelin
vastata sinulle kun itselläni on ollut aivan
samanlainen tilanne. En tiedä missä päin asut
mutta suurimmilla paikkakunnilla on niin
sanottuja läheisryhmiä joista saa apua. Kun
läheinen toipuu niin hän pystyy parhaiten
auttamaan huumeiden käyttäjää. Suosittelisin
sinua menemään sivuille www.irtihuumeista.fi
sieltä löytyy apuja.
Oli ihan hyvä nähdä, että et ole hylännyt
poikaasi vaan yrität auttaa häntä. Yritä muistaa,
että et mahdollista hänen huumeidenkäyttöään
antamalla rahaa ja ruokaa vaan autat heti kun hän
haluaa mennä hoitoon. Kaikkea hyvää sinulle ja
jaksamista sillä sitä sinä tarvitset. Jos haluat
voi lähettää viestejä ralena@iobox .fi
Olen itse 17-vuotias tyttö, olen narkomaani.
Käytän aineita päivittäin suonensisäisesti.
Aikani vietän Helsingissä, vanhempani asuvat noin
50km päässä Helsingistä. Etäännyin vanhemmistani
noin kolme vuotta sitten, aloin käymään stadissa
useammin ja useammin. Vierailut stadiin venyivät
pidemmiksikin koko ajan. Koulu loppui, kun
stadissa vietetty aika oli minulle tärkeämpää.
Kävin kotona syömässä noin kerran viikossa. En
halunnut jäädä edes yöksi kotiini. Kävin vain
syömässä, ja lähdin samantien pois. Miksi en
jäänyt yöksi? -En kehdannut. Olisin niin
mielelläni jäänyt yöksi, lämpöiseen sänkyyn,
turvalliseen huoneeseen. Aamupala aamulla,
rauhallinen aamu. Häpesin itseäni niin paljon
äitini edessä, etten voinut jäädä. Hän rakasti,
rakastaa minua. En tahdo murtaa hänen unelmiaan
tulevaisuudestani. En tahdo murtaa hänen
sydäntään.
Huumeidenongelmakäyttäjälle on vaikeata osoittaa
rakkauttaan, heidän on vaikea uskoa sitä todeksi.
Sitä on oman itsensä kanssa niin alhaalla. Sitä
on takonut omaan päänsä niin useaan kertaan,
kuinka on alhainen, ei edes ihminen. Narkomaani
käsittelee itsensä ei-ihmisenä. Hän ei pidä
itseään oikein minkään arvoisena. Tällä hetkellä
onkin tärkeintä se, että joku välittää. Sinulle
ÄITI tahdon sanoa, että on erittäin hienoa, että
jaksat yhä välittää pojastasi. Hän tietää sen. Et
pysty tekemään enempää poikasi eteen. Kuten
Sinulle joku täällä jo vastasikin, on olemassa
tukiryhmiä samassa tilanteessa kanssasi oleville.
Niistä voit saada paljonkin voimia itsellesi.
Kannattaa ainakin käydä tutustumassa erinäisiin
ryhmiin. Mitään et voi menettää!
Voimia Sinulle, ja voimia pojallesi!
Et tahdo murtaa unelmia, sydäntä...Etkö tiedä,
että olet ne kaikki jo murtanut ja rikkonut. Et
pysty kuvittelemaan äidin tuskaa, kun lapsi on
narkkari. Välillä toivoo, että lapsi pääsisi eroon
aineista, joskus ajattelee, että kuolemakin toisi
edes jonkun ratkaisun. Aina ei jaksa ajatella,
kumman kuolema...Jos sinä luulet olevasi
ei-ihminen, miltä luulet narkkarin äidistä
tuntuvan! Tuntuu siltä, että ei ole mitään osannut
tehdä oikein ja syyttää vain itseään. Pakko on
elää, vaikka ei haluaisi. Pakko on yrittää elää
normaalia elämää, vaikka sydän on murskana. Pakko
on yrittää rohkaista lastaan, vaikka pelkää
pahinta, toisaalta toivoo, että se pahin tulisi
sitten heti, niin pääsisi siitäkin. Herää
ahdistuneena öisin, ihmettelee mihin katosi se
suloinen lapsi, mistä tuli tämä itseään täynnä
oleva, kaiken omaksi edukseen kääntävä ja käyttävä
, valehteva, manipuloiva narkkari.
Missään nimessä ei kirjoitukseni tarkoitus ollut
antaa sellaista kuvaa, että vain käyttäjä kärsii.
En voi kuvitellakaan sitä tuskaa, jonka aiheutan
vanhemmilleni, olet siinä oikeassa.
Se mitä tarkoitin sillä, etten halua murtaa
äitini unelmia tulevaisuuteni suhteen, en hänen
sydäntään, oli se että en tahdo äitini saavan
sitä viimeistä leimaa paperiin. Äitini vielä
jollain tapaa kai uskoo siihen, että en minä
huumeita käytä, minulla on vain murrosikä. Ei ole
montaa päivää, kun äitini haki minut sairaalasta
yliannostuksen takia. Ja kuitenkaan en usko, että
äitini täysin uskoo vielä todellisuuttaan.
Tiedän, että olen murtanut äitini sydämen, tiedän
että olen tehnyt hänen elämästään helvettiä,
tiedän että olen ajanut hänet hulluuden
partaalle. Tiedän että vain minä voin olla se,
joka kotiin joku päivä palaa.
Kaikki se mitä kirjoitit siitä, miltä narkomaanin
äidistä tuntuu voidaan kääntää myös toisin päin.
Se on valtava häpeä, se on jotain sellaista mitä
et voi kenellekään kertoa, se on huumeidenkäyttö.
Samat tunteet meillä narkomaaneillakin jyllää.
Monen kohdalla asia ratkeaa sillä, että äidit
ajattelevat aina, narkomaani kääntyy jossain
välissä ajatusjuoksuun: Vittuako millään on
väliä!
Huumeidenkäyttäjä satuttaa itseään, ruoskii joka
hetki itseään alemmas. Samalla hän myös vetää
mukanaan alas läheisiään. En kiellä sitä, olen
kanssasi samaa mieltä!
En tosiaan muistanut, miltä tuntui, kun ei ollut
vielä aivan varma huumeidenkäytöstä! Pelkäsi, että
niin on asia ja toivoi erehtyneensä, ajatteli,
että kysymyksessä on kuohuva murrosikä ja sen
ylilyönnit! Silloinkin oli sydän karrella...Sitten
kun totuus työnnettiin silmien eteen, niin ettei
voinut enää puolustella, ei kääntää katsetta pois,
silloin murtui sydän. Ehkä äitisi jo tietää, mutta
ei uskalla tietää? Anna hänen pitää
kuvitelmansa! Muutama vuosi perhehelvettiä ja
sitten tuntuu siltä, että jotain on kuollut, että
kaikki ilo ja kaikki kaunis on muualla, ei kosketa
itseä eikä lasta. Kaikki on likaista ja harmaata,
yönmustaa ja toivoo vaan, että joku kuolisi ja
saisi oikeasti surra ja itkeä tai niin, ettei
tarvitsisi tuntea enää mitään. Ei häpeää, ei
tallattua toivoa, ei mitään. Tästä tuskasta
ei pääse pois, ei edes niiksi muutamaksi
huumatuksi tunniksi, jotka narkkari saa! Kerro
minulle Janica, onko se kaikki tämän arvoista,
kannattiko se? Tiesitkö sen, että murtunutta ei
enää saa ehjäksi, vaikka menisitkin kotiin?
"Tiesitkö sen, että murtunutta ei saa enää
ehjäksi, vaikka menisitkin kotiin?"
Kai minä sen tiedän, en ole varma. Ehkä minäkin
jollain tapaa pelkään todellisuutta tässä
tapauksessa. En toisaalta edes tiedä mikä on
todellisuutta, ja mikä ei. Äitini on minulle
rakkain ihminen tässä maailmassa, en halua
hänelle mitään pahaa. Tiedän, että olen
aiheuttanut hänelle monin kerroin pahaa, paljon
enemmän mitä hyvää. Olen ollut tällä alallani
vuosi vuosi. Viimeinen vuosi on mennyt ihan
helvetiksi, sitä edellinen vuosi oli sellaista
käyttöä, että riippuvuus ei hallinnut elämääni
vielä tällä tasolla.
Olin kuukauden kuivilla, asuin sen ajan kotona.
Tutustuin äitiini, hän on hieno ihminen, hän on
aivan murtunut kuitenkin. Olin päivän vajaa
kuukauden kuivilla, ja lähdin takaisin stadiin.
Nyt olen taas tässä tilanteessa. Äitini vajosi
varmasti vieläkin alemmas, jos se on mahdollista.
En tiedä. Toisaalta toivoisin, että kuolisin
pois, jo ihan äitini takia. En kuitenkaan pysty
siihen, en halua vielä kuolla niin paljoa.
Haluaisin vain, että äitini minut unohtaisi.
Voisi elää omaa elämäänsä. Voisi olla äiti minun
kahdelle pikkusiskolleni. Pikkusiskoillani on
vielä elämänsä edessä, en halua viedä heiltä
äitiä. En tahdo pilata omaa elämääni, olen sen jo
tehnyt. Mutta en missään nimessä tahdo pilata
tässä sivussa rakkaitteni elämää.
Aineiden käytön takia olen menettänyt suuren osan
tunteistani, en välitä muista ihmisistä, ainoa
kenestä välitän on minun oma pieni ruiskuni, ja
äitini. Äitiäni rakastan.
Rakastan äitiäni! Vaikka et sitä uskoisikaan,
vaikka kukaan ei sitä uskoisi. Tahtoisin, että
äitini sen tietää. Mutta eikai hänellä ole syytä
niin uskoa. Miksi hän uskoisi?
Ei äitisi voi sinua unohtaa, vaikka yrittäisikin
ja vaikka ette koskaan enää tapaisi. Uskon, että
rakastat äitiäsi etkä halua hänelle mitään pahaa.
Mutta se, että et tahdo hänelle pahaa, ei riitä,
jos et myöskään anna hänelle mitään
hyvää. Eikö se ole pikemminkin
välinpitämättömyyttä? Äitisi tietää, että rakastat
ruiskuasi enemmän kuin häntä. Eivätkö ihmiset
olekaan tärkeintä? Eikö ole hassua rakastaa
kemikaaleja enemmän kuin eläviä ihmisiä? Ikävää,
että sinulla on pikkusiskoja, olet osan heidän
äidistään jo tappanut. Ei äidiltäsi riitä voimia
heille kuin osaksi, kaikki energia menee sinun
ajattelemiseesi tai siihen, että hän yrittää olla
ajattelematta sinua. Sitä miettii mielessään
miljoonia kertoja, mitä teki väärin, mitä olisi
pitänyt tehdä toisin, mitä nyt pitäisi tehdä,
miten suhtautua? Pyörittää samoja ajatuksia sinne
ja tänne, edestakaisin, uudelleen ja uudelleen.
Odottaa, että heräisi painajaisesta ja tietäisi
herätessään, että se ei ole totta, minun lapseni
ei ole narkkari, hän on turvassa. Sitä rukoilee,
vaikka ei uskoisikaan, tekee kauppoja Jumalan
kanssa, minä kyllä teen niin ja näin jos pelastat
pienokaiseni, annat minulle lapseni takaisin.
Välillä apua pyydetään ihan eri suunnalta,
yritetään vaihtokauppaa, saat sitä ja tätä jos
annat minulle lapseni takaisin. Eikä kukaan
kuule, mikään ei auta. Katson kelloa neljältä
yöllä kuivunein silmin, toivon että lapseni on
hengissä, ettei mitään pahaa ole tapahtunut.
Sitten muistan, että kaikki paha on jo tapahtunut
ja sydämeni on raskas ja murtunut. Haluaisin, että
kipu loppuisi, että saisin nukkua edes yhden yön
heräämättä ja muistamatta. Mietin yhä uudestaan,
mitä ihmettä tein väärin, mikä on se synti, joka
nyt minulla maksatetaan!
Usein kävellessäni aamuyöstä jossain stadissa,
mietin mitä äitini tekee sillä hetkellä.
Toivoisin, että hän nukkuu rauhallisesti.
Kuunnellen kuitenki äitimäisesti lastensa
(pikkusiskojeni) hengitystä, näkien unia.
Toisaalta kuitenkin toivon myös saman aikaisesti,
että hän miettisi mitä minulle kuuluu, missä minä
olen, miten minä voin. Olen kuitenkin vielä
lapsi, kaipaan vanhempiani, kaipaan kotia.
Ehkä se on välinpitämättömyyttä, että äitini
edelle menee kemikaali. Mutta en voi sille
mitään. En jaksa.
Mitä ehdotat? Vedän överit, ja vien akuutin surun
äidiltäni. Vai jatkan tätä samaa paskaa, ja
odotan kunnes tapahtuu mitä tapahtuu. Kumpikin
tuo tuskaa äidilleni, ehkä ensimmäinen vähemmän.
En tiedä mitä teen. Ehkä vaihdan maata, ja jätän
kaiken taakse. Jätän äidilleni uuden elämän.
Olen pahoillani, äiti. Olen pahoillani!! Anteeksi.
Voit olla varma, että äitisi ei nuku rauhallisesti
yhtenäkään yönä! Eikä katsele rauhallisesti unia!
En ehdota sinulle mitään, mitä hyötyä tai iloa
siitä olisi...Uskon, että sinullekin on jo kaikki
mahdollinen ehdotettu! Mitä luulet maata
vaihtamalla saavuttavasi, sama narkkarihan sinne
ulkomaillekin matkustaa? Äidillesi et mitään uutta
elämää jätä vaan sama tuska, sama epätoivo jatkuu,
matkustat minne tahansa. Ainoa, mikä äitiäsi
auttaisi, olisi se, että lopettaisit kamankäytön.
Jos kaipaat kotiasi, mene sinne! Mutta sinähän
rakastat ruiskuasi! Haluat olla kemikaaliesi
kanssa läheinen, et perheesi... Ei övereitä
kannata suunnitella, sellaista sattuu muutenkin,
etkö ollut jo sairaalassa yliannostuksen vuoksi!?
Minusta tuntuu siltä kuin joku paha olisi vienyt
lapseni eikä antaisi häntä takaisin. En usko enää
ihmeisiin. Haluaisin kovasti uskoa, mutta en enää
usko. Lapseni on kuin yöperhonen, hän halusi
leikkiä tulella ja nyt siivet ovat palaneet. Myös
minun siipeni paloivat ja nyt kyhjötän vain
odottaen. Odottaen mitä? En edes tiedä, mitä
odotan, tuntuu vain että jotain vielä kamalampaa
on edessä, vaikka kaikki kamala on jo täällä.
Toivon, että heräisin ja tämä olisi vain pahaa
unta... Toivon, että jotain tapahtuisi, että
pääsisin tästä tuskasta. Vaikka että saisin
sydänkohtauksen tai aivoverenvuodon! Tuntuu, että
pakko on jotain saadakin, koska sattuu niin
paljon. Mutta ehkä murtuneeseen sydämeen ei iske
sydis! Toisinaan ihmettelen, miten voin vielä olla
järjissäni, miten en ole tullut hulluksi, vaikka
minusta koko ajan tuntuu siltä, että en kestä
enää. Mutta elämä on vaan elettävä läpi, vaikka
ihmettelen, mitä virkaa on tällaisilla elämillä,
niinkuin minun ja lapseni. Ei mitään, pelkkää
tuskaa.
Et osaa tarjota vaihtoehtoa, mikä ei satuttaisi
äitiäni. Ei osaa kukaan mukaan, en edes minä.
Teen miten päin vain, valitsen mitä vain niin
kaikki mitä teen itselleni ja muille, on tuskan
aiheuttaminen. En tahdo sitä. En tahdo tätä
elämää. En tahdo yhtään mitään. Kai se on sitten
verrattavissa kuoleman tahtoon. En tiedä.
Toivotan Sinulle voimia, toivon Sinulle jotan
hyvää, jotain mitä Sinä haluat!
Elämä on aika rankkaa ja on varmasti vaikeaa
kasvaa vauvasta aikuiseksi ihmiseksi, jollainen
sinäkin jo kohta olet. Aikuisen elämäkään ei
välttämättä ole helppoa, kuten olen muutaman
vuoden kuluessa huomannut. Vastauksia ei ole ja
tuntuu siltä, että pitäisi riittää niin
moneksi...Jossain laulussa sanotaan, en uskalla
elää, pelkään kuolla tai päinvastoin. Sellaiselta
minusta nyt tuntuu. Toivoisin kuitenkin, että
jossain vaiheessa jaksaisit avata silmäsi ja
katsoa elämääsi. Huomaisit, että vaikka pilaat
perheesi elämän, niin täydellisesti tuhoat vain
oman elämäsi. Onko se sen arvoista, onko mitään
järkeä elää piikistä piikkiin, olla jostain
asiasta niin riippuvainen, että koko elämä pyörii
sen ympärillä? Sinun pitäisi vielä olla nupulla,
täynnä untuvaisia unelmia, antaa auringon ja
merituulen sulattaa sisältäsi kylmyyden ja ELÄÄ
oikeaa, pienistä iloista koostuvaa elämää, ei
mitään elokuvamaailman kovaa narkkarielämää, joka
tappaa sinut sisiltäpäin, viimeiset vuoden ennen
kohtalokasta yliannostusta olet vain kuori, vailla
tunteita, omia ajatuksia, joka elää vain piikistä
piikkiin. Sitäkö itsellesi haluat, sellaiseenko
äitisi antaa kerran rakkainpansa?
En pysty enää puhumaan pojalleni, hän on vasta 20,
mutta jo mennyttä, kama on tuhonnut hänet, vienyt
häneltä uskon, toivon, oman luonteen. Hän on kuin
sätkyukko, täynnä uhoa, hän ei ole narkkari, hän
voisi joskus lopettaa ja mennä hyväpalkkaiseen,
kivaan duuniin, mennä naimisiin, hankkia
lapsia...Ei mitään käsitystä realiteeteista!
Siihen asti minun pitäisi aina tarvittaessa
avustaa, antaa rahaa, pestä pyykit, saan kuunnella
tappouhkauksia, kun välillä en suostu tapaamaan
häntä enkä suostu rahoittamaan hänen itsetuhoansa.
Onneksi hän ei ole enää vuosiin asunut kotona,
mutta hän hallitsee elämääni, ajatuksiani täysin.
Olen puhunut kuin Runeberg, rukoillut, uhkaillut,
auttanut, tehnyt kaiken mahdollisen, enää en
jaksa. Nyt en kuulema rakasta ja minut pitäisi
tappaa. Toivon ja pelkään, että hän toteuttaakin
uhkauksensa. Toivon sen vuoksi, että pääsisin
tästä kaikesta. Pelkään, koska minulla on vielä
yksi 16-vuotias poika.
Siksi toivoisinkin, että sinulla Janica olisi
voimaa ja rohkeutta mennä esim. Kurviin ja hakea
apua. Älä heitä elämääsi hukkaan, olet niin nuori,
sinulla on vielä kaikki edessä, 3 vuoden kuluttua
on jo huomattavasti vaikeampaa, loppukin usko
itseesi on mennyt ja elät valheen ja itsepetoksen
valtakunnassa. Ei narkkarin elämä tasapaksua
eteenpäin menoa, vaan suunta on aina alaspäin,
lopussa vauhti vain kiihtyy ja suuntaa on todella
vaikea, lähes mahdotonta saada käännetyksi. Mutta
päätös hakea apua syntyy vain sinun päässäsi, ei
minun, ei äitisi, ns. nykyiset ystäväsi eivät edes
halua, että selviät, he haluavat että matkaatte
samassa veneessä, katkeraan loppun asti. Toivon
sinulle Janica pelkkää hyvää, toivon että aurinko
paistaa sinunkin risukasaasi.
"Huomaisit, että vaikka pilaat perheesi elämän,
niin täydellisesti tuhoat vain oman elämäsi. Onko
se sen arvoista, onko mitään järkeä elää piikistä
piikkiin, olla jostain asiasta niin riippuvainen,
että koko elämä pyörii sen ympärillä?"
-Siinä ei yksinkertaisesti ole mitään järkeä,
tiedän sen vallan hyvin. Mutta ei minulla ole
mitään muutakaan todellista vaihtoehtoa. Elämäni
on tätä, yritän hoitaa sen läpi ilman, että
sotken siihen muita ihmisiä mukaan.
En tahdo tätä elämää, ei varmasti kukaan tahdo.
Jos jotain saisin muuttaa menneisyydestäni, olisi
se se, että en koskisikaan aineisiin. Suurin
haaveeni olisi aineista irti pääseminen, mutta
minä en voi asiaan vaikuttaa. Olen liian heikko.
En jaksa taistella suurempaa vastaan, heittäydyn
mukaan virtaan, ja katson kuinka pitkälle jaksan
pysyä mukana.
Toivon Sinulle voimia elämääsi!
löytyy jos vain halua on.
Apua ei löydy välttämättä, vaikka halua olisikin.
Se on suulinen tosiasia!
olet siis ex etkä mikään sivustaseurannut
kannustuksesta,,anteeksi vaan,,muttta aika ei
oikein sovi minulle.LOPPU
Poikasi on vielä nuori. Varmasti paljon pahaa
vielä tapahtuu, mutta toivo ei ole menetetty.
Voimaa.
Ehkä sinun pitäisi antaa hänen kohdata tämä
lohikäärme yksin. Kunhan ensin kerrot miksi.
En osaa neuvoa. Itse selvisin onnella ja ehkä
suojeluksella.
.niin.
On niin paha olla;(
Oma lapseni on nyt 14-vuotta ja takana kamala
vuosi - huumeita ja pahoinpitelyitä,
mielisaaraalaa jne... Hän kohta muutta pois
laitokseen... ja vasta 14-vuotias! Me vanhemmat
luulimme että, olemme "hyvä" perhe ei meitä
koskaan voisi tällainen kohdata-- mutta se oli
harhaa - Helvettiin oli niin lyhyt matka - mutta
sieltä ei taida pois päästä, ei tässä elämässä.
Sydän itkee ja keskiyön pimeinä tunteina on
helppo käydä tiliä elämän kanssa - ja aina tuntea
hävinneen... Niin pitkä ja autioita ovat pimeät
kadut - kun lastaan etsii - ja toivoisi hänet
löytävänsä karkumatkalta... elävänä tai
kuolleena.. ja jos kuolleena Hänet löytäisi sen
tuskan määrä olisi valtava- pelkoa ja ahdistusta
sitä ei koskaan saa pois mielestä. Ei koskaan
lakaa rakastamasta ja yrittämästä lapsensa
eteen.. Toivoa ja pettymystä - se huumenuoren
antama epävarmuus ajaa hulluuden partaalle..
Miksi juuri meidän perhe... miksi ja missä meni
vikaan...
Tiedän tunteesi ja epätoivosi ja tunnen ja teidän
sen raivon ja vihan joka välillä vie ne
viimeisetkin toivon rippeet... Miksi elämä piti
viedä näin "tummiin vesiin" ja niin syvälle..
Sydän rikkirevittynä täynnä kyyneiltä - tai
silloin kuin enään ei ole kyyneiltä - Silloin kun
huudan tuskaani äänen - sitä kuitenkaan ei kukaan
kuule, ei näe ja ei ymmärrä. Missä on ne ystävät
jotka auttaa- moni niin helposti tuomitsee ja
sanoo olitte niin huonoja vanhempia... Meidän
elämän käänisi kohtalo - tytär jouti näkemään
pahoinpitelyn jota Hän ei kestänyt ja siitä alkoi
tuhoisa kierre - jota olemme yrittäneet muuttaa...
Joskus olisi niin helppo nukahtaa pois - mutta
silloin tiedän että olen taistelun lopulta
hävinnyt ja tuhonnut lapseni... Itse en usko
Hänen laitoksesta kotia enää koskaan palaavan -
mutta elossa... Ehkä Hänet voidaan saada kuntoon
ja elämään omaa elämää - ilman huuheita..
On niin raskasta luopua lapsesta oli se iältään
14 tai 22. Ei äidin ja isän tunteita voi
pakastaa - ne elää mukana - ne ei kuole - ne
toivoo ja etsii apua- jota lapsi ei suostu
vastaan ottamaan...
Kohtalo Miksi meidät päätit tuhota? Mitä velkoja
Sinulle Kohtalo maksan? Kenen syntejä sovitan?
Etkö elämä pyydä Minulta liikaa - pyydät minulta
Lapseni jota rakastan!