Tosi outoa...

on liikaa yhteensattumia...lisäksi on kaapannut mun ajatukset.

enää kohtaloon, mut tarkoitukseen uskon..

En jaksa vain uskoa enää siihen...
Kaikki ensin viittasi siihen molemmin puolin, mutta lopulta kun jää yksin, ilman selitystä kaiken sovitun ja puhutun jälkeen.
Ei voi enää kuin tietää, ettei minulla ollut hänelle arvoa, tuskin ystävyytenikään merkitsi mitään...tuskin koskaan.
Nyt häntä ajattelen epävarmuus ja pelko sydämessäni,
miksi hän teki näin, en olisi voinut kaiken jälkeen uskoa. Tunteet on ja pysyy puolellani, en mahda sille mitään, jaksan odottaa...
Haluan kuulla että hän on edes hengissä enää.

mutta jos tykkää, niin se pitää sanoa ja osoittaa ja näyttää ja... silleen.
elämä on ihan liian lyhyt jossitteluun. aina ei onnistu, mutta kun lentää rähmälleen, noustaan ylös ja yritetään uudestaan...

kiinni siitä miten itse näet tilanteen. Se on ihan sata varma että muutaman kerran jokainen täällä ihastuu palavasti. Miksi et olisi ihastunut koulutoveriisi ala-asteella jonka varmaan uudestaan näit lukiossa. Kohtaloa sekin että samaan kouluun joutunut kaksi kertaa :) :)

Olla mahdollista !

silmäys ja kohtaaminen saa jalat ihan alta ja hengen salpautumaan pelkästä samassa tilassa olosta,täytynee jo puhua kohtalosta tai ainakin hyvin vahvasta kemiasta.
Itse jouduin tälläiseen tilanteeseen täysin vakaassa liitossa eläessä.Nyt kulunut jo kohta vuosi ja tunne ei häviä ,vaikka miten sitä yrittää tuulettaa pois.
Itse en ole koskaan mihinkään kohtaloihin sen kummemmin uskonut.Se hyvä puoli näissä ajatuksissa on ollut ,että on ollut pakotettu käymään isoa sisäistä vuoropuhelua itsensä kanssa.Itse olen tullut siihen tulokseen että kun minulta ei mitään puutu ja kaikki on ehjää ,olen vain pakotettu antamaan ajan kulua niin että jossain vaiheessa saan rauhan asian suhteen...