Minulla on koulukiusaamistausta ja se on tehnyt minusta epävarman ja ylikriittisen itseäni kohtaan. En osaa nähdä omia lahjakkuuksiani todellisessa valossa, vaan pidän itseäni täysin turhanpäiväisenä ihmisenä, älyllisesti tyhmänä ja lahjattomana. Minulla on kuitenkin eräs tärkeä harrastus ollut lapsesta saakka, jota aloin parikymppisenä aktiivisemmin toteuttaa. Sain siitä hyvää palautetta, mikä ruokki vahingoitettua itsetuntoani. Tunsin eläväni siitä kiitoksesta, ehkä jäin koukkuun siihen. Ajattelin, että kerrankin MINÄ saan hyväksyntää ja jopa ihailua, se oli kuin huumetta. Harrastaminen meni ehkä hieman överiksi, tein kamalat määrät, tein tauotta ja samalla minulla oli kamala menestymisen paine. Tuon ihailun saaminen "tärkeiltä henkilöiltä" oli elintärkeää. Kuitenkin sain kokea erään kollegan (narsisti) kateuden, hän ei kestänyt saamaani huomiota vaan alkoi sabotoida etenemistäni. Hän onnistui siinä niin hyvin, että melkein tuhosi minut. Harrastamiseni vaikeutui, minä itse väsyin ja masennuin, tunsin että minulta vietiin niin paljon. Tunsin taas itseni ihan turhaksi ja saavutetun aseman menetetyksi. Häpesin tilannetta, johon olin ajautunut. Halusin pakotien, sen löysinkin, ja muutin koko elämäni. Ajattelin, että "korvaan" jollain muulla tuon harrastuksen, etsin jonkun uuden asian, josta saan kaipaamaani hyväksyntää. Se oli uusi työni ja taas oli kaikki muutaman vuoden hyvin. Unohdin koko harrastukseni, minun ei tarvinnut enää päteä sen kautta. Sitten tuli muutoksia työelämään ja hetkeksi taas tuo "saavutettu" taso romahti, tuli talousongelmat ja kestämätön ajatus, että taas menetin ihan kaiken, mielenrauhan ja arvostetun aseman. Tuli kova sosiaalinen häpeä taas ja vuoden päivät mietin päivittäin itsemurhaa, olin niin loppu. Kuitenkin taas jollakin tavalla olen onnistunut pääsemään uuden alkuun ja pikkuhiljaa rakentamaan tyhjästä taas jotain, joka tukee itsetuntoani ja josta kuvittelen ainakin jotain kunnioitusta saavani. Pelottavaa on vain se, että näiden epäonnistumisten jälkeen olen tullut jo niin herkäksi, etten tiedä paljonko enää voin kestää, jos taas tulee menetyksiä niin jaksanko enää niitä? Koska itsetuntoni on rakentunut muilta saamani arvostuksen varaan ihan täysin niin en tiedä pystynkö enää yhtään kertaa kestämään menetyksen aiheuttamaa nöyryytystä, nytkin on itsemurha ollut todella lähellä. Joka ikinen päivä mietin kauhuissaan, että koska elämä tuntuu olevan niin epävarmaa, että mikä tahansa tarpeeksi "kova" asia voi tulla elämään ja romahduttaa kaikki asetelmat ja sitten olen taas tyhjän päällä ja turha ihminen, ja sosiaalinen häpeä tulee olemaan musertava, en usko enää jaksavani kokea sitä. Mutta koska olen rakentanut elämäni valheelliselle pohjalle, niin että olen vain toisten arvostuksen mukaan "elossa" niin se on hyvin epävarma pohja, mutta minulla ei muuta ole, siksi minulle on elintärkeää säilyttää edes ne rippeet mitä minulla on jäljellä, ettei enää tulisi romahdusta. On tosi hirveää kun oma itsekunnioitus on täysin toisten ihmisten varassa. Olen tullut niin herkäksi, että jatkuvasti kuulostelen, mitä minusta ajatellaan, ja että puhuuko joku pahaa minusta, juoruaako ym. Jos kuulen jonkun mielestäni epäkunnioittavan jutun, tai joku on tyly niin tuntuu, että romahdan välittömästi, itkettää vaan ja ajattelen koko elämäni olevan merkityksetön ja pilalla ja että kuolema olisi parempi kuin häpeä. Tiedän, että olen ehkä luulosairas ja yliherkkä, mutta minusta on karmeiden pettymysten kautta tullut sellainen. Pelkään epäonnistumisia kuin ruttoa, en sellaisen jälkeen näe enää mitään mahdollisuutta elää. Olen tullut hyvin pessimistiseksi. Ennen olin toiveikas ja jaksoin uskoa omaan pärjäämiseeni ja olla luottavainen, mutta olen saanut monta opetusta siitä, mitä kaikkea pahaa voi tapahtua ja kuinka ilkeitä ihmiset voivat olla. Nyt kun jo tiedän ne, en pysty sitä unohtamaan ja pelkään vain seuraavaa epäonnistumista. Pienetkin muutokset saavat minut pelkäämään, kauhun tunne tulee siitä, etten voi kontrolloida täysin kaikkia asioita, etten pysty kaikkeen ja joltain "suojaamattomalta" alueelta tulee vihollinen ja ampuu kaiken paskaksi. Tunnen olevani muiden ihmisten armoilla, että mitä tahansa voi yllättäen tapahtua ja siksi en enää uskalla luottaa mihinkään, kun pettymys voi taas tulla. Tuota entistä harrastustani en pysty enää tekemään, sen ajatteleminenkin saa minut lukkoon ja mieleen muistot siitä epäonnistumisesta ja sen tuomasta häpeästä. Olen haudannut sen jonnekin taka-alalle. Yritän pitää kynsin ja hampain tämän nykyisen elämäni rippeet.
Epäonnistumisen pelko
ja kauhu
6545
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Älä käperry itseesi...saatana kun ihmiset valittaa että on vaikea lapsuus/ahistaa ym. Kyllä ne oikeat ongelmat on ihan jossain muualla kuin sinulla.
Jos ei sulla ole muuta sanottavaa niin parempi kun et kirjoittele ollenkaan tänne. Miksi edes luet näitä kun asenteesi on suoraan sanottuna syvältä. Häpeä vai ootko liian tyhmä siihenkin. Tänne kirjoittaa moni epätoivoissaan saadakseen edes vähän purkaa ajatuksiaan. Mistä sä kenenkään ongelmia tiedät.
Luulette, ettei ihmiset välitä, mutta kuule sanon sulle jumalauta, kyllä minä lyön tapin vuotavaan reikään, eli siis Välitän , MUTTA PASKANJAUHAJILLE KÄÄNNÄN SELKÄNI JA TEEN MIELELLÄNI TOISEN REIÄN.
Kun puhuu,sekin helpottaa. Tuttua on minullekkin kertomasi.
Minulla oli monta pirullista vuotta työkaverina mies joka oli työhullu ja alistaja. Minä nuori raukka olin liian pelokas vastustamaan häntä. Tämä aika oli tosi helvettiä.
Mutta nyttemmin olen ruvennut eheytymään tästä traumasta käytyäni Kristillistä sielunhoitoa n.5 vuotta. Tämä hoitomuoto perustuu siihen että kerrotaan mitä on sattunut menneisyydessä. Sitten puhutaan siitä, miten se on vaikuttanut elämään. Päätteeksi saan esirukousta haavoittuneeseen sielun alueeseen ja saan kuulla parantavia, lohduttavia, ja neuvoa antavaa ohjausta ongelma tilanteeseen. Lopuksi sitten myös halutaan antaa anteeksi niille jotka ovat haavoittaneet.
Tämä hoitomuoto on auttanut minua purkamaan tuskaa ja ahdistusta pois. Ja olen saanut paljolti jättää menneisyyden peikot mielestä pois. Eheytyminen joitakin traumoista on hidas ja vaativa prosessi. Mutta parempi puhua kuin pakahtua.
Toivon sinulle, että löydät jonkun ystävän joka voi yhdessä kanssasi jakaa kuormasi.
itsekin olin koulukiusattu, ja vaikka minua ei enää kiusattukaan myöhemmin niin silti pelkäsin sitä aina koulussa. jos joku nauroi, luulin hänen nauravan minulle. ainoa asia missä koin onnistuvani, oli koulu. ja sen päätin hoitaa hyvin. jos kokeesta ei tullut 10 , niin maailma kaatui. en kestänyt sitä, etten onnistuisi edes koulussa koska olin muuten täysin epäonnistunut ihmisenä. muuta ei elämässäni yhteen aikaan ollutkaan. sitten enää koulussa onnistuminen ei riittänyt, ja väsyin ikuiseen riittämättömyyteen. vaikka mitä olisin tehnyt, en olisi kelvannut. sitten tuli täydellinen romahdus.
nyt en pysty hoitamaan edes opiskelujani. pettymyksiä on ollut liikaa. en uskalla enää yrittää, koska jos epäonnistun niin en tiedä mitä teen.
mutta miten helvetissä tämän ongelman voi ratkaista, kun en itseäni tappamaankaan pysty? olisi vain pakko jotenkin selvitä elämästä. yritän pienin askelin jotain tehdä ja saada pääni kuntoon. siinä kestää kauan ja pitää olla todella kärsivällinen itseään kohtaan. ehkä sinäkin vielä löydät tiesi tähän parantumisvaiheeseen ja voit alkaa kunnioittamaan itseäsi sellaisena kuin olet jonakin päivänä. suosittelisin sinulle psykologin puheille menemistä, koska tuo solmu ei yksin aukea. minulle siitä oli paljon apua. elämäsi voisi parantua paljon, vaikka se nyt voi tuntua mahdottomalta.
älä kuuntele noita mulkvisteja, jotka eivät ymmärrä tilannettasi. ei tuollaista voi käsittää sellainen joka ei samassa tilanteessa ole ollut, joske sellainenkaan.
kristillisestä sielunhoidosta. Miten onnistuit pääsemään sellaiseen? Kerro ihmeessä.