Miten omaisenne ovat suhtautuneet jos olette joutuneet psykiatriseen sairaalaan?
Minun yksi lähiomaiseni katseli minua huoneen ulkopuolelta naureskellen. Hän siis ajatteli että nyt olen ihan hullu, en siis enää mikään ihminen vaan hullu.
Samaten hän naureskeli muita potilaita pihalla.
Aika ihmeellistä suhtautumista?
Miten pitäisi suhtautua tälläiseen läheiseen?
Minun yksi lähiomaiseni katseli minua huoneen ulkopuolelta naureskellen. Hän siis ajatteli että nyt olen ihan hullu, en siis enää mikään ihminen vaan hullu.
Samaten hän naureskeli muita potilaita pihalla.
Aika ihmeellistä suhtautumista?
Miten pitäisi suhtautua tälläiseen läheiseen?
Vastaukset 9
Vanhimmat
kova paikka monelle. Pelko ja koko asian kieltäminen olivat minun omaisteni suhtautuminen, en kylläkään kertonut, mutta kun saivat tietää, koittivat selittää itselleen ääneen, että oikeasti se kyllä ei ollut ihan oikea "hullujenhuone" jne...Aika koomista minusta :)
En vietä enää jouluja, hautajaisia taikka kissanristiäsiä "perheen" kansa kun kerta halusivat pois silmistä.
en osaa kuvitella. Me käytiin katsomassa suljetulla koko porukka. Ei mitään ihmeellistä.
Ei osaa sellainen kai suhtautua, jolla ei omakohtaista kokemusta. Pelottavaa lienee.
Ollessani sairaalassa asiasta tiesivät vain vanhempani, sisareni ja yksi isovanhemmistani, kävivät katsomassa ja toivat lukemista ja karkkia... Eivät siis suhtautuneet itse klinikkaan mitenkään epäluuloisesti, tai kanssapotilaisiin (no, äitini on itse sairaanhoitoalalla). Isäni vanhemmat eivät vieläkään tiedä... Luojan kiitos.
Tietysti ikäni puolesta omaisteni suhtautuminen saattoi olla hieman erilaista.
Eikähän se kovin hyvästä kasvatuksesta kerro jos naureskelee sairaille... Surkuhupaisa tyyppi.
ymmärtäisin,että se on pelkoa..epävarmuutta ja hämmennystä.
Pelkoa siitä ,että itsellekin voi tapahtua jotain samankaltaista.
Vieläkin 2000 luvulla pidetään mielen sairastumista jonakin muuna kuin sairautena,eihän diabetestä ja epilepsiaa enää pelätä samalla tavoin.
Jos jalka on poikki tullaan kavereitten kera heti moikkaamaan.
Ihmiset,jotka eivät tiedä psyykeen kuvioista mitään,ovat tietävinään niin kovin paljon.
On myös tapa käsitellä vaikeaa asiaa. Tosin ei tunnu kivalta minustakaan jos joku naureskelisi..:( Onneksi ne mahdolliset naureskelijat pysyivät poissa sairaalasta kun olin siellä.
Entä jos naureskelija on oma perheenjäsen?
Mun mutsi soitti kerran sairaalaan, mutta kukaan ei käynyt katsomassa.
En edes "joutunut" vaan pyrin itse masnnukseni vuoksi osastolle. Myöhemmin mutsi selitti asian useaksi eri fyysiseksi vaivaksi, joiden myöhempi oikaisu oli todella vaikeaa.
Asia vaiettiin niin totaalisesti kuin voitiin.
Hävettiin tietenkin niin paljon - kaikki muutkin kuin lähiomaiset.
Mm. serkun häihin kutusuttiin muut perheenjäsenet ja mutsikin kelpasi "piikomaan", mutta itse hankin lahjan, jonka muut toimittivat perille.
Otettiin niinkuin varman pälle, ettei vaan tule vaikeita tilanteita.
Hääkuvaakin odottelin ja kun ei kuulunut aloin kyselemään joten se tuli sitten muutman kuukauden myöhässä. Eipä silti - ei olla missään tekemisissä eikä kuvalla ole minulle mitään arvoa.
Vanhettuessaan väki alkaa potea omantunnon tuskia ja "hieroa rauhaa" - jopa soittelevat muutamn kerran vuodessa, mutta nyt en enää olekaan masentunut vaan omillaan toimeentuleva yhteiskuntakelpoinen kansalainen.
..että silleen! Kysyy luonnetta kestää niin suuri häpeä!
Niin kirjoitampa oman päätelmänbi tähän nyt vähän myöhemmin.
Itse ajattelen tälläisestä naureskelevasta lähiomaisesta (ja muustakin omaisesta taikka ihmisestä) että hänen täytyy olla henkisesti vajaa.
Eli siis jokin sairaus joka on vaikuttanut älyllisiin / kotgnitiivisiin toimintoihin taikka sitten hän on vain henkisesti kehitysvammainen.
Ja jos totta puhutaan niin kyllä vahvasti epäilen tämän lähiomaisen älyllisiä kykyjä joka suhteessa.