Missä kulkee teidän mielestä terveen yrittämisen raja? Milloin se muuttuu sairaudeksi ja koska pitäisi ratkaista mikä elämässä on tärkeintä? Työ/terveys/ihmissuhteet?
Valmistuin koulusta n.7 vuotta sitten. Omasta mielestäni koulutukseni oli hieno saavutus. Koulusta valmistumista kuitenkin varjosti isäni edellisen työpaikan konkurssi ja isäni "kateus" valmistumisestani. Jopa valmistujaisissa isäni veti jotain roolia ja hauskasti tärkein asia ja juhlinnan kohde unohtui. Sama muuten tapahtui kun painoin ylioppilas lakin päähäni muutamaa vuotta aikaisemmin.
Valmistumiseni jälkeen työpaikasta ei ollut tietoakaan ja meidän poikahan ei kortistoon mene. Astuin isäni "rinnalle" rengiksi juuri ja juuri toimeen tulevaan pieneen yritykseen. Sai sieltä ainakin enemmän kuin kortistosta. Ja kun vaimollekin löytyi töitä niin olihan se upeeta työskennellä samassa paikassa. Päivät oli pitkiä... Tätä jatkui ja yritys alkoi menestyä ja kasvaa...
Työpäivät ovat pitkiä... Vain pakolliset lomat saa pitää. Jos sairastuu, isäni tarkistaa joka kerta soitolla, olenko todella sairas, vai muutenko vain poissa päivän tai kaksi. No huomenna sitten pitää tehdä se valmiiksi kun tulet ja sitten se...on tavallista. Lääkärin sairaslomalappu ei merkkaa mitään meikäläisen tapauksessa, toisin on muilla työntekijöillä.
Myös suhde perheen ja työn välillä on hämärtynyt mitättömäksi. Aina kun Isäni käy kylässä puhutaan työstä ja seuraavien päivien projekteista. Koskaan ei mistään minun asioista tai mikä minua kiinnostaisi. Myös äitini jaksaa olla jatkuvasti isäni puolella ja tietysti on samassa työpaikassa myös töissä. Kumpikin uurastaa todella pitkiä päiviä ja tajuamatta sitä, että ennen pitkään joku tai jotkut ovat vielä ihan loppuun palaneita.
Myös vapaa-ajallani ja iltaisin soitellaan ja työ ja päivän asiat käsitellään uudelleen ja uudelleen.
Olen itse sairastellut jonkin aikaa. Lääkärillä olen käynyt, mutta mitään ei voi kuulemma tutkia tarkasti. Paineita on ja nyt olen todellakin miettinyt mikä eleämässäni on todella tärkeää. Työn määrä lisääntyy vain lisääntymistään ja tämä on isäni mielestä normaalia. Olimmehan töihin tullessa vielä amatöörejä ja nyt olemme oppineet asiat ja opimme kokoajan työlle. Työtä pitää oppia kärsimään ja ei tässä maailmassa helpolla kukaan pääse.. Kommentoidaan usein
Olenko itse burnoutin partaalla vai isäni jotenkin sairas? Millä isälleni saisi järkeä päähän. Itse en enää jaksa, eikä vaimonikaan. Vaimo saa puhuttua minulle järkeä päähän, mutta kun luonne ei aina anna antaa periksi isälleni. Tästä on tullut sellainen psykologinen sota. Onko kukaan kokenut vastaavaa? Kaiken lisäksi en ymmärrä isäni asennetta työhön, koska isäni ei edes omista suurtakaan osaa yrityksestä. Muut kerää voitot ja me teemme työn.
Emme saa perheenä isäni mukaan epäonnistua, virheitä ei saa tehdä ja jos tulee virheitä niistä tulee maailman isoin ongelma. Toki muut saavat virheet anteeksi, mutta jos me teemme jotain väärin tulee siitä iso juttu ja huutaminen.
Tilannetta ei varmasti paranna se, että aion löytää uuden työpaikan. Mutta kertakaikkiaan tämä hyväksikäyttö jä säälittely saa nyt alkaa loppua. Onko kukaan kokenut samanlaista?
Valmistuin koulusta n.7 vuotta sitten. Omasta mielestäni koulutukseni oli hieno saavutus. Koulusta valmistumista kuitenkin varjosti isäni edellisen työpaikan konkurssi ja isäni "kateus" valmistumisestani. Jopa valmistujaisissa isäni veti jotain roolia ja hauskasti tärkein asia ja juhlinnan kohde unohtui. Sama muuten tapahtui kun painoin ylioppilas lakin päähäni muutamaa vuotta aikaisemmin.
Valmistumiseni jälkeen työpaikasta ei ollut tietoakaan ja meidän poikahan ei kortistoon mene. Astuin isäni "rinnalle" rengiksi juuri ja juuri toimeen tulevaan pieneen yritykseen. Sai sieltä ainakin enemmän kuin kortistosta. Ja kun vaimollekin löytyi töitä niin olihan se upeeta työskennellä samassa paikassa. Päivät oli pitkiä... Tätä jatkui ja yritys alkoi menestyä ja kasvaa...
Työpäivät ovat pitkiä... Vain pakolliset lomat saa pitää. Jos sairastuu, isäni tarkistaa joka kerta soitolla, olenko todella sairas, vai muutenko vain poissa päivän tai kaksi. No huomenna sitten pitää tehdä se valmiiksi kun tulet ja sitten se...on tavallista. Lääkärin sairaslomalappu ei merkkaa mitään meikäläisen tapauksessa, toisin on muilla työntekijöillä.
Myös suhde perheen ja työn välillä on hämärtynyt mitättömäksi. Aina kun Isäni käy kylässä puhutaan työstä ja seuraavien päivien projekteista. Koskaan ei mistään minun asioista tai mikä minua kiinnostaisi. Myös äitini jaksaa olla jatkuvasti isäni puolella ja tietysti on samassa työpaikassa myös töissä. Kumpikin uurastaa todella pitkiä päiviä ja tajuamatta sitä, että ennen pitkään joku tai jotkut ovat vielä ihan loppuun palaneita.
Myös vapaa-ajallani ja iltaisin soitellaan ja työ ja päivän asiat käsitellään uudelleen ja uudelleen.
Olen itse sairastellut jonkin aikaa. Lääkärillä olen käynyt, mutta mitään ei voi kuulemma tutkia tarkasti. Paineita on ja nyt olen todellakin miettinyt mikä eleämässäni on todella tärkeää. Työn määrä lisääntyy vain lisääntymistään ja tämä on isäni mielestä normaalia. Olimmehan töihin tullessa vielä amatöörejä ja nyt olemme oppineet asiat ja opimme kokoajan työlle. Työtä pitää oppia kärsimään ja ei tässä maailmassa helpolla kukaan pääse.. Kommentoidaan usein
Olenko itse burnoutin partaalla vai isäni jotenkin sairas? Millä isälleni saisi järkeä päähän. Itse en enää jaksa, eikä vaimonikaan. Vaimo saa puhuttua minulle järkeä päähän, mutta kun luonne ei aina anna antaa periksi isälleni. Tästä on tullut sellainen psykologinen sota. Onko kukaan kokenut vastaavaa? Kaiken lisäksi en ymmärrä isäni asennetta työhön, koska isäni ei edes omista suurtakaan osaa yrityksestä. Muut kerää voitot ja me teemme työn.
Emme saa perheenä isäni mukaan epäonnistua, virheitä ei saa tehdä ja jos tulee virheitä niistä tulee maailman isoin ongelma. Toki muut saavat virheet anteeksi, mutta jos me teemme jotain väärin tulee siitä iso juttu ja huutaminen.
Tilannetta ei varmasti paranna se, että aion löytää uuden työpaikan. Mutta kertakaikkiaan tämä hyväksikäyttö jä säälittely saa nyt alkaa loppua. Onko kukaan kokenut samanlaista?
Vastaukset 5
Vanhimmat
En halua kertoa omia kokemuksiani, mutta tutulta kuulostaa.
Pari kertaa olen jo napsahtanut, seuraava kerta on aina edellistä helpompi.
Liikaa paineita nykyään yksittäiselle ihmiselle hoidettavaksi.
Työhulluus on vaiva, josta ei pääse helposti eroon ja sen takia tehtäväsi ei ole pohtia enää isäsi tilannetta vaan kuunnella omaa väsymystäsi. Jos et jaksa, niin et jaksa ja olet elämäsi alussa, joten mahdollisuutesi tehdä muuta kannattaa hyödyntää. Isäsi on omat valintansa aikoinaan tehnyt,suostunut siihen elämisen malliin missä nyt on, mutta sinä kasvat myös isoksi (henkisesti) ja teet myös omat päätöksesi mitä tahdot ja mitä et.Joskus hinta voi olla kova ja rikkoo välejä. Toisaalta mieluummin niin kuin laittaa vaimosi kävelemään arkkusi perässä- näin kärjistetysti ilmaisten.
Olet korviasi myöten melkoisessa suossa, mutta omaa tahtoasi et taida muutoin toteuttaa kuin suututtamalla isäsi. Se on hinta, jonka maksat, mutta varmasti kannattaa.
Burnout on siitä hankala vaiva, että se vain pahenee hoitamattomana ja kun se iskee myös fysiikkaan ei nouseminen ole enää helppoa hetkessä. Paraneminen voi viedä vuoden tai kaksi.Silloin viimeistään joudut jättämään isäsi sinnittelemään taas omin voimin...
Niin se monesti menee, että on juuri kokonainen porukka joka on "duunihullua" tai painostettu siihen.
Silloin kuka tahansa tästä porukasta joka yrittää esim olla vähemmän hullu kuin muut saa nopeasti lintsarin leiman otsaan ja merkataan paskaksi jätkäsi.
Muutkin tekee 14 tuntisia päiviä. Toi yks mlkku lähtee kotiin 7.5 tunnin jälkeen ja jättää meille sen keskeneräiset hommat hoidettavaksi.
Siitä se lähtee. Sitten harrastetaan myös sitä psykologista asetta, että 14 tuntisen päivän päätteeksi kaverit soittaa tälle tyypille joka lähti aikaisemmin kotiin ja sanoo että niin me ollaan täällä nyt vasta valmiita kun jätit hommasi tekemättä. Kyllä sun pitäs jotain vastuuta kantaa.
Aika syvältä todellakin tuo toimintamalli.
onkin sairas tai hänen suhtautumisensa on jotenkin kieroutunutta...MUTTA se ei ole sinun asiasi!!!!
Sinulla tuntuu olevan vaimo ja oma elämä muutenkin. Olet iso mies, tee elämässäsi OMAT ratkaisut. Mene vaikka siivoamaan tai grillille töihin, mutta irrottaudu jo ihmeessä lapsuuden kodin perheestäsi OMAAN elämääsi!!!
Ei vanhempia tarvitse "hylätä", mutta kyllä aikuisen olisi hyvä jo errottautua äidinmaidosta ja isin "alaisuudesta"....teinit kapinoi vanhempiaan vastaan juuri siksi, että he irrottautuvat vanhemmistaan. Jos et vielä ole errottautunut, niinkerkeät kyllä. Eli jätä vanhemmillesi tilaa olla juuri sitä mitä he ovat, mutta sinun ei tarvitse sitä katsella!!! Hommaa oma elämä ja käy vanhempiesi luona vain silloin , kun haluat ja jaksat. Keskustele juuri siitä mistä haluat ja pidä yhteyttä juur niin paljon kuin itse viitsit.
Kyllä hekin lopulta tykkäävät, että viimeinkin heidän lapsestaan on kasvanut mies, eikä ikuinen lapsi!!!!
Tsemppiä omaan elämään, kasvuun ja potkua pyrkimyksessäsi MIEHEKSI!
Moi
On sinulla/teillä tosi kova prässi päällä. On jotenkin niin tuttua sinun kirjoituksesi.
Sitä tulee työnarkomaanina niin sokeaksi siinä vauhdissa, että heikompaa hirvittää.
Hyvä asia on, kun olet hakenut apua ja olet itse huomannut mikä sinun tilanteesi on. Vaihtoehtoja löytyy, kun uskaltaa vaan tehdä päätöksen, siirtyä sivuun tuosta oravanpyörästä. Ensinmäisenä tulee mieleen, että sairauslomalle lepäämään.
Perheelle pitää myös löytää aikaa sekä itselle myös.
Alkoi ihan ahdistamaan, kun luin tekstisi. Samanlaisessa tilanteessa olin toistakymmentä vuotta, mutta en kuitenkaan perheyrityksessä.
Jäin itse pois, kun ei ollut enään muuta mahdollisuutta. Elimistö kamppaili vastaan jo aikoja sitten, unet olivat menneet, sitä vaan halusi näyttää itselle ja muille, että aina ylitetään annetut tavoitteet vuodesta toiseen.
Nyt kohta kaksi vuotta lepäilemässä, eikä vieläkään ole toipunut ennalleen.
Tsemppiä ja voimia.