En tajua miksi olen aina niin kriittinen itseäni kohtaan ja mietin jatkuvasti sitä, mitä muut ihmiset ajattelevat minusta. Miksi on niin vaikeaa olla välittämättä siitä mitä muut ajattelevat minusta? Tuntuu siltä, että eläisin jonkun muun elämää ja pyrin vain olemaan sitä, mitä minun pitäisi muiden mielestä olla enkä sitä mitä itse haluan olla ja koen oikeaksi ja tämän takia olen jatkuvasti onneton.
Huomaan usein ajattelevani, että minähän toimin niin kuin koen oikeaksi enkä välitä siitä arvostelevatko muut, mutta silti en kuitenkaan kykene siihen. Todella rasittavaa kun on niin tehokkaasti omaksunut jonkin ajattelumallin, että "pitää" olla tätä tai tuota voidakseen hyväksyä itsensä ja sitten on oma mieli on täynnä ristiriitoja, kun ei voi olla sinut itsensä kanssa. Ja vaikka vähä vähältä yritän purkaa näitä piintyneitä ajattelukaavoja, niin silti siitä ei tule mitään.
Minusta tuntuu, että tämä heikko itsetunto ja vaikeus luottaa muihin ihmisiin on saanut alkunsa jo joskus lapsena kun minua leikkikoulussa ja ala-asteella haukuttu ulkonäköni takia ja sen takia syrjitty, vaikkakaan mitään suoranaista koulukiusaamista ei ole ollut. Tuntuu siltä, että tästä on jäänyt mieleen jokin painolasti, jonka takia on aina kokenut itsensä yksinäiseksi eikä kykene hyväksymään ja kokemaan itseään arvokkaaksi. Taidan etsiä tunnetta hyväksytyksi tulemisesta ja siksi elän ja toimin niin kuin minun muiden mielestä "pitäisi" enkä siten kuin koen oikeaksi. Ihan typerää, koska minulla ei edes ole kavereita enkä ole ikinä seurustellut, koska en kykene luottamaan ihmisiin. Tuntuu että koko elämä menee hukkaan vaikka olen vasta 22-vuotias.
Miksi sitä on niin vaikeaa olla oma itsensä vaikka tiedostaakin sen että sillä ei loppujen lopuksi ole väliä mitä muut ajattelevat minusta? Ei jaksa ymmärtää...
Huomaan usein ajattelevani, että minähän toimin niin kuin koen oikeaksi enkä välitä siitä arvostelevatko muut, mutta silti en kuitenkaan kykene siihen. Todella rasittavaa kun on niin tehokkaasti omaksunut jonkin ajattelumallin, että "pitää" olla tätä tai tuota voidakseen hyväksyä itsensä ja sitten on oma mieli on täynnä ristiriitoja, kun ei voi olla sinut itsensä kanssa. Ja vaikka vähä vähältä yritän purkaa näitä piintyneitä ajattelukaavoja, niin silti siitä ei tule mitään.
Minusta tuntuu, että tämä heikko itsetunto ja vaikeus luottaa muihin ihmisiin on saanut alkunsa jo joskus lapsena kun minua leikkikoulussa ja ala-asteella haukuttu ulkonäköni takia ja sen takia syrjitty, vaikkakaan mitään suoranaista koulukiusaamista ei ole ollut. Tuntuu siltä, että tästä on jäänyt mieleen jokin painolasti, jonka takia on aina kokenut itsensä yksinäiseksi eikä kykene hyväksymään ja kokemaan itseään arvokkaaksi. Taidan etsiä tunnetta hyväksytyksi tulemisesta ja siksi elän ja toimin niin kuin minun muiden mielestä "pitäisi" enkä siten kuin koen oikeaksi. Ihan typerää, koska minulla ei edes ole kavereita enkä ole ikinä seurustellut, koska en kykene luottamaan ihmisiin. Tuntuu että koko elämä menee hukkaan vaikka olen vasta 22-vuotias.
Miksi sitä on niin vaikeaa olla oma itsensä vaikka tiedostaakin sen että sillä ei loppujen lopuksi ole väliä mitä muut ajattelevat minusta? Ei jaksa ymmärtää...
Vastaukset 7
Vanhimmat
tunteita minulla... Samanikäinen olen kuin sinä ja en ymmärrä minäkään. Itse saatan olla yliherkkä muiden reaktioille... Herkän ihmisen on joskus todella vaikea olla oma itsensä. Mutta se itsekritiikki sattuu kaikkein eniten juuri itseen. Oma oloni on jonkun verran helpottunut vuosien saatossa, ei ole enää niin huono itsetunto kuin aikoinaan oli, mutta esim. nyt kun on tietynlainen elämäntilanne niin ei voisi olla paskempi olo... Kaiken järjen mukaan mulla ei kuuluisi olla huono itsetunto, tiedän että olen ihan fiksu ja olen aika kauniskin (tai niin on sanottu), huumorintajuinen ja vaikka mitä, mutta...jossain mättää ja pahasti.
Mutta vaikka olenkin itse samanlaisessa olotilassa kuin sinä, uskon silti että moni asia muuttuu vielä paremmaksi...ei voi muuta kuin uskoa vaikka sekin väsyttää jo aika paljon... Mutta paljon kaikkea hyvää sulle ja anteeksi etten osannut vastata kysymykseesi... :) :) Ja sen painolastin purkaminen on oikeastaan ainoa vaihtoehto... Mullakin ne juontaa juurensa lapsuuteen. Yksin on vaan todella vaikea purkaa sitä lastia...
Niin mustakin tuntuu, että elämä menee hukkaan...valuu juoksuhiekkaan ja vajoamista ei pysty estämään...
kuule sinun kannattaa nyt lähteä siltä pohjalta elämään,että kanssaihmisillä ei ole todellakaan aikaa ajatella jotain sinusta.Heillä ja varsinkin nyky-aikana on niin paljon muuta ajateltavaa kuin sinä ja sinun ulkonäkö tai ongelmat.jos joku sinusta jaksaa ajatella ja olla kiinnostunut ole silloin onnellinen ja tyytyväinen ja nauti elämästä. näin minullekkin terapiassa sanottiin ja kun sitä ajattelee ja noudattaa on aika mukava elää.
Noinhan minä yritänkin ajatella, mutta ei se oloa helpota ollenkaan. Joitain vuosia sitten olin todella masentunut ja vaikka en olekaan enää, niin silti on pohjimmiltaan rikkinäinen ja tyhjä olo.
Samoja ongelmia myös täällä :/ ajattelen aivan liikaa mitä muut ajattelee musta enkä uskalla olla oma itseni ihmisten kanssa. Pelkään myös hirveästi että nolaan itseni ihmisten parissa.
Oletko ikinä käynyt puhumassa kenellekkään ulkopuoliselle?
Ulkopuoliselle? Ai että olenko käynyt omaa mieltäni purkamassa psykiatrille/psykologille? En ole kun en siihenkään kykene.
Täällä on vähän samoja fiilareita itsekriittysen suhteen. Ja tuo "tuuliajolla" oleminenkin kuulostaa aika tutulta eli kulkea niitä polkuja mitä muut haluaa sinun kulkevan. Omat tulevaisuden haaveet tai suunnitelmatkin ovat yhtä utua.
Itellä tuo itsekriittisyyden suurin ongelma ei ehkä ole se mitä muut minusta ajattelevat, vaan täydellinen itseluottamuksen puute työelämässä.
Eli jonkinlainen pelko siitä omasta suoriutumisesta kokoajan päällä. Se taas syö henkisiä voimavaroja niin valtavasti, että vapaa-ajalla on sitten aivan naatti.
Onpa helpottavaa lukea, että mieheltäkin voi puuttua itseluottamusta! Oma ajatus- ja kokemusmaailmani on niin vääristynyt, ja olen elämässäni nähnyt niin paljon vain menestyviä, osaavia, tietäviä taitavia ja itseensäluottavia miehiä, että jotenkin tosi ihmeellistä (siis todella positiivisella tavalla) huomata, että on toisenlaisiakin miehiä.. Mieskin saa olla epätäydellinen!
En tarkoita, että täydellinen itseluottamuksen puute olisi hyvä asia, ainakaan sille, joka siitä kärsii. Se voi todellakin viedä valtavasti voimia..otan osaa, vaikken osaakaan kuvitella täysin, miltä se tuntuu..kuitenkin samoja fiilareita myös mulla, toisten tahdon noudattamisen yrittämistä, mielistelyä, itsensä heikkoa tuntemista, vähäistä itseluottamusta...Ja kaikesta tästä päällimmäisenä ja näkyvimpänä seurauksena hermoja raastava jännitys.. Kai nuo ongelmat jostain lapsuudesta peräisin on, aikuisten huonoista malleista on pieni lapsi saanut epärealistisen kuvan itsestään ja maailmasta..
Mutta ihailen kyllä valtavasti teitä miehiä, kun noin avoimesti (vaikka ehkä vain internet-keskustelupalstalla)kertoilette itsestänne ja ongelmistanne! Vielä kun oppisi (siis minä itse) puhumaan ihan oikeasti jonkun kanssa ongelmistaan, ei tuntuisi niin ylitsepääsemättömiltä.
Voimia kaikille heikoille ja itseensäluottamattomille, jos vielä satuitte lukemaan tämän..!