Mitä mieltä olette esimerkiksi psykoterapiasta syömishäiriöiden hoidossa? Entä sairaalahoidosta, vertaistuesta, jonkinlaisesta tukihenkilötoiminnasta, tai jostain mitä en maininnut.....?
Minusta tuntuu ettei mikään auta. :( Siis mikään hoito. Ei tämä puhumalla lähde. Ja toisinaan tuntuu, ettei minulla ole oikein mitään puhuttavaakaan tämän asian suhteen. Ongelman ydin kun on ihan jossain muualla. Psykosastolla on oltu kahdeksan kuukautta ja auttoihan se paljon....kaikkeen paitsi syömishäiriöön.
Tuntuu että ainoa mikä minua voi auttaa, on MUUTOS. Jokin elämän muutos. Joku tietty ihminen, harrastus... Tai jos tapahtuu jotain niin kamalaa, että syömisongelma tuntuu niin naurettavalta ja kalpenee sen rinnalla, esimerkiksi läheisen kuoleman tai jokin vakava onnettomuus tai "läheltä piti" -tilanne..? En minä tiedä. En tiedä mitä pitää tapahtua että osaisin lopettaa. Tai ehkä viimeistään se jos tulen joskus raskaaksi. Sitten vauvan etu menee tietenkin kaiken edelle.
Avun vastaanottaminen on vaan niin hemmetin vaikeeta kun välistä tuntuu että paraneminen on yhtä kuin lihominen. Niin se ehkä onkin.
Toisinaan myös tuntuu, että "ammatti-ihmiset" tai oikeastaan kuka ihminen tahansa pahentaa syömisongelmaa kyselemällä tai kyttäämällä. Tulee sellainen ole, että minun kuuluu olla tällainen. :/ Ääääh... Lähtee pää pian ja viimeisetkin hiukset päästä!
Tulipahan vuodatettua... Kiitos jos joku jaksoi lukea. Olisi kiva tietää muiden kokemuksia hoidoista tai siitä mikä oikeasti auttaa vai auttaako mikään?!
Minusta tuntuu ettei mikään auta. :( Siis mikään hoito. Ei tämä puhumalla lähde. Ja toisinaan tuntuu, ettei minulla ole oikein mitään puhuttavaakaan tämän asian suhteen. Ongelman ydin kun on ihan jossain muualla. Psykosastolla on oltu kahdeksan kuukautta ja auttoihan se paljon....kaikkeen paitsi syömishäiriöön.
Tuntuu että ainoa mikä minua voi auttaa, on MUUTOS. Jokin elämän muutos. Joku tietty ihminen, harrastus... Tai jos tapahtuu jotain niin kamalaa, että syömisongelma tuntuu niin naurettavalta ja kalpenee sen rinnalla, esimerkiksi läheisen kuoleman tai jokin vakava onnettomuus tai "läheltä piti" -tilanne..? En minä tiedä. En tiedä mitä pitää tapahtua että osaisin lopettaa. Tai ehkä viimeistään se jos tulen joskus raskaaksi. Sitten vauvan etu menee tietenkin kaiken edelle.
Avun vastaanottaminen on vaan niin hemmetin vaikeeta kun välistä tuntuu että paraneminen on yhtä kuin lihominen. Niin se ehkä onkin.
Toisinaan myös tuntuu, että "ammatti-ihmiset" tai oikeastaan kuka ihminen tahansa pahentaa syömisongelmaa kyselemällä tai kyttäämällä. Tulee sellainen ole, että minun kuuluu olla tällainen. :/ Ääääh... Lähtee pää pian ja viimeisetkin hiukset päästä!
Tulipahan vuodatettua... Kiitos jos joku jaksoi lukea. Olisi kiva tietää muiden kokemuksia hoidoista tai siitä mikä oikeasti auttaa vai auttaako mikään?!
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen miettinyt samoja asioita kuin sinä. En usko, että mikään radikaali tapatuma parantaisi syömishäiriötä muutakuin ehkä hetkellisesti. Jos olet tottunut hallitsemaan tunteitasi syömishäiriön kautta niin mistä yhtäkkiä keksisit toisen keinon hallita.
Tärkeintä on halu muuttua. Mitä vanhemmaksi kasvaa, sen selkeämmin näkee millaisesta ongelmasta on kyse ja saattaa nähdä muitakin asioita toisinpäin kuten esimerkiksi oma ruumiinkuva.
Toinen keino on se, että yksinkertaisesti kyllästyy, ei jaksa enää.
Kolmas ja ehkä perustavanlaatuisin muutos tapahtuu siinä, kun tulee täysin tietoiseksi omasta syömishäiriöstään ja niiden syistä. Näitä asioita mietitään psykologeilla, joten minä kyllä suosittelen, että jatkat ihan avoimin mielin hoidossa. Et vastustele vaan otat kaiken avun vastaan. Ja vaikka ei auttaisi, älä luovuta. Et sinä halua kärsiä kymmentä vuotta lisää, vai haluatko.
Opi, kasva.
Olen sairastanut syömishäiriötä yläasteesta saakka, noin neljä vuotta. Välillä se "poistui" kokonaan, mutta taas pahenemassa. Miten voin ikinä parantua jos nautin sairauteni oireista; palelua, käsien tärinää, huimausta, nälkää. Päättyykö se koskaan?
terapiasta apua, kun vaihdoin terapeuttia. Ensimmäinen oli lähinnä muumiota muistuttava psykoanalyysin kannattaja. Istuttiin hiljaa tai sitten se yritti mukamas salakavalasti mustamaalata meidän perhettä.
No tää uusi terapeutti oli ratkaisukeskeisen lyhytterapian kannattaja ja musta tuntu, että ihan parin kerran jälkeen alkoi näkyä valoa. Mun tehtävä oli itse ratkaista pääsy pois siitä helvetistä. Ja sekin jo, että se kertoi, etten ole mikään mielisairas. Tää eka oli jankuttanut sitä mielisairautta jo kaks vuotta ja se vaan masensi lisää. Kannattaa muistaa, että anoreksiaan liittyy biokemiallisia muutoksia aivoissa ja näitä ei voida selittää "mielen sairatumisena".