Onko muita, joille tämä kevät ja kesän odotus on yhtä painajaista?Ilmat lämpenevät, luonto puhkeaa kukkaan ja hymyilevät ihmiset sankoin joukoin täyttävät kadut, eletäänhän vuoden parhaimpia aikoja. Mutta oma mieli on musta ja raskas,elämänhalu tipotiessään. En niinkään ajattele haluavani tappaa itseäni, minua ei vain kiinnosta mikään. Ahdistaa, ällöttää, suututtaa. Saan hengenahdistusta miettiessäni huomista. Olen leipääntynyt työhöni, ympäristööni ja itseeni. Olen kohta 3-kymppinen, nuori nainen siis, silti tunnen itseni 100-vuotiaaksi sukupuolettomaksi olennoksi. Olen täynnä surua, katkeruutta ja vihaa. Ja tämä auringon paiste tuo minulle melkein veren maun suuhun: häpeän itseäni suhteessa muihin, näihin kaduntallaajiin, jotka iloitsevat säästä ja nauttivat arjen pienistä asioista. Ovat kauniita ja elinvoimaisia. Tämä taas laukaisee paniikkikohtaukset julkisilla paikoilla ja olen alkanut pelkäämään ihmisiä todenteolla.
Periaatteessa tämä kaikki oireilee salassa muilta, lähimmäisiltäni, sillä rumban jo läpikäyneenä tiedän, etteivät he sitä kestäisi juuri nyt. Nuorempana minulla todettiin keskivaikea masennus, joten tunnistan oireeni. En ole vuosiin enää syönyt lääkkeitä tai käynyt terapiassa, vaikka olisi tarvinnut. Parhaimpani mukaan koitan pitää kulisseja yllä,huononevalla menestyksellä. Käyttäytymiseni on muuttunut niin, että hyvin alkanut ihmissuhdekin kariutui. Valtavan ammottavan tyhjyyden olen keksinyt täyttää satunnaisella(silti melko säännöllisellä) päihteiden käytöllä. Sekin tapahtuu salassa muilta, yksin kotona ja merkkejä jättämättä: nautin vain päihteitä, jotka menevät kurkusta tai nenästä alas. Ainoat hetket, jolloin tunnen oloni hyväksi, ovat minun ollessani huurupäissäni. Toivoton olo.
En jaksa hakeutua hoitoon vaikka tiedän sen olevan ainut vaihtoehto..enkä jaksa uskoutua ainoallekaan ystävälleni, sillä he eivät ymmärtäisi. Minua ei otettaisi tosissaan, sillä minut tunnetaan varsin iloisena ja vahvana ihmisenä, kilttinä ja fiksuna. En siis ainakaan pystyisi kertomaan koko totuutta. Olen valtavan yksin. Ja pelkään usein, että olen menettämässä järkeni. Päällisin puolin minulla näyttäisi olevan asiat suht.hyvin, mutta mikään ei ole miltä näyttää. Raskainta tästä tekee sen, että minulla ei ole ketään jonka kanssa puhua asioiden oikeilla nimillä. Taakka sen kuin kasvaa vain ja nuppi alkaa mennä entistä lahommaksi.
Kai täällä nyt sentään joku ymmärtää mistä puhun? Lohduttaisi valtavasti kuulla, että teitä on muitakin.
Periaatteessa tämä kaikki oireilee salassa muilta, lähimmäisiltäni, sillä rumban jo läpikäyneenä tiedän, etteivät he sitä kestäisi juuri nyt. Nuorempana minulla todettiin keskivaikea masennus, joten tunnistan oireeni. En ole vuosiin enää syönyt lääkkeitä tai käynyt terapiassa, vaikka olisi tarvinnut. Parhaimpani mukaan koitan pitää kulisseja yllä,huononevalla menestyksellä. Käyttäytymiseni on muuttunut niin, että hyvin alkanut ihmissuhdekin kariutui. Valtavan ammottavan tyhjyyden olen keksinyt täyttää satunnaisella(silti melko säännöllisellä) päihteiden käytöllä. Sekin tapahtuu salassa muilta, yksin kotona ja merkkejä jättämättä: nautin vain päihteitä, jotka menevät kurkusta tai nenästä alas. Ainoat hetket, jolloin tunnen oloni hyväksi, ovat minun ollessani huurupäissäni. Toivoton olo.
En jaksa hakeutua hoitoon vaikka tiedän sen olevan ainut vaihtoehto..enkä jaksa uskoutua ainoallekaan ystävälleni, sillä he eivät ymmärtäisi. Minua ei otettaisi tosissaan, sillä minut tunnetaan varsin iloisena ja vahvana ihmisenä, kilttinä ja fiksuna. En siis ainakaan pystyisi kertomaan koko totuutta. Olen valtavan yksin. Ja pelkään usein, että olen menettämässä järkeni. Päällisin puolin minulla näyttäisi olevan asiat suht.hyvin, mutta mikään ei ole miltä näyttää. Raskainta tästä tekee sen, että minulla ei ole ketään jonka kanssa puhua asioiden oikeilla nimillä. Taakka sen kuin kasvaa vain ja nuppi alkaa mennä entistä lahommaksi.
Kai täällä nyt sentään joku ymmärtää mistä puhun? Lohduttaisi valtavasti kuulla, että teitä on muitakin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
masentaa.Sinuna hakisin masennuslääkkeitä,ja unohtaisin juomisen.Se masentaa vielä enemmän.Teeskennellä ei kannata se syö vain voimavarojasi,ja ketä se hyödyttää ?Hakeudu vaan hoitoon ettei masennuksesi pahene.Tee sellaisia asioita jotka ilahduttavat itseäsi.Lue vaikka kirjoja saat muuta ajateltavaa.
Tunne, tai pikemminkin se, ettei tunne mitään iloa on jatkuvasti päällä. En muista paheniko kevään alkaessa. Todennäköisesti, mutta myös talvet syksyt ja kesät on lähes samanlaisia. Ennen sentään oli välissä hyviä hetkiä ja asioita joita odottaa. Tuttavat ja läheiset pitävät todennäköisesti mua vain välinpitämättömänä. On vähän sellanen fiilis että olis jo nähny tämän maailman ja sen mitä sillä on tarjota vaikka en itsekään ole edes kolmeakymmentä. Tekis mieli huutaa, mutta suusta ei tule sanoja. Joku aika sitten olin tosi lähellä lähteä täältä.
Apua en enään hae, lääkkeet ja terapia vain vähän keventää mieltä muttei muuta ajatuksia. Meinasin tehdä mailiosoitteenki ja ajattelin jos joku haluais keskustella sitä kautta ja vaihtaa ajatuksia, niin saattaisi olla yksi asia jota odottaa. Vaikka lääkärit ovatkin alan asiantuntijoita ei he voi tietää miltä tuntuu jos ei ole omaa kokemusta.
Niinpä,kuten sanoit, onhan tämä olotila olemassa vuodenajasta riippumatta, tuntuu vain, että kevät jotenkin jalostaa olotilan huippuunsa; kaikki kevään tuoma valo vain kärventää mielen entisestään ja riisuu alastomaksi. Puit hienosti sanoiksi sen miten minäkin koen tämän elon tällä hetkellä: kuin olisi jo nähnyt tämän maailman ja mitä sillä on tarjota. Niin totta ja niin lopullista.
Vaikka en suoranaisesti ajattele itsetuhoisesti, niin kemikaaleihin turvautuminen on sitä jossain määrin. Olen hetken onnellinen mut samalla todella välinpitämätön itseäni kohtaan. Olen valmis maksamaan kallistikin, vain jotta saisin edes hetken tuntea eläväni. Meni sitten rahat, terveys tai oma henki. Tukehdun kun mietin tulevaisuutta, sillä se on tässä, kaikki on nähty. Ei mitään odotettavaa, vain päämäärätöntä selviämistä päivästä päivään.
Ristiriitaista silti on se, että lähimmäisenrakkaus vie voiton minusta. Tiedän, että perheeni, se vähä mitä siitä on jäljellä, ei kestäisi enää yhtään menetystä. En voisi siis riistää heiltä sitä elämisen halua, joka saa elämän tuntumaan mielekkäältä.Siksi tämä kulissien ylläpito.
Niin voit laittaa sähköpostia mulle. Kävin tekemässä osotteen itelleni. Eli [email protected] Mä en ole paljon muita viestejä tältä palstalta lukenut, mutta tuntuu että sulla on samanlaiset fiilikset kuin mulla vaikka elämäntilantees onkin varmaan erilainen. En tiedä onko mitään apua, mutta ompahan ainakin joku jolle voi kertoa mitä ajattelee ja toinen saattais jopa ymmärtää.
Ymmärrän kyllä hyvin ja olin itsekin samanlainen vielä muutamia vuosia sitten, joka kevät tuli kevätmasennus ja inhosin olla ulkona kun joka puolella oli onnellisia kyhnyttäviä pariskuntia.
Siihen kevätmasennukseen oli syynä puhdas asennevammaisuus. Myöhemmin olen ryhtynyt erilaiseksi, eli auringon paistaessa lähden heti ihmisten ilmoille ja pysyn siellä koko päivän ja tutustun uusiin ihmisiin ja oleskelen tuttujen kavereiden kanssa, ja illalla yleensä jonnekin kotibileisiin jatkoille. Eniten kuitenkin inhoan yksin 4 seinän sisällä nyhjöttämistä, mutta näin kevään tullen ei tarvitse olla yksin.
Laihanlainen lohtu tietää, ettei ole ainut näin kokeva - mutta lohtu kuitenkin! Erityisesti tämä sakea masennus ja sen päällekäypä toivottomuus tavoittaa pihteihinsä keväällä. On myrkkyä nähdä onnelliset(?) perheet päiväkävelyllä tai vanhemmat opettamassa tenaviaan pyöräilemään, kun itse kokee olevansa niin monin tavoin y-k-s-i-n. Kulissi; se että kykenee elämään päällisin puolin normaalia elämää on se ainoa asia, jonka avulla voi vielä yrittää pitää itsensä vertaisena muulle maailmalle. Muuten koenkin olevani olemattomine sosiaalisine taitoineni niin erilainen kuin muut. Ja silti tiedän, kuten sinäkin mymmyrkäinen, että monet esim. töissä pitävät minua iloisena, vahvana ja fiksuna. Mutta eivätpä he näekään kuin pintani.
Pahinta tässä on pettymysten pelkistyttämä toivottomuus. En elättele itsemurha-ajatuksia, mutta silti toivon vahvasti että en eläisi; että en olisi edes syntynyt. Elämäni on ollut tätä vuosikaudet... välillä toivottomuus ja merkityksettömyys on taaempana, ja varmaan siksi olen nelikymppiseksi kitkutellut.
En osaa antaa sinulle neuvoja tai ohjeita, kuinka toimia tai muuttaa asenteitaan - ei sokea toista voi opastaa. Vain siihen kykenen, mitä pyydätkin: kertomaan osaltani, että meitä on (näköjään) muitakin. Ehkä jopa joku kadulla vastaan tulevista?