Jännitän ihan hirvesti seuraavanlaisissa tilanteissa: Työmatka, tai työvirkistysmatka, jossa työkamujen kanssa mennään esim. Tallinnaan ja kun pitää kävellä siellä kaupungilla, kaupoissa ja kun kävellään ja etsitään esim. ravintolaa. Sama juttu joidenkin jopa ystävien kanssa. Mulla on tosi hyvä kunto, mutta aina tällaisissa tilanteissa tuntuu kuin olisin ihan rapakuntoinen, en jaksa kävellä rappuja ilman kamalaa hengästymistä, sydän saattaa alkaa pomppimaan ihan kamalasti ja huippaa, heikottaa ja päässä "heittää". Yksin jos menen, on kaikki Ok.
Jännitän kävellä lenkillä yleisillä teilla, joilla tulee ihmisiä vastaan. Samat oireet. Juoksen tästä syystä lenkit metsätiellä.
Onko muilla tällaisia kokemuksia ? Missä mättää ?
En osaa itse analaysoida.
Jännitän kävellä lenkillä yleisillä teilla, joilla tulee ihmisiä vastaan. Samat oireet. Juoksen tästä syystä lenkit metsätiellä.
Onko muilla tällaisia kokemuksia ? Missä mättää ?
En osaa itse analaysoida.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ehkäpä päinvastoin sellaista, että porukassa liikkuessa ei ole mitään paniikkia, mutta joskun tulee sellainen, kun kävelee yksin kadulla, niin yht'äkkiä saattaa tuntua siltä, että ihmiset katsoo ja vastaantulijoita haluaisi paeta maan alle, kun alkaa punastuttaa. Pahiten silloin, kun vastaan tulee isompi ryhmä ihmisiä ja etenkin, jos he sattuu olee omaa ikäluokkaa.
Mulle jäi ikuinen trauma opiskeluajoilta, kun kävelin koulun käytävällä ja näin jo kaukaa, kun vastaan tuli opiskelukavereita isompi ryhmä. Mulle iski kauhee paniikki ja tunsin kuinka puna alkoi kohoamaan kasvoille ja tiesin, että siinä vaiheessa, kun kaverit on kohdalla, olen jo ihan tulipunainen. No mun oli ihan pakko pysähtyä siihen paikkaan seinän vierustalle ja alkaa penkoa kassia.. ei mitään järkeä!! Siinä mä sitten tulipunaisena pengoin kassia, kun porukka meni mun ohi ja taisi joku jäädä hetkeksi jutteleekin. Varmaa ne ihmetteli, että mikä ihme mua vaivaa
MInäkin jännitän toisinaan ihmisten seurassa. Silloin kun joudun tilanteeseen jossa ei ole ketään tuttua, Tietysti on normaalia että jännittää vieraiden ihmisten läsnäollessa.
Lenkkipolulla en oikein tiedä mihin suuntaan katsoisin kun joku tulee vastaan. Tulee jännittynyt olo kun huomaan että kauempaa tulee vastaan joku.
Metsäpolut ovat siitä hyviä että usein siellä saa kävellä rauhassa.
Ehkä paras neuvo sinulle (ja itsellenikin) että ei mieti sitä asiaa liiaksi etukäteen. Ja kun on jännittävässä tilanteessa täytyisi keskittyä mieluummin siihen ympäristöön, jotta unohtaisi yksinkertaisesti jännittää.
"Jännitän kävellä lenkillä yleisillä teilla, joilla tulee ihmisiä vastaan."
Kerroin juuri pari viikkoa sitten psykologilleni, että ongelmanani ei niinkään ole se, etten haluaisi tehdä mitään tai mennä mihinkään kuin se, etten halua liikkua paikasta toiseen. Inhoan suunnattomasti kävellä kaupungin keskustassa ja todellakin tuntuu, että muka väsymykseltäni lyyhistyn kadulle.
En ole koskaan kuullut kenenkään kärsivän samasta ongelmasta ja itsekin olen vasta viime aikoina osannut pukea asian sanoiksi. Sosiaalinen jännittämiseni ei muuten ole ollenkaan pahimmasta päästä vaan normaalin rajoissa, mutta tuo kaduilla tai muuten julkisilla paikoilla kävely.. Se on välillä kestämätöntä!
..aikaisemmin ketään, jolla olisi sama probis. Mulla muuten sujuu porukassa esim. töissä suhteellisen siedettävällä jännityksellä oleminen muiden seurassa, mutta annas kun lähdetään yleisille paikoille käppäilemään, siitä ei meinaa tulla mitään ja mä olen tästä kärsinyt nyt jo yli 15 vuotta (ikää ny 38). Alkoi sen jälkeen kun kerran meni taju kaupan kassalla (taustalla kuuma kesä ja kolmen päivän paasto/liian vähän nestettä) ja mua tuli joku nainen auttamaan ja antoi tuoremehua. Se oli kait jotenkin niin nöyryyttävää, että siitä se kierre sitten lähti.
Olen parikymppinen nainen ja aikanaan äärimmäisen ujo. Kasvoin siitä hyvän ihmissuhteen avulla ulos paljolti, eikä minusta ulospäin arvaisi miten paljon pelkään ihmisiä. Nimenomaan arvosteltavaksi tulemista. Tästä syystä olen pitkäaikaistyötön. Siitä huolimatta viihdyn paljon paikoissa joissa ihmiset liikkuvat, nimenomaan liikkuvat, esimerkiksi astuminen liikkeeseen jossa ei ole ketään muuta asiakasta ja seisahtanut tunnelma, on todella ahdistavaa. Kävelen paljon ja mielelläni, mutta toisinaan minulle vieraasta syystä, ahdistun vastaantulijoista ja etenkin ihmisistä jotka odottavat bussia pysäkillä. Tuntuu lähes paniikinomaiselta lähestyä näitä ihmisiä, jotka järkähtämättä tuijottavat tulosuuntaani. Yleensä etsin silloin katseelleni jonkin kiintopisteen ja konemaisesti pakotan jatkamaan kulkuani. Tähän liittyy askelten epävarmuus, jalat tulevat kömpelön tuntuisiksi ja ikäänkuin näen miltä kävelyni näyttää muiden silmissä ja alan kontrolloida sitä. Kaikenlaista sitä ihmismieli tuottaa.. Tsemiä.
Voi miten tutulta kuullostaa. Ja voi että miten mä välillä inhoon työpaikkojen kahviloita. Niissä mulle on varmaan kehittynytkin tää helvetin paniikkihäiriö. Mä olen ollut joskus aika kova höpöttelemään, sellanen hyväntahtonen hölösuu, nyt tuntuu että kahvitauoilla istun naama ummessa ja tulppa perseessä. Varsinkin hoitoalalla ne ämmät juoruaa kahvihuoneissa niin paljon turhaa paskaa, että mä ahdistun. Sitä rupee kelaamaan, että jos toi puhuu tosta noin, ni mitäköhän musta puhutaan kun tästä poistun.
Mä olen miettinyt niin paljon, että onko mussa oikeesti nyt joku vialla vai olenko mä vain ollut väärissä paikoissa, en todellakaan tiedä. Mutta nyt alkaa aina ahtaissa paikoissa ahdistamaan ja tuntuu että päässä humisee ja on jotekin itsensä ulkopuolella. Mä olen kauheen innokas tekemään töitä, mutta mä en osaa hoitaa työpaikan sosiaalisia suhteita kauheen hyvin. Vähän niinku pakenen joitakin tilanteita. Musta on sanottu että oon sosiaalinen, silti puolitutut on mulle nykyään kammotus ja niitä on ihan hirveesti. Vieraat ihmiset ei mua kiinnosta enää lainkaan, jotenkin keksin jonkun syyn, ettei tarttis tutustua, vieraitten ihmisten kanssa jutteleminenkin on jo ihan ääk ja apua!!Baarissa istuminen on kauhean tuskallista jos pöytään lappaa hirveesti tuntemattomia ihmisiä, iskee pakokauhu ja jähmetyn. Baarielämä on jäänyt nyt vähälle. Kahvitaukoja välttelen, en jaksa puhua diibadaabaata ja pelottaa jos iskee sellanen ihan kauhea paniikkikohtaus ja lenkille lähteminenkin on joskus tuskaa ja sitä just yrittää kiertää niitä metsäreittejä. Mä olen lukenut aspergeristä ja huomannu itsessäni jotain samoja piirteitä, toisaalta tää voi olla pelkkää paniikkihäiriötä, mutta masennuslääkkeitäkin yritin syödä vuosi sitten, mutta jätin pois ne. Kävin mielenterveystoimistossa juttelemassa, vähän näistä ongelmista. Täti sano vaan, että mä olen tosi sitkeä että jatka samaan malliin? Kognitiiviseen psykoterapiaan oisin päässy mut mulla ei rahaa sitä maksaa. Jotenkin tuntuu, että joku tässä mättää ja pahasti, mutta kun ei tiedä mitä tää on!!
Mä olen kyllä lyhyessä ajassa joutunut aika moneen uuteen ja stressaavaan tilanteeseen, että ehkä johtuu siitä, mutta toisaalta kaikki mun kaverit kyllä sanoo että oon aina ollu aika erikoinen.. helvetti onko mulla asperger??? vai paniikkihäiriö?? vai masennus??vai muuten vaan vaikea ajanjakso meneillään, mikä on normaalia ja mikä ei puuuh!Palan tunne tuntunut kurkussa jo viikon ja aina kun ahdistaa se pala tulee kurkkuun, ihan hirveetä tuntuu että se musta pala syö mun sanat eikä mitään tuu ulos :( byäh!
...tutun kuulosta! nyt vasta havahduin että on muitakin jotka jännittävät kävellä yleisillä paikoilla ja argh ne lenkkipolut!!! heti kun näen jonkun kävelevän vastaan alan miettimään minne katson ja koska katson silmiin ja miltä näytän. tästä johtuen lenkkeily on usein hyvin stressaavaa vaikka sillä pitäisi olla päinvastainen vaikutus!
Todella tuttua. Itsellä myös tulee hirveän jännittynyt ja väsynyt olo kävellessä kadulla vaikka siihen ei ole edes syytä. On todella inhottavaa kun haluaisi lenkkeillä ja pyöräillä mutta juuri tuo tarkkaileva/väsynyt olo vie siitä maun pois.
Mulla on aivan sama vika. Olen mies ja minua harmittaa suuresti jos esim. joku nainen pelkää minua lenkkipolulla vastaan tulessa omituisen käytökseni takia.