Enpä olekaan vähään aikaan täällä käynyt. Maailma onneksi jatkaa kulkuaan täälläkin.
Omalla kohdallani jokainen päivä on taistelua tätä pirun masennusta vastaan. 2 kuukautta meni siellä osastolla.
Jokin päivä on melkein hyvä, toisinaan niitä hyviä päiviä ei ole pitkiin aikoihin ja silloin ahdistaa. Juuri, kun koin kuukausi sitten olevani paremmassa kunnossa, alkoi taas ahdistaa. Sitten mentiinkin kovaa alas ja päädyin osastolle, toisen kerran. En edes itseäni vahingoittanut, olin vain niin hiton loppu ja masentunut. Ei valoa missään.
Nyttenkään ei ole kovin hyvä olo, tämä ahdistus ei meinaa helpottaa lääkkeistä huolimatta.
Onko muilla kokemusta siitä, että kuinka kauan tämä voi jatkua..? Pelkään, ettei elämä ole enää koskaan ihanaa ja hyvää..
Omalla kohdallani jokainen päivä on taistelua tätä pirun masennusta vastaan. 2 kuukautta meni siellä osastolla.
Jokin päivä on melkein hyvä, toisinaan niitä hyviä päiviä ei ole pitkiin aikoihin ja silloin ahdistaa. Juuri, kun koin kuukausi sitten olevani paremmassa kunnossa, alkoi taas ahdistaa. Sitten mentiinkin kovaa alas ja päädyin osastolle, toisen kerran. En edes itseäni vahingoittanut, olin vain niin hiton loppu ja masentunut. Ei valoa missään.
Nyttenkään ei ole kovin hyvä olo, tämä ahdistus ei meinaa helpottaa lääkkeistä huolimatta.
Onko muilla kokemusta siitä, että kuinka kauan tämä voi jatkua..? Pelkään, ettei elämä ole enää koskaan ihanaa ja hyvää..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Sairastuin masennukseen 22-vuotiaana. Voisin sanoa, että se loppui tuossa 30 vuotta täytettyäni. Ei ollut koko ajan tuskaisaa, alku oli, ensimmäiset 2-3 vuotta pahempia, silloinkin lääkitys jo auttoi, samoin keskustelu, hyviä päiviä oli myös silloinkin.
Noina muina vuosian tuli pahempia ja parempia kausia, keskimäärin ihan kestettävissä oli. Onneksi jaksoin opiskella vaikeuksista huolimatta, myös käydä töissä. Alkuvaiheissa tietenkin lopetin edellisen koulun kesken. Silloin olin todella pohjalla henkisesti, mutta lääkitys auttoi jaksamaan.
Nyt 12 vuotta oireiden alkamisesta olen varsin hyvässä tilassa ja oloni on hyvä noin keskimäärin. Enää ei ole sellaista jatkuvaa, "aiheetonta" masennusta vaivana. Toki masennun vastoinkäymisistä hetkellisesti, mutten onneksi kovin rajusti ainakaan useimmista.
Auttavia tekijöitä ovat siis lääkitys, terapia, elämänkuvioiden ylläpitäminen, hyvät ihmissuhteet ja aika.
voi,kun tietäsit,miten monta kerttoo mie oon sinnuu aatellu ja päivällä tulit tuas mielleen ja etin sen siun vanahan viestis,jossa kiittelit meitä kaikkii ja sit yhtä äkkii huomasin,jotta sie oot palstalla uuvesttaan!!SIE ELÄT VIELÄ!!!Anna pahan olon tulla ja anna pahan olon männä-semmosta se elämä meillä on.Mutta muista se,huominen voipi tuuva mukannaan siulle sen rauhan,jota siun syvän nyt ehttii.Oootko sie suanu tavata lastas?Muista aina;sie oot ainut äiti siun lapselles-joku muu on vain tilapäinen "korvike"!Mie en tiiä,minkä ikänen sie oot-eikä miun sitä tarvihe tietteekkää,mut sinulla on vielä paljo hyvvii päivvii eissä-usko minnuu.Oon käyny masennuksen pohjalla-noussu välillä-uponnu uuvesttaan-ainnaa on se sama syy,miks mie jaksan huomisseen;se miun laps,jolla ei oo kun yks äiti;minä!Siun elämä on kulukena raskasta tietä-jos välissä on ollu parempi päivä,ammenna siitä voimas-myö kaikki ollaan tiällä siun tukena!!!Jos sairrautes vuattii välillä sairraalajakson-käy se läpi-rakenna itelles uus elämä-sie oot IHMINEN osolla I;llä,jaksa oman ihtes takkii,jaksa lapses takkii,usko siihen,jotta elämä voittaa-elämä kanttaa-sillä ja unelmilla on siivet-ota tuuli siipies alle ja anna tuulen kuljetttaa!!!
..lukea jotain näin positiivista =)
Olen tavannut poikaani, mutta se ei tunnu hyvältä. Se tuntuu raskaalta ja liian vaativalta. Minulla menee hermo helposti ja masentuneisuuteni näkyy kilometrien päähän, poikani näkee sen varmasti. En jaksaisi olla poikani kanssa enkä tehdä hänen kanssaan mitään. Puhuminen ja hänen kuuntelemisensakin on raskasta.
Ikää on minulle kertynyt melkein 32 vuotta. Olen toista kertaa naimisissa ja miehelläni on entuudestaan 3 lasta. Mieheni on tukenut minua tässä masennuksessa paljon, mutta pelkään hänen uupuvan tähän. Avioliittokin tuntuu välillä taakalta. Tuntuu, että olisi paljon helpompaa olla ihan yksin, tapailla vain satunnaisesti joitain miehiä. En ainakaan loukkaisi ketään pahan olon tullessa ja ollessani yksin...
Sairaalaan en enää jaksaisi mennä, en millään. Se osastolla oleminen on tosi rankkaa, on vaikeaa odottaa että lääkkeet ja muut alkavat auttaa. Kaipaan niin hyviä päiviä.
tapaaminen ahdistaa sinua,niin sitten et tapaa häntä.Sinä olet nyt rikkirevitty sielultas-anna itelles aikkaa parantua.Jonakkii päivänä sinussa itessäs herevvää halu olla lapses kanssa.Mihinkkää elä pakota ihttees-ota pieniä askellii etteenpäin-ja jos on tarvis,vaikka teeksekkii päin.Siun elämä on siun-kaikki syyllisyys on turhia sanoja vain,elät nyt sillä tavalla,kuin pystyt,jonnaa päivänä pystyt jo kahtommaan taapäin ja sillon oot jo voiton puolella-huomisen ovella!!!