Minä en oikeastaan ymmärrä, miksi minä olen yksinäinen. Tai siis, ymmärrän, miksi tunnen oloni yksinäiseksi: koska minulla ei ole oikeastaan yhtään kaveria. Mutta syy tähän on minulle arvoitus.
Minä en ole mitenkään ujo ihminen, pystyn keskustelemaan ihmisille normaalisti, vitsailemaan, puhumaan vakavammastakin asioista, kuuntelemaan, jne. Itsetuntoni on ihan kohdallaan. Olen mielestäni ihan normaali ihminen. Lukiossa kaikki ihmiset pitävät minua hauskana ja fiksuna tyyppinä. Mutta jostain syystä minulla ei ole luokiolaistyyppien lisäksi kuin vain yksi kaveri, jonka kanssa vietän aikaa joka viikko koulun ulkopuolella. Tutustuin häneen ylä-asteella. Sitten on toinen, vanhempi kaveri ala-asteelta, mutta häntä tapaan nykyään liian harvoin minun makuuni. Ja se kaveri, jonka kanssa vietän aikaa koulun ulkopuolella viikoittain...me vain joko katsomme teeveetä yhdessä tai puhumme paskaa kierrellessämme ympäri tuttuja seutuja. Me emme oikein keksi muutakaan yhteistä puuhaa. Olisi mukavaa vain tavata uusia ihmisiä ja tehdä uusia asioita.
Ajatus yrittää änkeä lukiolaistyyppien mukaan jonnekin ei käytännön syistä toimi, koska he kaikki asuvat toisella paikkakunnalla ja tulevat kaukaa kouluun.
Olen myös havainnut, että lukio vie niin paljon aikaa joka helvetin päivä, jopa viikonloppuna, että on mahdotonta mennä ulos jonnekin.
Olisiko jollakulla minkäänlaisia ideoita, miksi minulla ei ole yhtään kaveria? Miten saisi aikaa enemmän sosiaalisten suhteiden hoitoon, ja kun sitä saa, mihin minun kaltaiseni tupakoimattoman ja alkoholivapaan nuoren ihmisen pitäisi mennä niitä hoitamaan?
Minä en ole mitenkään ujo ihminen, pystyn keskustelemaan ihmisille normaalisti, vitsailemaan, puhumaan vakavammastakin asioista, kuuntelemaan, jne. Itsetuntoni on ihan kohdallaan. Olen mielestäni ihan normaali ihminen. Lukiossa kaikki ihmiset pitävät minua hauskana ja fiksuna tyyppinä. Mutta jostain syystä minulla ei ole luokiolaistyyppien lisäksi kuin vain yksi kaveri, jonka kanssa vietän aikaa joka viikko koulun ulkopuolella. Tutustuin häneen ylä-asteella. Sitten on toinen, vanhempi kaveri ala-asteelta, mutta häntä tapaan nykyään liian harvoin minun makuuni. Ja se kaveri, jonka kanssa vietän aikaa koulun ulkopuolella viikoittain...me vain joko katsomme teeveetä yhdessä tai puhumme paskaa kierrellessämme ympäri tuttuja seutuja. Me emme oikein keksi muutakaan yhteistä puuhaa. Olisi mukavaa vain tavata uusia ihmisiä ja tehdä uusia asioita.
Ajatus yrittää änkeä lukiolaistyyppien mukaan jonnekin ei käytännön syistä toimi, koska he kaikki asuvat toisella paikkakunnalla ja tulevat kaukaa kouluun.
Olen myös havainnut, että lukio vie niin paljon aikaa joka helvetin päivä, jopa viikonloppuna, että on mahdotonta mennä ulos jonnekin.
Olisiko jollakulla minkäänlaisia ideoita, miksi minulla ei ole yhtään kaveria? Miten saisi aikaa enemmän sosiaalisten suhteiden hoitoon, ja kun sitä saa, mihin minun kaltaiseni tupakoimattoman ja alkoholivapaan nuoren ihmisen pitäisi mennä niitä hoitamaan?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Et mielestäni lähelläkään tooosi ulkonaeläjää. Näitä putoamiskierteisiä on pilvin pimein.
Kun lähes kairasta tipahdin hanskaduuneihin etelään, vain syrjäytyneet huoli piireihinsä.
Turhanaikaista nuorten ihmisten yksinäisyyttä on vähätelläkään - ne koetaan vaikeikai.
Ajaudutaan päihdekäyttäjiksi, a-sosiaalisuuteen, jopa itseltä hengenriistoon.
Eli ongelma-skaalassa löytyy. Aina sitä paremmin kouluja käynyt pärjää.
Teemaasi liittyen: Olen ulkona kuin laumasta ajettu Canis lupus. Pysynkin sellaisena.
en usko, että siihen täytyy ollakaan mitään järkevää selitystä. jos et esim. juo ja polta, muut eivät uskalla ehkä olla erilaisen tyypin kanssa, jos niillä itsellä on heikko itsetunto ja näin pelkää omien kavereiden hylkäävänsä hänet alkaessaan kaveerata tavallisen tyypin kanssa. jaksaisi vain aina uskoa, ettei kaikki riipu aina välttämättä itsestä. toivottavasti myöhemmin henkisen iän karttuessa kun ihmiset alkavat olla niin vahvoja, etteivät enää välitä, mitä muut ajattelevat, niin uskaltavat tutustua kaikenlaisiin ihmisiin ja mekin saisimme pysyviä hyviä ystäviä. Nuoret kun ei paljon anna arvoa päihteettömyydelle, omana itsenä olemiselle ja fiksuudelle ja jonkinlaiselle tavallisuudelle. aina pitäisi saada seikkailla ja säätää vähän jotain jännempää alkoholin ja muun fiksuuden vastaisen kanssa. pidä kiinni kynsin hampain niistä kavereista, jotka sinulla on. tsemppiä opiskeluun ja elämään yleensä!!
Niin..on totta että nuoruus iässä täytyisi kulkea lauman mukana ja käyttäytyä niinkuin muutkin. Johtunee siitä että nuoret tuntevat itsensä voimakkaammiksi ollessaan yhtenevänä laumana. Laumana joka yrittää irtaantua vanhempiensa huostasta omaan elämään. Kapinointi vanhempien asettamia rajoja vastaan on helpompaa, kun on muitakin saman henkisiä. Sieltä kai se lähtee.
Kuitenkin jo n.20 vuotiaana asiat alkavat olla aivan toisin. Siinä iässä aletaan arvostaa enemmän niitä jotka ovat olleet vahvoja nuoruusiässä, ja eivät ole lähteneet yltiöpäisen ryyppäämisen ja tupakoinnin tielle. Ne jotka ovat niihin hairahtaneet tulevat olemaan sinulle todella kateellisia. Kyllä nuoretkin arvostavat päihteettömyyttä mutta kukaan heistä ei lauman edessä uskalla olla eri mieltä kuin enemmistö.
Tsemppiä elämään. Sain tekstistäsi sen käsityksen että olet fiksu ja elämänmyönteinen kaveri. Muista että nämä kaveri suhteet ei aina ole sinusta itsestäsi kiinni. Yksinäisyys voi johtua siitäkin että et vain ole vielä löytänyt samanhenkistä seuraa. Suosittelen erilaisia harrastuksia. Ihmisiin tutustuu, kun kokee että on jotain yhteistä jonkun kanssa. Se yhteinen asia voisi olla harrastus. Toivottavasti kavereita löytyy :)
Kiitos mukavista, joskin niukoista, vastauksista. En aio vaipua epätoivoon, vaan jatkan opiskeluani ja elämääni tavalliseen tapaan. En itsekään usko, että tämä tilanne on täysin minusta kiinni, vaan sattumallakin on sormensa pelissä. Tai no, kohtalonuskoinen olen enemmänkin....
Saa nähdä, miten minulle käy.....Luovuttamaan en ala kuitenkaan, se on varma!