Serkkuni on vakavasti masentunut.
On ollut jo varmaan ainakin kymmenen vuotta. Muistan kun asuin 90-luvun lopulla heidän perheessään käydessäni valmennuskurssia korkeakouluun, ja jo silloin hän sai itkuraivarikohtauksia, huusi miten hän on saanut aina kärsiä, kukaan ei ymmärrä eikä halua auttaa, kaikki vihaavat häntä, elämä on helvettiä. Ja vastaus jonka hän kotoaan sai, oli samaa huutoa, syyttelyä, 'olisit nöyrempi ja kiitollisempi / aina sina on yritetty tukea ja auttaa / miten olisimme voineet tietää miltä sinusta tuntui ja että sinua kusattiin kun et mitään silloin kertonut'. Ihan taatusti hänen vanhempansa ovat halunneet auttaa, mutta apu ei ole ollut sellaista mitä hän olisi tarvinnut. Rukoileminen ja papin kanssa puhuminen ovat olleet ratkaisumalleja, joita heillä on käytetty.
Serkkuni on kouluttautunut taiteelliselle alalle, jossa kilpailu on kovaa. Hän on selkeästikin hyvin vaativa itseään kohtaan ja kun suuret toiveet ja odotukset eivät ole täyttyneet, on mielen tasapaino tietysti vaarassa. Tunnistan käytösmalleissa itseäni - olen itsekin täydellisyyden tavoittelija, vaadin itseltäni paljon, olen toisaalta myös varsin ujo. Ja olen itse sairastanut masennusjakson muutama vuosi sitten, tiedän miltä se tuntuu ja miten se oireilee ulospäin. Väitän siten tunnistavani mistä serkkuni kohdalla on kyse, mutta millä minä aikuisen ihmisen saan pakotettua hoitoon? Hallitsemattomat itkuraivarit ovat hätähuuto, jolla ihminen hakee apua, sitä, että joku ulkopuolinen tarttuisi tilanteeseen ja lähtisi sitä muuttamaan, koska sairastuneella ei itsellään ole voimia tai keinoja sitä omin avuin tehdä. Etenkään jos henkisen terveyden järkkyminen koetaan perheessä jotenkin häpälliseksi, saatanan töiksi, joksikin mikä pitää nujertaa rukoilemalla ja ajatustapojaan muuttamalla. Ei kukaan vapaaehtoisesti vietä elämäänsä henkisessä helvetissä, masentunutta eivät auta syyttely ja 'ota itseäsi niskasta kiinni' -kehotukset. Mitä tässä tilanteessa voi tehdä? Hänen koko perheensä alkaa olla henkisesti uuvuksissa, ja tuskin kukaan heistä kykenee katsomaan asiaa rauhallisesti ja analyyttisesti ulkoapäin.
Me muut sukulaiset haluaisimme auttaa, mutta kuinka voimme sen tehdä? Itseäni tämä koskettaa erityisesti siksi, koska luulen minulla olevan ainakin kalpean aavistuksen siitä mitä serkkuni sisällään kokee - vaikka itse pääsinkin hoidon piiriin ja paranemisen alkuun nopeasti. Masennus on todellakin 'helvetti ihmisen sisällä', mutta aivokemia ei korjaannu rukouksella tai asennettaan muuttamalla, se vaatii hoitoa. Lääkkeitä ja terapiaa.
On ollut jo varmaan ainakin kymmenen vuotta. Muistan kun asuin 90-luvun lopulla heidän perheessään käydessäni valmennuskurssia korkeakouluun, ja jo silloin hän sai itkuraivarikohtauksia, huusi miten hän on saanut aina kärsiä, kukaan ei ymmärrä eikä halua auttaa, kaikki vihaavat häntä, elämä on helvettiä. Ja vastaus jonka hän kotoaan sai, oli samaa huutoa, syyttelyä, 'olisit nöyrempi ja kiitollisempi / aina sina on yritetty tukea ja auttaa / miten olisimme voineet tietää miltä sinusta tuntui ja että sinua kusattiin kun et mitään silloin kertonut'. Ihan taatusti hänen vanhempansa ovat halunneet auttaa, mutta apu ei ole ollut sellaista mitä hän olisi tarvinnut. Rukoileminen ja papin kanssa puhuminen ovat olleet ratkaisumalleja, joita heillä on käytetty.
Serkkuni on kouluttautunut taiteelliselle alalle, jossa kilpailu on kovaa. Hän on selkeästikin hyvin vaativa itseään kohtaan ja kun suuret toiveet ja odotukset eivät ole täyttyneet, on mielen tasapaino tietysti vaarassa. Tunnistan käytösmalleissa itseäni - olen itsekin täydellisyyden tavoittelija, vaadin itseltäni paljon, olen toisaalta myös varsin ujo. Ja olen itse sairastanut masennusjakson muutama vuosi sitten, tiedän miltä se tuntuu ja miten se oireilee ulospäin. Väitän siten tunnistavani mistä serkkuni kohdalla on kyse, mutta millä minä aikuisen ihmisen saan pakotettua hoitoon? Hallitsemattomat itkuraivarit ovat hätähuuto, jolla ihminen hakee apua, sitä, että joku ulkopuolinen tarttuisi tilanteeseen ja lähtisi sitä muuttamaan, koska sairastuneella ei itsellään ole voimia tai keinoja sitä omin avuin tehdä. Etenkään jos henkisen terveyden järkkyminen koetaan perheessä jotenkin häpälliseksi, saatanan töiksi, joksikin mikä pitää nujertaa rukoilemalla ja ajatustapojaan muuttamalla. Ei kukaan vapaaehtoisesti vietä elämäänsä henkisessä helvetissä, masentunutta eivät auta syyttely ja 'ota itseäsi niskasta kiinni' -kehotukset. Mitä tässä tilanteessa voi tehdä? Hänen koko perheensä alkaa olla henkisesti uuvuksissa, ja tuskin kukaan heistä kykenee katsomaan asiaa rauhallisesti ja analyyttisesti ulkoapäin.
Me muut sukulaiset haluaisimme auttaa, mutta kuinka voimme sen tehdä? Itseäni tämä koskettaa erityisesti siksi, koska luulen minulla olevan ainakin kalpean aavistuksen siitä mitä serkkuni sisällään kokee - vaikka itse pääsinkin hoidon piiriin ja paranemisen alkuun nopeasti. Masennus on todellakin 'helvetti ihmisen sisällä', mutta aivokemia ei korjaannu rukouksella tai asennettaan muuttamalla, se vaatii hoitoa. Lääkkeitä ja terapiaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
tehtävissä,ellei suostu lähtemään itse hoitoon,jos itsemurha vaara on voi saada lääkärin lähetteellä pakkohoitoon tarkkailuun.
sinun ja muiden läheisten hädän masennukseen sairastuneesta läheisestä.en ole millään lailla valtuutettu jakelemaan neuvoja mitenkään muuten kuin sillä tietämyksellä mikä minulla itse masentuneena ja ahdistuneena on.mutta kannattaa miettiä uutta ja erilaista lähestymistapaa.tunnet serkkuasi kuitenkin ilmeisesti jokseenkin hyvin,eli tiedät millaisista asioista hän pitää ja on kiinnostunut,mieti tarkkaan.ja lähesty sitä kautta.pyydä muita sukulaisia olemaan liiaksi puuttumatta serkkusi vointiin sillä aikaa kun sinä lähestyt.se voi olla vaikeaa muille huolesta johtuen mutta selitä aikomuksesi.kerro myös omista kokemuksistasi masennuksen suhteen ja hoidoista,käännä häpeän tunne jollain tapaa positiiviseksi esimerkiksi puhumalla vain siitä miten sinä olet toipunut ja kuinka paljon parempi olo sinulla nyt on.yritä siis saada hänet näkemään PELKÄSTÄÄN asioiden hyvät puolet.kerro hänen vahvuuksistaan ja kannusta.ja kerro hänelle sellainen seikka,että masennuksen ja ahdistuksen tunteet ovat eräänlainen vahvuus,jota useimmilla muilla ei ole.selitä että hän masennuksen kourissa tavallaan tietää ja tuntee jotain mitä monet muut eivät tiedä,ja se on omalla absurdilla tavallaan hieno ja hyvä asia. "alan" kirjoista on edelleen paljon hyötyä,ja kun ne lukee hyvin sisäistäen,niistä voi olla suurikin apu.ne auttavat hahmottamaan ja järjestämään asioita uudella tapaa.en tiedä kirjoitinko niin että tästä sai mitään selkoa mutta olisi hienoa jos tässä oli mitään lisävinkkiä auttaaksesi.itse kamppailen näiden asioiden kanssa vielä ja varmasti pitkään.hyvää kevättä ja toivottavasti huoli serkustasi pian vähenee.
hei,
annan itse masennuksen läpi käyneenä vinkin. olin lähellä itsemurhaakin yhdessä vaiheessa.
teepä näin. vältä sanaa lääkäri ja kaikki muutkin. sitä sanaa ei saa käyttää ja sanoa että mennäänpä lääkäriin. ihminen siinä tilanteessa ei halua kuulla sitä sanaa. käytä positiivisempaa ilmaisua esim. mennäänkö hakemaan apua. erittäin tärkeätä jotta kaveri tajuaa että häntä yritetään auttaa eikä eristää esim. pakkohoitoon.
yritä myös tehdä niitä asioita joista kaverisi nautti ennen sairastumista. se saa olla ihan mitä vaan. mieti mistä hän pitää tai piti ja tehkää niitä asioita jotka tuottaa iloa taas. tämä ei heti tuota tulosta mutta kunhan jaksaa uskoa itse siihen niin hyvin menee.
liikkuminen ja ihmisten parissa oleminen hyvin tärkeätä. älä anna sen jäädä neljän seinän sisälle yksin vaan yritä saada se ihmisten ilmoille. aluksi vaikeata mutta onnistuu kun et lannistu yrittämään.
lääkkeet on a ja o tässä tilanteessa. sun pitää saada se kaverisi syömään masennuslääkkeitä. ne ei tehoa heti. se vaatii pitkää pinnaa ja uskoa niihin. ne vaikuttaa mutta ei heti.
tässä muutama vinkki.