Olen äskettäin "kieltänyt uskon". Eli itse luopunut vl-lahkosta. Olen korkeasti kouluttautunut, mutta silti irrottautumivaihe kesti itselläni monen monta vuotta "pinnanalaisena". En voinut kertoa kenellekään todellisista ajatuksistani. (Itseä hävettää tämäkin että en päässyt aiemmin eroon.)
Oo-koo, virallisestihan "meikäläisyys" kuuluu kirkkoon eikä siten ole määritelmällisesti "lahko", mutta täyttäähän se ihan 100% lahkon tunnusmerkit. Siitä ei ole epäilystä.
Mutta asiaan. Olisin kiinnostunut kuulemaan kokemuksia niiltä kanssaihmisiltä,jotka ovat kanssa jättäneet porukan. Eli "firman". Eli rauhanyhdistyspiirit. Jos täällä sattuisi joku sellainen lukemaan.
Miten olet kokenut elämäsi muuttuneen irrottautumisen jälkeen?
Onko ahdistuneisuutta jatkunut itselläsi kuinka kauan? Minulla on voimakkaita häpeän ja surun tunteita. Ja sukulaisten suhtautuminen on osin uhkaavaa. Joudun ehkä kokonaan eristyksiin eikä ne enää pidä yhteyttä. En tiedä vielä mitä kaikkea mahtavat ajatella.
Mikä sinua on auttanut? Miten olet selvinnyt, yksin vai ystävien avulla, vai oletko hakenut ammattiapua?
Uskotko että siitä traumasta päästä koskaan eroon, jonka on kasvatuksen kautta saanut?
Olen jollain tavalla yksin näiden kokemusten kanssa että ajattelinpa kysyä täältä.
Oo-koo, virallisestihan "meikäläisyys" kuuluu kirkkoon eikä siten ole määritelmällisesti "lahko", mutta täyttäähän se ihan 100% lahkon tunnusmerkit. Siitä ei ole epäilystä.
Mutta asiaan. Olisin kiinnostunut kuulemaan kokemuksia niiltä kanssaihmisiltä,jotka ovat kanssa jättäneet porukan. Eli "firman". Eli rauhanyhdistyspiirit. Jos täällä sattuisi joku sellainen lukemaan.
Miten olet kokenut elämäsi muuttuneen irrottautumisen jälkeen?
Onko ahdistuneisuutta jatkunut itselläsi kuinka kauan? Minulla on voimakkaita häpeän ja surun tunteita. Ja sukulaisten suhtautuminen on osin uhkaavaa. Joudun ehkä kokonaan eristyksiin eikä ne enää pidä yhteyttä. En tiedä vielä mitä kaikkea mahtavat ajatella.
Mikä sinua on auttanut? Miten olet selvinnyt, yksin vai ystävien avulla, vai oletko hakenut ammattiapua?
Uskotko että siitä traumasta päästä koskaan eroon, jonka on kasvatuksen kautta saanut?
Olen jollain tavalla yksin näiden kokemusten kanssa että ajattelinpa kysyä täältä.
Vastaukset 54
Vanhimmat
Riitoja, kaikenlaista sekoilua ja lopulta tilanne normalisoitui ja olen sukuni kanssa hyvissä väleissä. Yritin käännyttää muitakin pois vl-liikkeestä, mutta luovuin ideasta. Täällä palstalla kannattaa olla, koska täällä on paljon entisiä vanhoillislestadiolaisia. Tavallaan sitä varten, että jos tunnet tarvetta käsitellä vl-liikkeen epäkohtia.
Voimakas häpeä ja suru ovat myös aikoinaan olleet minun reaktioitani, joten samanlaisilla vesillä liikut. Minä olen käynyt terapiassa monenlaisten asioiden vuoksi eroamisen jälkeen. Nyt minulla on todella ihana kumppani ja suunnittelemme silloin tällöin häitä. Ei vielä mitään kiirettä, mutta ensi kesä oli suunnitelmissa, saa nähdä toteutuuko. Ehkäpä. Mitään kiirettä ei avioliittoon ole, sillä pääsemme olemaan yhdessä "sillä lailla" ilman välittämättä moralisoinnista. Myös sukuni on hyväksynyt meidän esiaviolliset touhumme ja kaiken sen, mitä nyt "epäuskoiset" tekevät. Alkoholia silloin tällöin jne...
Tsemppiä Sinulle Sanna! =)
Aika pitkälti minullakin noin menee! Minullakin on ihana avopuoliso, jonka kanssa saan elää omana itsenäni. Naimisiin mennään, mutta ei kiireellä. En oikeastaan tunne häpeää enkä syyllisyyttä, mutta kun tiedän miten fanaattisesti etenkin iäkkäämmät sukulaiset vanhoillislestadiolaiseen uskoo suhtautuvat, niin hirvittää välillä. Kannattaa kuitenkin avoimesti olla ja sanoa oikeasti mitä ajattelee entisille ystävilleenkin. Olen huomannut, että ei ne vl-ystävät sitten tuomitse eikä se ystävyys kuihdu (jos oikeasti ollaan ystäviä), mutta saa varautua, että "herkkänä hetkenään" nämä ystävät saattavat silti alkaa muistuttelemaan uskon kalleudesta ja tärkeydestä eikä se heidän suusta kuultuna ole kuin ahdistavaa!
Voin kertoa 20 vuoden prosessista. Alkuun kaikki sujui hyvin. Irrottauduin vasta 25-vuotiaana. Venytin sitä lähtöä liian kauan, kun nyt ajattelen asiaa. Pitäisi lähteä ihan nuorena ja jättää se kaikki taakse. Kaikki tuntui tosin itsellä aluksi sujuvan koht.hyvin. Mutta parin vuoden kuluttua ajauduin syvään masennukseen. Hain ammattiapua ja ongelmani tunnistettiin, oli hyvä terapeutti. Arvaat kai mistä ne vaikeudet juonsivat juurensa. Lapsuuskodin kylmän ehdollinen hyväksyntä, ja aina "arvioiva". Vaatimus miellyttää heitä, jotta tulee hyväksytyksi. En tullut hyväksytyksi enkä rakastetuksi omana itsenäni. Kaikkea mitattiin uskolla ja sen mukaan oli tiukat kiellot ja nöyryyttävä väkivaltainen lapsuus. Oma luovuuteni kiellettiin ja synnillistettiin.
Meni taas vuosia ja kaikki sujui hyvin. Mutta samat kysymykset nousivat esiin vähän päälle nelikymppisenä. Entistä masentavampina. Omien vanhempien julmuus ja sukulaisten harjoittama eristäminen ahdistivat mieltä, ja tuli jopa itsetuhoisia ajatuksia. Tapahtui sellaistakin sukujuhlissa, jonne olin tullut kutsuttuna vieraana, että siellä vl-ien keskellä minut julkisesti näyryytettiin ja häpäistiin. Karkeilla sanoilla, kesken syntymäpäiväjuhlien. Olen joutunut kokemaan "erilaisena" hyvin ikäviä siltä puolelta. VL-ihmisiä nähtävästi hauskuuttaa toisen, erilaisen, julkinen häpäisy.
En silti tietenkään kadu sitä että elän nykyisin omana itsenäni, teeskentelemättä, rehellistä elämää. Mutta syvät haavat vl-tausta on jättänyt.
Toivotan sinulle parempaa onnea tielläsi kuin itselläni on ollut. Hae ajoissa itsellesi apua jos yhtään koet tarvitsevasti. Vl-lapsuus on ankara kuorma ihmiselle.
itse olen vasta tehnyt ratkaisuni. Olen VL-kodin kasvatti, mutta on ollut onnea siinä suhteessa, etten ole saanut mitään erikoisia traumoja perheessäni, mutta hoitokokousajat jätti jälkensä. Olin silloin nuori aikuinen, kun tein "parannuksen" kososlaisuudesta, enkä vieläkään tiedä, mistä...Ei tarvinnut siis rukoilla anteeksi niinkuin ne monet mummot joutuivat, eikä siunattu. Lähdin silloin rymisten pois jonkin ajan kuluttua. Palasin takaisin, mutta nyt olen jättänyt lestadiolaisuuden ja myös lapseni ovat tehneet ratkaisunsa. Ne monet kaksinaamaisuudet ja ristiriitaisuudet eivät vain tuntuneet enää oikeilta. Mutta Jumala ei ole toivottavasti minua hyljännyt. olen surullinen toisaalta, mutta päällimmäisenä on ilo ja vapaus. Ulkonaisesti mikään ei ole erityisesti muuttunut, mutta toki meikkaan ja säväytän hiuksia sekä laitoin korvakorut. Voisi sanoa, että naisellisuuteni on puhjennut esiin. Ehkäissyt olen lähes aina, koska mieheni ei ole ollutkaan VL. Kaipaan jotakin sellaista VL:sta, jota en koskaan edes tavoittanut. Mutta olen tyytyväinen tällä hetkellä. Toivon sinulle rohkeutta ja iloa elämääsi....
Hei sinulle, ja kiitos tosi omakohtaiseta kirjoitukseta. Olet joutunut kestämään monenmoista. On hienoa että olet löytänyt tasapainon. Sitähän jokainen toivoo. Ettei joutuisi käyttämään suurta osaa elämänsä energiasta murehtimiseen uskonasioita, ja jää elämä elämättä! Pahinta on itselleen valehtelu ja kaksinaamaisuus mihin vl usko väkisin pakottaa. Se yhteisö on sisäiseti ihan mätä. kaikki valehtelee toisilleen ja itselleen. Siinä on jotian samaa siinä systeemissä kuin on ollut aikoinaan neuvostoliittolaisten elämässä. Mitä olen siitä lukenut. Suurta valhetta. Puhuttiin yhtä ja tehtiin toista... Jumalasta ei eroon joudu vaikka vl uskon jättää.
Itse lahdin 17-vuotiaana. Tuli voimakas kriisi ja koin jopa niin, etta jotta sailyisin hengissa, minun on lahdettava, heti. Se oli jonkinlainen elaman ja kuoleman kamppailu. Valitsin siis elaman. Minulle elama on vapautta hengittaa ja vl - lahkossa olin tukehtua. Mutta ammattiapuun piti tukeutua ja seison taysin tuon sydanverella tehdyn ratkaisun takana. Pelastin itseni julmasta ja armottomasta yhteisosta. Nyt vasta osaan pukea sanoiksi ne intuitiot joita silloin koin. Olen onnellinen nykyaan ja vapaa ennenkaikkea.
Kiitos muuten Admatalle, olen paljon lukenut kirjoituksiasi ja saanut niista lohtua. Vanhoillislestadiolaisuudessa raamattua tulkitaan usein vain omien intressien lapi, ei siten kuin oikeasti on kirjoitettu.
Hyvä lukea näitä muidenkin kokemuksia. Female, yhteen aikaan sinun viisaita kirjotuksiasi oli täällä useamminkin, hauska kuulla sinusta taas. Samoin minä olen saanut uutta ja mieltä avartavaa ajattelemista Admatan sivustosta. Jos joku ei tiedä mistä palstoista on kyse, täältä ne löytää:
Vanhoillislestadiolaisuus kriittisessä valossa:
http://koti.mbnet.fi/vltietoa/
Ja tässä keskustelupalsta Hakomaja:
http://koti.mbnet.fi/vltietoa/keskustelu/index.php
Hauskaa, että joku muistaa!
Välillä aina lueskelen tätä palstaa, täällä on esillä aina sellaisia teemoja, jotka itseäkin koskettavat. On oikeastaan aika kivaa, että on olemassa tällainen foorumi.
Mitä etäämmältä vl-liikettä katsoo (tällä hetkellä opiskelen ulkomailla) sitä uskomattomammalta se minusta tuntuu. Tuntuu aivan käsittämättömän uskomattomalta,että syntien anteeksiantamusta ja parannuksentekoa saarnaava liike ei siihen pysty itse. Minusta koko homma perustuu silloin uskomattomalle valheelle, koko hommalta on silloin pohja pois.
Samoin kun katselee esim.sisaruksia tai serkkuja jotka vielä ovat vl-uskossa. Useimmat eivät mitenkään osaa perustella uskoaan, tärkeintä on vain se että pysyy VL-LIIKKEESSÄ, ei usko sinänsä. Tämä perustuu vain pelkoon, halutaan miellyttää vanhempia. Ei sillä ole mitään väliä,tunteeko edes yhtä lausetta raamatusta, yleensä ei tiedetä koko raamatusta mitään. Pääasia on, että sanoo olevansa vl. Vain se näyttää olevan tärkeää, että noudatetaan näitä perinnäissääntöjä. Sitten mennään naimisiin ja sama homma uusinnetaan seuraavalle sukupolvelle.
Oletpa sinä Female sieltä etäältä onnistunut tekemään erittäin tarkkanäköisiä havaintoja. Et turhaan ole ulkomailla, ja kirjoitit tosi osuvasti!
"Sitten mennään naimisiin ja sama homma uusinnetaan seuraavalle sukupolvelle."
Kirjailija Aila Meriluoto on sanonut päiväkirjoissaan, että kaikkein tärkeintä elämässä on, ettei ole siirtämässä omia taakkojaan seuraavalle sukupolvelle. Että onnistuu katkaisemaan kieroontuneen ja tuhoisan ketjun.
Ne vl-lapsuuden ja perheen toimintamallit, kuten pelko, ehdollinen rakkaus ja syyllistämminen vallankäyttönä ovat todella syvässä omassakin mielessä, yhäkin, vaikka olenkin irrottautunut siitä liikkeestä jo vuosia sitten. Niistä on itse tultava todella tietoiseksi ennen kuin niistä kunnolla voi pästä irti ja jättää ne pois omasta toiminnasta.
Minua on auttanut terapia ja omien lasten fiksuus. Heistä jokainen pitää ehdottomasti etäisyyttä kaikenlaisiin fanaattisiin lahkoihin.
"Tämä perustuu vain pelkoon, halutaan miellyttää vanhempia."
Sellainen ei ole tietenkään lainkaan tervettä kasvua. Siinä syntyy sairaita ihmissuhteita perheen sisällä.
"Ei sillä ole mitään väliä,tunteeko edes yhtä lausetta raamatusta, yleensä ei tiedetä koko raamatusta mitään."
Totta, ja juuri siitä syystä vl-nuoret ja vanhemmatkin ovat täysin kyvyttömiä perustelemaan uskonnäkemyksiään mitenkään. Raamatun rakenne ja sisältö on heille täysin vieras. Vain joitakin fraaseja osataan ulkoa.
"Vain se näyttää olevan tärkeää, että noudatetaan näitä perinnäissääntöjä."
Kyllä - se on kirjain-uskoa, puukstaavin mukaista normien noudattamista ilman todellista sisältöä. Rauhanyhdistyksen piireissä tapahtuva sosiaalinen puuhastelu on tietysti melko tärkeä monelle.
aika kauan että pystyin omille vanhemmilleni kertomaan asiasta, ku he olivat yrittäneet väkisin pitää "oikealla tiellä"
Mua on tukeneet VL:n jättäneet sisarukset.Onneksi meillä on tosi lämpimät välit.
Ahdistuneisuus on kyllä vähentynyt luopumisen ja terapian aloittamisen jälkeen. Tuo kasvatus tulee kyllä varmaan aina näkymään jotenki elämässäni.
Olisi mielenkiintoista kuulla, onko sellaisia joiden sisarukset olisivat jääneet uskoon mutta itse on ainoana irrottautunut. Että pysyykö silti välit lämpiminä vl-sisaruksiin?
Ja hyvät välit on kaikkiin sisaruksiin. Että ei ne ihmissuhteet välttämättä mene pilalle, vaikka eroaa. Sisarukset pysyvät sisaruksina, vaikka itse eroaa uskosta. =)
Yleensähän vl-perheessä niitä sisaruksia tosiaan ON. Itse olen seuraillut vl-sisarusten ja serkkujen elämää, ja jotenkin se häiritsee minua, että monet ottavat asiat vain niinkuin sanotaan. Eli vanhempi vl-sukupolvi sanoo, että näin on asiat ja sitten vaan niellään että joo näin on asiat. Ehkä tähän liittyy hylkäämiseksi tulemisen pelko. Monet ajattelevat, että jos teen niin kuin sanotaan, niin silloin tulen hyväksytyksi.
Varsinaisesti uskon asioista ei puhuta ollenkaan, mistä seuraa se, että mitään perusteita uskolle ei osata sanoa. Esimerkiksi jos kysyy että miksi uskot näin, niin monet vain hihittelevät ja sen jälkeen kutsuvat katkeraksi, niinkuin on tietysti opetettu. Mielestäni monet vl-nuoret ovat lisäksi erittäin levottomia. Tupakoidaan paljon, ja yöt valvotaan ja kuljetaan porukassa paikasta toiseen hyvin levottomasti.
Itsellä välit nuorempiin vl-sisaruksiin ovat ristiriitaiset juuri sen takia, että en ymmärrä sitä levottomuutta. Miksi on ok tupakoida ja kuljeskella iltakylissä kolmeen asti yöllä, vaikka seuraavana päivänä olisi koulua. Samoin se, että keskustella ei voi, koska minä olen katkera. Samoin mitään perusteita ei osata esittää asioille. Toisinsanoen minulla välit vl-sisaruksiin ovat tällähetkellä huonot.
Tuo on todella ikävää, kun leimataan katkeraksi. Se estää aidon kohtaamisen ihmisten välillä. Itse en puhu uskomisen asiasta juuri mitään sukuni kanssa. Jos he haluavat puhua, niin kuuntelen kyllä mielelläni miten asiat ovat edenneet. Meillä keskinäinen ajanvietto koostuu hyvin paljolti muihin kuin uskon asioihin.
Female, toivon Sinulle tsemppiä!
Mielenkiintoista lukea havaintojasi, Female, ja te muutkin. Kun oikein aloin miettiä, niin mitäpä sitä voisi sanoa suhteesta sisaruksiin. Kun ei ole suhteita moneenkaan. On vain pariin heistä (ja sisaruksia on tosi paljon). Ei voi koskaan mitenkään edes sivuta tätä uskonasiaa joka kuitenkin on leimannut meidän kaikkien lapsuutta. Siitä ei koskaan puhuta. Minua haukttaisiin katkeraksi heti jos sanoisin mitään. Emme voi jakaa lapsuuden muistoja.
He eivät puhu uskon kysymyksistä edes keskenäänkään. Siitä olisi kai jotenkin "hassua" puhua, sillä puhuuko ihminen ilmasta, jota hengittää tai maan pinnasta jolla astelee? Usko on niin täysin kyseenalaistamaton itsestäänselvyys, ettei siitä riitä filosofiseen keskusteluun aihetta. Jos joku todellakin alkaisi jutella uskon asioista, häntä epäiltäisiin väärästä hengestä. Että mitä se nyt intoilee selvistä asioista! Uskon asiat ovat jotenkin arkoja asioita. Eivät he puhu niistä muyöskään ei-vl-ihmisille eivätkä kerro ulkopuolisille, miten ihanaa on olla uskomassa.
Tämä kaikki vaikeneminen liittyy jotenkin siihen että kyse on ksvatuskritillisyydestä. Kun siihen lapsi pienestä kasvatetaan, hän ei voi koskaan itse valita sitä. Siten usko ei todellisuudessa olekaan oma valinta. Uskoon kytkeytyy juuri tuo mistä sinä Female kirjoitit: edellytys vanhempien rakkaudelle ja hyvksynnälle.
Mutta meillä ei siis perheessämme ole mitään lämmintä sukuyhteyttä niin että kokoontuisimme yhteen laittamaan ruokaa ja illastamaan, tai kutsuisimme toisiamme sunnuntaipäivällisille, nimipäiväkahville tai ristiäisiin. Minua ei ainakaan kutsuta koskaan edes ristiäisiin, joita kyllä kuuluvat järjestävän keskenään. Olen täysin ulossuljettu.
Onnittelen, sulla on kivasti. Että sulla on hyvät ihmissuhteet säilyny. Minulla ei ainakaan tällä erää. Ehkä välit paranee kun kaikki on kunnolla aikuistuneet. Ikäero vanhimman ja nuorimman välillä on tosi suuri! Vanhemmat ei yhtään tajua miten sattuu kun ei ole välit hyvät ja uskoon jääneet minua halventaa.
Varmaan tuossa on perää. Että siksi se suhde uskoon on tosiaan niin etäinen ja vaisu, kun sitä ei vl kodissa kasvanut ole itse valinnut. Ei sitä saa kyseenalaistaa eikä sovi ihmetellä. Muuten isä ja äiti saattaa hylätä. Koska eihän eronneen kanssa saa olla tekemisissä. Itse olen niin hylkäämispelkoinen että mieluummin itse eristäydyn suvusta ja perheestä kuin koen heidän hylkäämisen.
Toivottavasti välisi paranevat ajan kuluessa lähisukusi kanssa. Oli minullakin sellainen kriisi erotessani vl-liikkeestä. Vähitellen terapian ja sen semmoisen myötä välit sisaruksiin ovat nousseet hyvälle tasolle. Samoin äitin ja isän kanssa välit ovat olleet hyvät jonkin aikaa.
Lähisukuni on aika tiiviisti keskenään yhteydessä ja meillä menee asiat hyvin, vaikka minä en ole uskovainen ja muut ovat. Koko lähisuvun kokoontumisiakin on ehkä useampia kertoja vuodessa. En halua käännyttää ketään suvustani millään tavalla, jokainen tekee omat päätöksensä. Terapiaa kannattaa kokeilla, jos asiat on jollakin tavalla epämääräisiä ja niihin haluaa selvyyttä.
Tuulikannel, minusta on surullista että olet täysin poissuljettu. Täällä palstalla on varmasti välillä sellaisia keskusteluja hyvistä aiheista, joihin Sinulla on hyviä kommentteja. Esimerkiksi juuri tämä aihe jota käsittelemme. Täällä on mielipiteiden runsauden vuoksi helppoa käsitellä vl-asioihin liittyviä muistoja ja sen sellaista.
En ole ainut lähisuvussani, joka ei ole vl.
Välit vl-sukulaisiin olivat aluksi tosi etäiset ja kankeat. Kanssakäyminen rajoittui pakollisiin tilaisuuksiin ja muodollisiin vierailuihin. Keskustelun aiheet olivat tavallisia maallisia. Minun eroni tapahtui silloin kun tapaaminen eiveeällien kanssa yritettiin rajoittaa minimiin. Niinä vaikeina vuosina...
Vl-sukulaiset varoivat kertomasta minulle mitään omasta elämästään, ne eivät kuuluneet minulle. Jos heillä oli murheita ja vaikeuksia, minulle niitä ei kerrottu. Haluttiin kai näyttää, näytellä hyvää julkisivua ja onnellista vl-elämää?
Nytkin vielä minulla on sellainen tunne, että vl-sukulaiset eivät halua jakaa oman elämänsä tavallisia normaaleita puolia kanssani. Sen vuoksi en edes kysele niitä. Välit ovat sen mukaiset. Molemmin puolin. Luottamusta ei ole saatu välille kaikkien hoitosählinkien jälkeen.
Kiitos sinulle rohkaisusta. Kriisistä poispääsy tarvii kait ennen kaikkea aikaa. Sen olen huomannu että ei ole melkein mitään yhteistä sisarusten kanssa kun ne ei nyt kerro juuri mistään. Tavallisestakaan asiasta siis. Vetäytyvät. On vaan pakko opetella hyväksymään tilanne. Vaihtoehtoja ei ole. Omatkin rajat on pidettävä.
Kiitos vielä kerran sinulle!
Tämä on hyvä ketju. Itse (puolissa välin kolmea kymmentä ikävuotta) olen vielä päällisin puolin vl, mutta vuosikausia olen ollut rajatilassa. En tiedä tulevaisuudesta, tulenko vielä parin vuoden päästä olemaan osa vl-joukkoa.
En ole enää aikoihin tuntenut aitoa solidaarisuutta vl-joukkoa kohtaan. Arvioin ja kritisoin helposti tapakristillisyyttä ja neuvoja "kamppailla maailman houkutuksia vastaan".
Olen alkanut elämään omaa elämääni niin kuin haluan elämääni elää, eli en jatkuvan syntiä vastaan kamppailun alla. Teen asioita joista nautin ja joiden en usko, vastoin vl-opetusta, vievän minua auttamattomasti helvettiin. Ajattelen paljon asioita, enkä syyllistä itseäni vl-uskon vastaisista ajatuksista. Uskon Jumalaan ja haluan säilyttää uskoni, mutta en halua sitä ehdollistaa kaikkien sääntöjen alle. Haluan olla vapaa elämään, olemaan vapaa ajattelemaan ja tekemään omia valintoja elämässäni, sekä ennen kaikkea vapaa uskomaan.
Minulla on kavereita ja ystäviä vl-joukossa ja joukon ulkopuolella. Näistä kaikista ihmissuhteista olen onnellinen. Toivon, että jos joskus irtaudun täysin vl-yhteisöstä, ihmissuhdeverkostoni tukee valitsemaani tietä.
Yhtäläisyyksiä elämäntilanteessani aiempiin viesteihin on siinä, että jonkintasoista "ahdinkoa" aiheuttaa poikaystäväni, jota en ole voinut tai rohjennut esitellä perheelleni ja vl-yhteisölle. Hän ei ole vl. Pelkään että jos "tulen ulos kaapista" poikaystäväni kanssa, minulta viedään pois uskoni ja vl-joukkoon kuulumiseni ilman, että saan itse tehdä ratkaisuani uskoni suhteen.
Olemme olleet suhteessa poikaystäväni kanssa puolitoista vuotta, enkä tiedä kuinka kauan eteenpäin tilanne jatkuu entisellään. Siitä olen hyvilläni, että vl-ystäväni, jotka tietävät suhteestani eivät ole tuominneet minua. Vaikkakin kaikesta vaistoan, että he ajattelevat että olisi parasta, että lopetan suhteen.
Olisi kiva kuulla teiltä muilta, minkälaisia ajatuksia tilanteeni herättää? Miten minun tulisi toimia, etenkin seurustelusuhteeni "paljastamisen" suhteen? Pelkäänkö turhaan, että minulta kielletään uskoni ja että minua lakataan kohtelemasta vl-joukossa uskovaisena? Onko jollakin samankaltaisia kokemuksia?
Kun kysyit, että millaisia ajatuksia tilanteesi muissa herättää, niin minä aloin miettimään, että mitä poikaystäväsi tykkää siitä, että hänet pidetään ikäänkuin "salassa". minulle tulisi varmaan poikaystävänä sellainen olo, että en kelpaa, kun minut pidetään "salassa".
Eli ajattelen ennenkaikkea hänen kannaltaan, että onko oikein häntä kohtaan tehdä niin. Ikäänkuin hänessä olisi jotain "hävettävää".
Eikö olisi oikein häntä kohtaan tehdä ratkaisu suuntaan tai toiseen. Mutta siinä olet oikeassa, että jos lähdet vl-yhteisöstä, niin sinut määritellään epäuskoiseksi, riippumatta siitä uskotko vai et. Se on mielestäni väärin.
Hieno kirjoitus jossa oloi montakin tärkeää kohtaa.
Tämän tunnistin tosi tutuksi itselleni:
>> Pelkään että jos "tulen ulos kaapista" poikaystäväni kanssa, minulta viedään pois uskoni ja vl-joukkoon kuulumiseni ilman, että saan itse tehdä ratkaisuani uskoni suhteen. >>
Tunne on just se että tulee lokeroiduksi, määritellyksi ulkoapäin, muiden leimaamaksi eikä saa itse vaikuttaa siihen mikä tulkinta minusta tehdään!! Minulta eikysytä miten minua aletaan kohdella! En saa olla vaan omanlaineni. Tuo juuri on hirveää julmuutta. VL:t katsovat kaikkea omien silmälasiensa läpi ja edellyttävät että on selvää että toinen hyväksyy ja alistuu heidän määrittelyilleen ja lokeroinneilleen. Siinä niiden asenteessa on jotakin täysin samaa kuin rasismissa. Rasistihan myös panee lähimmäisensä tältä kysymättä siihen lokeroon johon itse tahtoo vaikka se olisi miten väärä eikä tuntuisi tsestä oikeaslta.
VL:t lokeroi kaikki muutt "epäuskoiseksi" vaikka toinen olisikin omasta mielestään uskovainen ja haluaa tulla määritellyksi uskovaisena. Tuo leimaaminen "epäuskoiseksi" jo on yksi rasistinen määre.
Poikaystäväsi on ollut tavattoman kärsivällinen vaikka olet häntä salaillut. Oletko miettinyt, oletko sittenkään tosissasi hänen suhteensa? Nimittäin salaileminen kertoo ehkä että et sittenkään ole niin kiintynyt häneen kuin olet luullut. Suothan anteeksi tämän vähän epämukavan arvelun, mutta yleensä rakstuneisuus on nin voimakas kokemus että se näkyy ja siitä haluaa kertoa muillekin... Asiat on tosi monimutkaisia islloin kun elää "rajatilassa" kuten kerroit. Kaikkea hyvää sinulle ja voimia ja taitoa ristiriitojen ratkomiseen!
Totta mitä sanot. Yhtä suurta syyllisyyden aihetta olen juuri kantanut tuosta, että toimin väärin poikaystävääni kohtaan. Mutta olemme hyvin avoimesti puhuneet poikaystäväni kanssa vl-taustastani ja sen tuomista probleemoista suhteessamme. Hän on sanonut ymmärtävänsä tilanteen ja osaavansa suhtautua siihen minun näkökulmastani. Olemme kuitenkin paljon keskustelleet perheistämme ja lapsuudestamme. Tiedän kuitenkin vaativani paljon häneltä.
Hän on myös sanonut, ettei hän halua tuottaa minulle ongelmia, että katsotaan rauhassa, miten suhde meidän kahden välillä kehittyy. Hyvä kysymys onkin, miten suhde pääsee kehittymään hyväksi, jos ei voi tutustua perheeseen. Mutta olen jo kauan miettinyt, että kyllä sekin aika koittaa, ehkä piankin. Toinen suuri syyllisyyden aiheeni on tietenkin se, etten ole rehti ja avoin perheelleni, vaan salaan rakkauteni.
Olen mielessäni ajatellut, ettei se että minulla on ei-samassa-uskossa oleva poikaystävä tarkoita sitä, että olen kieltänyt uskoni. Olen tätä asiaa tuonut esiin myös ystävilleni. En tiedä mitä he ovat keskuudessaan pohtineet ja mielessään ajatelleet, mutta eivät he ainakaan ole lausuneet minulle, että en enää ole uskomassa.
Tässä pala minun elämääni, että tämmöisiä elämänongelmia saattaa syntyä vl-ryhmään kuulumisesta:) Kohdallani olen todennut, että ongelmiin voi sopeutua, ja yks kaks ne ovatkin osa elämääsi, eikä enää välttämättä ongelmakeskiössä!
Eikö se pitäisi olla ihmisellä itsellä oikeus esittää toivomus siitä millaisena haluaa tulla kohdelluksi?
Että jos ihminen haluaa tulla kohdelluksi vanh.lest. uskovaisena, onko sille jokin este että vanh.lest.uskovaiset ei vois pitää asianomaista vanh.lestadiolaisena?
Olisko siitä kellekään haittaa?
Tuosta määrittelystä vielä. Kun itse lakkasin käymästä seuroissa, minun sanottiin kieltäneen uskoni. Kummastelin tätä kovasti, että miten niin olen kieltänyt uskoni. En ole koskaan nimittäin kieltänyt uskoani, lakkasin vain käymästä seuroissa. Tämä mielestäni osoittaa sen, että vl-liikkeessä on sellaisia piirteitä, että seurakunta onkin se jumala. eli jos jättää seurakunnan, jättää Jumalan. Tällaisia väitteitä ovat muutkin täällä esittäneet.
Kiitos palon ajatuksistasi! En ole ajatellut asiaa rasismina, mutta olet oikeassa että tilanteesta voi tehdä analogioita rasistiseen kohteluun. Itse arvostan moninaisuutta ja ihmisen vapautta oman elämänsä suhteen.
Kiitos kovasti analyysistasi suhteestani poikaystävääni. Olet osaksi hyvinkin oikeassa. Olen halunnut aikalisää miettiessäni suhdettani ja tunteitani häntä kohtaan. Siitä varmaan hyvinkin johtuu tämä viivyttelytaktiikkani "kaapista ulos tulemisemme suhteen" En halua kertaheitolla avata ovea ja sulkea sitä. Haluan raotella ovea ja tunnustella mitä elämä olisi oven toisella puolella tai jossain siinä välissä. Tunnustan kyllä olevani ehkä niinkin harkitseva, että se jossain käänteessä voi jopa tuhota suhteemme. Mutta eikö tämä tunteiden tutkiskelu liity seurusteluun missä tahansa tilanteessa?
Tunnustan toki, että haluan turvata selustani ja tuoda pienin erin vihjeitä perheelleni ja vl-tuttavilleni, että jotain saattaa olla elämässäni menossa. Ehkä sitä voisi nimittää preshokkihoidoksi!:) Toin esim. poikaystäväni illanistujaisiin ilman, että esittelin häntä rakkaanani. Hän oli ihan leikissä mukana. Tutustukoon porukat häneen ilman leimaa minun epäuskoisena poikaystävänäni. Tosin tätä esittelytaktiikkaa ei tietenkään voi soveltaa perheeseeni.
Kyllä se niin on että oma yhteisö on muuttunut uskomisen kohteeksi. Jumala onkin v-lestadiolaiselle melko etäinen, samoin Jeesus. Heidät voi unohtaa sillä tärkein on ns. jumalanvaltakunta, jolla tarkoitetaan omaa lestaadiolaisjoukkoa.
Niinhän ei ajatelleet 1900-luvun alun vanhat lestadiolaissaarnaajat. heidän mielestään yksitätiset ihmiset ei voi tarkkaan edes tietää missä kaikkiall aJumala maailmassa vaikuttaa. Koska ihminen ei voi rajata Jumalan suuruutta.
Nyky-lestadiolaisilla on hyvin pieni Jumala. Seurakunnasta on sen sijaan kasvanut käenpoika joka on ottanu Jumalan ja Jeesuksen paikat.
Tuosta seurakunnan eli yhteison jumaluudesta on oivallisesti teoretisoinut sosiologian oppi-isä Emile Durkheim. Palvoessaan jumalaa tai jotain muuta henkistä yhteisö palvookin itseään. En ota kantaa yhdynkö täysin tähän. No, ehkä jotain elementtejä yhteisön itsensä palvomisessa on mukana, mutta on joukossa myös "palvontaa" (tai kunnioitusta/uskoa tms.) itse uskon kohdettakin kohtaan.
Itse kyllä ajattelen aivan kuten vl-uskossa uskotaan, että Jumala vaikuttaa seurakunnassa ja usko Jumalaan toteutuu seurakuntayhteydessä. Usko on yhteisöllisyyttä rituaaleineen ja jäsenten keskinäisenä yhteytenä. Usko elää yhteisössä, kiinteässä tai löyhässä, näkyvässä tai näkymättömässä, ei sillä väliä. Mutta en ole ehdoton siinä, että Jumalan seurakunnan muodostaa ainoastaan vl-uskovat.
On hienoa, että ry:n jäsenistön sisällä on tuoreita ajatuksia ja tarkkanäköistä tilanteen pohdintaa. Näitä ajatuksia pitäisi vaan tuoda laajemmin esiin. Yhteisössä ihmiset voivat toiminnallaan ja ajatuksillaan saada muutosta aikaan. Ainakin uskon näin, nuorena ja ehkä idealistina, hoitokokousaikoja kokemattomana.
Omakohtainen usko määrittyy mielestäni juuri henkilökohtaisena suhteena Jumalaan, hänen tuntemisenaan. Ehkä tämä ei ole tarpeeksi esillä vl-julistuksessa.
Mielenkiintoista että sinäkin olet tunnistanut Durkheimissa kiintoisia ajatuksia. Minusta hänen analyysinsa on yksi yhteen kritisnuskonkin kanssa. Meillä toteemieläin ei oel kani eikä kauris, siis pyhä kohde jota ei saa syödä, joka siis on tabu. Sitä eläintä saa väki nauttia vain vuosittaisissa rituaaleissa, joilla vahvistetaan yhteisön voimaa ja ylläpidetään yhteisön jatkuvuutta.
Kristinuskossa tämä tabuateria on ehtoollinen. Siinähän nautitaan ihmisen lihaa ja verta, mikä on muissa yhteyksissä ehdottomasti kiellettyä. Tavoitteet ovat samat: seurakuntayhteys, yhteisön voimistaminen ja jatkuvuuden turvaaminen. Jos käytäntöjä ja uskomuksia halutaan selittää sosiologisesti.
JA sinä et joudu helvetttiin. Unohda se nyt. Vaikka päähäsi on sitä taottu iät ajat niin ei se niin mene. se on aivopesua.
Elä omaa elämääsi ja ajattele omasta näkökulmasta. Ajattele mitä sinä haluat, ja toimi sen mukaan. Miten sinä haluat elämäsi elää. se on pitkä aika.
Kun aika tulee kuolla, niin kukaan kuka jumalaan uskoo ei joudu helvettiin. sillä ei väliä mitä olet elämälläsi tehnyt. Jumala antoi sen sinulle eikä tarvitse kuin uskosi. Ei tekojasi.
Itse olen syntynyt 70-luvun lopussa ja olen ollut lapsi 80-luvun alussa. Eli juuri sen jälkeen kuin nämä kuuluisat hoitokokousajat ovat jyllänneet. Muistan lapsuudesta sen kummallisen salamyhkäisyyden ja pelon ilmapiirin. Ihmettelin ääneen vanhemmilleni monia asioita, että miksi se ja se ei esim. enää ole puhujana (oli erotettu) en koskaan saanut vastausta. Kaikki oli jotenkin niin salamyhkäistä.
Meillä kotona ei mistään uskonasioista puhuttu koska ymmärrän nyt että vanhempani eivät täysin sulattaneet noita hoitokokousjuttuja. Myöhemmin eräs sukulaiseni on todennut, että oli se kummaa kun koko seurakunta joutui tekemään parannusta kososlaisuudesta kun ei edes ymmärretty mitä se on.
Vasta riparilla aloin miettimään, että mitä kummaa pelleilyä tämä oikein on. Ei saa viheltää yms. Sitten eräs poika tulee pyytämään minulta syntejä anteeksi, kun on katsonut kun minä piirrän.Terve järki ja intuitio minulle sanoivat, että tämä ei ole mitään muuta kuin hulluutta.
Helvetistä en tiedä, mutta totisesti vanhoillislestadiolaiset osaavat sellaisen järjestää itse sellaiselle, joka uskosta luopuu.
Mutta kun tätkin ketjua lukee, on todettava että varmaan aika monet ammattiauttajat ja psykologit ovat törmänneet ilmiöön ex-vanhoillislestadiolainen.
Mutta hyvää kevättä kaikille!
Tämä oli hyvässä kirjoituksessasi erityisen osuvasti sanottu:
"Helvetistä en tiedä, mutta totisesti vanhoillislestadiolaiset osaavat sellaisen järjestää itse sellaiselle, joka uskosta luopuu."
Niis vyissä syövereissä olen ollut että ilman ammattiapua en olisi selville vesille päässyt. Olen kyllä itsekin työstänyt asioita. Lukenut paljon. Olen varmaan normaalia herkempi ja arempi ihminen kun olen niin syville haavoille joutunut suhteessa sisaruksiin jamuuhun sukuun. Luulen ettei nuoremman polven nyky-vl:t ole enää yhtä julmia omia sisaruksiaan kohtaan.
Kiitos antoisesta keskustelusta kanssasi näin netin välityksellä. Se on aina mukavaa kun voi jakaa kokemuksia näin netin välityksellä. ja minä olen tällä hetkellä ihan muualla päin maapalloa. Etäisyys tekee ihmeitä, ja etäältä voi nähdä asioita myös toisin.
Ihan samaa asioiden työstämistä minäkin olen joutunut tekemään - ja ammattiauttajien avulla. Ja tiedän monia muitakin, et todellakaan ole ainoa, vaan yksi monista.
Hyviä vointeja sinulle!
Ja syville haavoille olen minäkin joutunut, tosin yllättävästi on ihan läheltäkin löytynyt samoin ajattelevia.
Asiat on mennyt irrottautumisen jälkeen ihan OK, ennen sitä oli useamman vuoden kestänyt vaikea kausi ja viimein hain apua lääkäriltä. Tavallinen arki on mukavaa, en vaivaa päätäni uskon asioilla. Jotkut kohtaamistilanteet, lähinnä tervehtiminen, joidenkin vl tuttavien kanssa on hieman kiusallinen, mutta isompia ongelmia ei ole ollut. En ole minkään sortin uskovainen.
Tuli tässä mieleeni vielä se, että vl-liikkeen jättäneitä kutsutaan usein vl:n taholta katkeriksi. Itse kuitenkin olen havainnut esim. tässä ketjussa hyvin vähän katkeruutta. Pikemminkin olen havainnut päinvastaista. Mielenkiintoisia ajatuksia ja hyvässä hengessä.
Ja nimenomaan ajatuksia, omia pohdintoja, niitä on mielenkiintoista lukea, hyvin perusteltuja sellaisia.
"Katkera" on vl-kulttuurissa omaksuttu halventava haukkumasana, jonka leiman vl saa antaa toisin ajattelevalle, varsinkin sellaiselle, joka on rohjennut lähteä ulos herätysliikkeestä.
Todellisuudessa syvintä katkeruutta ja elämään pettymistä olen kohdannut monissa vanh.lest.-uskovaisissa. Se on seurausta siitä että on pettynyt itseensä ja omaan elämään, sillä ne uhraukset joita on uskolle / Jumalalle tehnyt, eivät olekaan tuottaneet luvattua siunausta.
Yksi esimerkki on se elämänpettymys jonka ne tuhannet vl-naiset joutuvat kokemaan, kun eivät saa elämänkumppania lainkaan. Ulkopuolelta ei saa mennä etsimään ja omasta joukosta kaikki miehet (joita ylipäätään on vähemmistö) varataan jo varhain.
VL-nainen uhraa tässä tilanteessa seksuaalisuutensa toteuttamisen Jumalalle.
Sillä hän ei saa orgasmia yhtään kertaa elämässään (jos ei opettele masturboimaan jota pidetään myös syntinä). VL-naínen ei saa jälkeläisiä eikä hän saa seksiä lainkaan elämässään. Sellainen voimakas ihmisyyteen luonteiseti kuuluva biologinen ja psykologinen tarve tulee uhratuksi kasvottomalle jumalalle.
Se on suuri uhraus.
Se on kallisarvoisen inhimillisen tarpeentyydytyksen uhraus. Mitä jumala tekee sillä?
Se on todellisuudessa täysin turha uhraus. Palkan maksoa ei siitä ole tiedossa.
Ei ihme että hienoinen katkeruus saattaa kuultaa joskus myös koulutetun vl-naisen äänessä.
Aivan samoja havaintoja teillä, female ja marianne, on katkeruudesta vl:ien keskuudessa mitä minäkin olen ollut aistivinani. Katkeruus on yksi niistä ikävistä asioista, joka mättää minua vl-piireissä.
Katkeruus on mielestäni yhteydessä kaksinaismoralismiin, josta myös on tällä palstalla keskusteltu. Toisaalta hehkutetaan onnea uskossa ja elämän tyytyväisyyttä, mutta silti yksittäiset jäsenet saattaa olla hyvinkin katkeria vl-sääntöjen sanalemassa elämässään. Sääntöjen sanelemana on saatettu elää pitkälle elämää, muka tyytyväisenä, mutta sitten yhtäkkiä jossain elämän vaiheessa havahdutaan, että tähän on tultu, tätäkö muka haluan elämältäni. Katsotaan elämää taaksepäin ja huomataan että ei ole saavutettu sitä elämältä mitä olisi toivonut. Samanlainen katkera olotila voi yhtähyvin mielestäni olla vl-yhtteisöstä pois lähteneellä. Poislähtenyt saattaa tuntea tuhlanneensa elämänsä arvokkaita vuosia uskossa kilvoitellessaan.
Itse olen puhunut tuttavapiirissäni paljon siitä, että kuinka tärkeää olisi, että uskovaisuudesta ja Jumalaan luottamuksesta huolimatta yksilö oppisi ajattelemaan omilla aivoillaan ja tekemään omakohtaisia valintoja. Valinnanvapauden ja harkittujen elämänvalintojen kautta ihminen voi saavuttaa elämän, josta nauttii ja jossa viihtyy. Tällöin ei tarvitse tuntea katkeruutta, että elämäsi on ulkoapäin ohjattu.
Voin hyvinkin joidenkin jaettujen ajatusten perusteella yhtyä tuohon seksuaalisuuden uhraukseen. Olen kuullut tyytymättömyyttä naimattoman osaan. Olen jopa hieman säälien ja avuttomana (haluiaisin auttaa) kuunnellut naisten miehen, rakkauden ja läheisyyden kaipuusta. Olen aistinut toivottomuutta siitä, että on tuomittu elämään yksin, koska ei tunnu olevan miehiä tutustuttavaksi. Ja totuushan on, että mitä enemmän aikuisvuosia vl-yhteisössä kuluu, sitä epätodennäköisemmäksi avioliiton mahdollisuus muuttuu. Olen samaa mieltä siinä, että seksuaalisuus ja mahdollisuus lapsen saantiin on keskeinen osa naiseuden toteutumista.
Vl-liikkeesta "ulos harhautuneiden" leimaaminen katkeriksi on vl:ien oman, tunnustamattoman katkeruuden projisointia "syntipukkeihin". Katkeruuden kieltäminen on yksi psykologinen puolustusmekanismi. Sillä pyritään eheyttämään omaa olemassaoloa.
Miten se liittyy Jumalasuhteeseen, että ei harrasta masturbaatiota tai seksiä? Ei mitenkään.
Uskonnollisille yhteisölle yksi vallankäytön väline on intiimeihin asioihin sekaantuminen. Tämä on sairasta.
Ihmisten tulee saada toteuttaa omia seksuaalisia tarpeitaan, kunhan ne eivät ole hyväksikäyttöä tms... En ymmärrä, miksi niihin sotketaan uskoa tai syntikäsityksiä.
Mulle kävi niin että aikani yritin repiä itseäni irti. Ei ollut rauhaa yöllä eikä päivällä. Uskottelin ja valehtelin itselleni, että mullahan on rauha.
Sitten löysin takaisin Jumalan valtakuntaan. Pidän sitä elämäni suurimpana tapahtumana.
Minulla on nyt rauha.
Niin, muista vielä ettet Sinä ole ainoa korkeasti oppinut... Vaikk olis tohtorinhattu...
Joku löytää rauhan katolisen kirkon piiristä, joku ortodoksiuudesta, joku herännäisyydestä, joku lestadiolaisuudesta, joku
helluntailaisuudesta, tms..kuka mistäkin. Kyllä Jumala on monia rikollisiakin johdattanut uskoon ja ovat ihan yhtä hyvässä uskossa esim.helluntailaisuudessa kuin olisivat vl-joukossa. Kristillisiä yhteisöjä on ja jokainen löytää sitten rauhansa mistä löytää.
Itse entisenä vl:na koen rauhaa käydessäni ihan ev.lut kirkon jumalanpalveluksissa ja on ihana asia päästä usein ehtoolliselle. Kirkossa on rauha ja hyvä tunnelma, ei siellä tiirata kenellä on korvakorut tai ripsiväriä.
Mutta on ihana asia, että sinäkin ystävä hyvä olet löytänyt sydämeesi rauhan ja se on se pääasia! Mukavaa että sinulla on hyvä ja vapaa olla, vl-yhteisö sopii joillekin mutta ei kaikille. Jumalan siunausta ja kaikkea hyvää elämääsi:)
juuri ole, se on totta.
On enimmäkseen ihmisiä jotka ovat luopuneet uskosta ja luulevat pärjäävansa.
Kaikilla ei ole enää synnintuntoakaan.
Minulle nousi viestistäsi seuraavia kysymyksiä: Minkälaisiä syntejä mielessäsi heräsi kullekin synnintunnottomalle osoitettavaksi? Miksi ajattelet, että nämä "uskosta luopuneet" "luulevat pärjäävänsä", eivätkö he voisi viestiensä perusteella oikeasti pärjätä, ilman luulemista?
Olen miettinyt, että miksi ihmisen on niin usein vaikea rohkaista toista. Miksi osoitellaan ja katsotaan vinosti? Miksei kutakin kannusteta valitsemallaan tiellä, jos se on oikeasti rehdin ihmisen elämää? Miksi on niin vaikea osoittaa hyväksyntää erilaisuudesta huolimatta ja toivottaa onnea elämään? Missä hyväksyntä, lähimmäisen rakkaus, ymmärrys ja anteeksianto?
Tosi hyviä havaintoja kirjoitat! On tosiaan hämmästyttävää miten vl-uskoa tunnustavat kirjoittajat ovat ensimmäisiä nokertelemassa ja osoittelemassa lähimmäisestään näissä olettamiaan "syntejä". Mistä sellainen kielteinen ja lannistava mieli nousee? Mistä näille tulee se loputtoman vaativa mieli? Mistä nousee luulo että on oikeutettu vaatimaan toiselta, mahdollisesti suuria murheita ja menetyksiä kokeneelta lähimmäiseltä jotain uskon suorituksia? Sellainen ei ole Kristuksen mieli!
>
jos antaa.
Olet oikeassa siinä, että meillä jokaisella on hyvä syy huomata lahimmäisemme täällä maassa, koska aika on kovin lyhyt. On paikallaan mm. toivottaa onnea elämään.
Hänellä on sinua kohtaan hyvä tahto.
Hän on nähnyt näin hyväksi ja Hän johdattaa sinua. VL-liike on se saastunut leveä uoma, niinkuin joku VL-siitä kirjoitti. Siinä on samentunut ruskea vesi.
On kuitenkin olemassa kirkas virta, joka virtaa Jumalan armoistuimesta. Se virtaa siinä ihmeellisessä kaupungissa, joka on laskettu alas maan päälle ihmisten keskelle. Se virtaa temppelin kynnyksen alitse. Kenellekään se ei ole liian korkealla.
Se kaupunki on löydettävissä vieläkin uskovien keskeltä.
Se virta on alkanut virrata Ruotsin lapista jo silloin 1850-luvulla kirkkaana ja selkeänä. Se on virtaillut Lapin Marian ystäväpiirissä, Lutherin ja muiden uskonpuhdistajien piirissä.
Mutta mikä ihmeellisintä se virtaa vieläkin ja täällä Suomessakin.
Itse olen löytänyt sen virran siitä toisesta purosta, joka on alkanut virrata sieltä Lapin maalta, nimittäin esikoislestadiolaisuudesta. Siinä on kirkas vesi niinkuin kristalli.
Haluan rukoilla puolestasi. Saat uskoa, että Jumala vastaa sinun iäisyyskaipuuseesi.
Aikoinaan lestadiolaisillakin oli puhdasta armon vettä, mutta he laittoivat sen SRK:lla vesipiippuun ja töhrivät tervaan.
En ole itse kokenut eroa mutta olen ystävä eronneelle. En kerro tarkemmin hänestä, ettei hän "paljastu". Sen verran voin sanoa että hän tarvii tukea ja ystävyyttä paljon ja on osittain katkaissut suhteet perheeseen ja sukulaisiin, muutamiin sisaruksiinsa pitää yhteyttä. Hän uskoutui asiassa minulle, kun tiesi että olen uskovainen ihminen, johon voi luottaa. Hän ei ole enää "uskomassa" mutta hän on uskossa. Hänellä eroamisen jälkeen usko muuttui todelliseksi eikä vain mukana olemista enää. Minä ystävän roolissa olin aluksi ihan ihmeissäni kun en oikein tajunnut mistä on kysymys mitä mikin tarkoittaa. On tässä asiat selkiintynet vusien kuluessa.
Osoitat todellista lähimmäisyyttä ja ystävyyttä menettelylläsi ystävääsi tukien. Kaltaisiasi on äärimmäisen harvassa. Siunausta ja aurinkoa elämääsi!
Ystävystyin tämän ihmisen kanssa ennen kuin tiesin hänen eronneen vl:sta. Kun tutustuimme paremmin ja luottamus välillämme syntyi, hän kertoi näistä asioista ja menneisyydestään. Olen oppinut häneltä paljon. Vaikka asiat ovat raskaita, olemme molemmat saaneet paljon ja jakaneet kokemuksiamme omista erilaisista elämistämme. Olen hankkinut tietoa että voisin ymmärtää paremmin ja vaikken ymmärtäisikään, olen kuitenkin läsnä. yhdessä ollaan etsitty vastauksia joihinkin kysymyksiin.
Lukion päätyttyä useat vl-ystäväni avioituivat, itse koin jääväni vähän irraalleen. Ystävystyin töissä erään ei-vl-ystävän kanssa. Hän ei koskaan tullut tietämään, että olin tuolloin vl. Minun piti se sanoa, mutta kotiseudulta muuton jälkeen minulle virisi ensimmäinen seurustelujuttu ei-vl:n kanssa ja jaoin tuon asian työkaverini kanssa eikä sitten enää tuntunutkaan, että kannattaa omasta uskostaan mitään hiiskua! Ensimmäistä seurustelua leimasi vahvasti vl-käsitykset. Luulin, että ensimmäisen seksikumppanin kanssa piti mennä naimisiin ja kärsin tämän luulon takia liikoja, sillä tuo poikaystäväni ei ollut todellakaan kovin kummoinen tai uskollinen kaveri... Kun juttu päättyi, yritin paluuta vl-piireihin. Koin olevani epäonnistunut seurustelujuttujeni takia eikä vl-touhu tuntunut hyvältä tai aidolta, vaikka minua pyydettiin nuorten kyliin yms. Opiskelumaailmassa oli vain ei-vl:iä, jotka eivät uskostani myöskään tienneet. Kuljin heidän mukanaan illanvietoissa ja opettelin käyttämään alkoholia =) Aloin taas seurustella ei-vl:n kanssa. Ja taas menin vikaan siinä, että alensin itseni toisen ihmisen rinnalla vl-käsitysten mukaisesti. Ja tämäkin kaveri osoittautui epäkelvoksi poikaystäväksi, joka hyväksikäytti minua ilman rakkautta tai kunnioitusta. Sinisilmäisenä en sitä halunnut uskoa.
Seurustelu ja ensimmäinen avoliittoni ONNEKSI päättyi ja aloin elää! Jatkoin meikkaamista (tuntui ihanalta näyttää hyvältä ja itsevarmalta) ja tein asioita, jotka eivät vl:suudessa ole "sopivia". Mutta sitten yhtäkkiä alkoikin ahdistaa ja halusin palata vl:suuteen. Tästä alkoi vaihe, että olin vl, ystävystyin sellaisten vl:ien kanssa, joiden kanssa oikeasti viihdyin ja saatoin puhua menneistä asioistani. Kuitenkin elin samalla myös ns. epäuskoista elämää. Välillä tein maallisista asioista parannusta ja yritin elää nuhteellisesti. Viimeisen kahden vuoden aikana olen tutustunut moniin mukaviin ja samoista asioista pitäviin ei-vl:iin. Olen myös huomannut, etteivät kaikki ei-vl-miehet olekaan kunnottomia! Ja ylipäänsä olen käsittänyt, ettei elämä vl-liikkeen ulkopuolella ole loppujen lopuksi yhtään enempää eikä vähempää raadollista tai hyvää kuin sisäpuolellakaan. Ihmiset on aina ihmisiä uskonnollisista tai muista vakaumuksista lriippumatta. On hyviä ja pahoja ihmisiä ja siltä väliltä; elämä ja ihmiset ja usko ei olekaan niin mustavalkoista kuin vl-liikkeessä ja epäonnisten ihmissuhteiden myötä olin tullut luulemaan. Vuosi sitten tapasin myös elämäni miehen, jota parempaa ja ihanampaa ei vain ole! =) Tuntuu hyvältä elää avoliitossa, tulemme erinomaisesti toimeen keskenämme, elämä ei voisi olla paremmin, en varmaan siitä muista Jumalaa tarpeeksi kiittää!
Eräs vl-ystäväni totesi, että on surullinen kun olen luopunut uskosta, että sitä ilman en pääse taivaaseen. En välitä enkä halua väitellä tästä, vaikka ei usko sydämessäni ole vl-liikkeestä eromisen jälkeen kadonnut. Ehkä sellainen aito omakohtainen usko päinvastoin vain erottaa sellaisesta uskonnollisesta yhteisöstä, jossa ei uskoaan pysty vapaasti ja aidosti elämään todeksi? En ole pahoillani vl-menneisyydestä - päinvastoin, sillä minulla ei ole mitään traumoja tai väärin/julmasti kohdelluksi tulemisia. Vl-aikoihin liittyy mukavia reissuja ja hetkiä vl-ystävieni kanssa! Se mikä vl:suudessa on mielestäni vaikuttanut negatiivisesti elämääni, on ollut murrosvaiheissa elämisen aikoina; seurusteluun liittyvät väärät käyttäytymismallit (vrt. nainen -mies, avioliittoon hätäileminen vaikka suhde olisi miten epäonnistunut, huonouden tunteminen, kun ei ollut enää neitsyt...). Lisäksi koen, että vl-suus meinaa vieläkin saada minut kaunistelemaan asioita vl-ystäville ja -sukulaisille, lipsauttelen mieluummin valkoisia valheita kuin sanon asiat suoraan niinkuin ne on. Mutta oppia ikä kaikki!!