Hei kulta.
Siitä on nyt päivän yli kaksi viikkoa kun erottiin, ja vieläkään tämä ei helpota. Välillä saan selitettyä asiat itselleni parhain päin, sitten tulee taas epätoivoinen tunne, että miksi et ota yhteyttä. Sydänalassa ahdistaa raskas möykky, kyyneleet ovat valmiina valumaan pitkin poskia. Yritän pitää itseni kiireisenä, mutta vapaapäivät ovat kidutusta. Töissä en sentään ehdi ajatella ”liikaa”. Töitä saisi olla vaikka joka päivä. Haluaisin tämän pahan olon jo loppuvan. Luen Apulannan ”Armon” sanoja yhä uudelleen, ja yritän selittää itselleni, että tämän pitikin mennä näin. Kotona ollessani teen kaikkea ”typerää”. Halaan nukkumaan mennessäni edelleen sitä tyynyä, mitä käytit, kun viimeksi nukuit luonani. En ole vieläkään hennonnut pestä tyynynliinaa, koska se veisi osan sinua minulta pois. Hölmöä, hölmöä, hölmöä... myönnän kyllä. Sinun viimeksi käyttämäsi pyyhkeen olen jo sentään pessyt. Oli pakon sanelema juttu, koirani oli niin kurainen ja piti pesun jälkeen kuivata nopeasti ennen kuin sotki koko asunnon. Olen onnellinen siitä, että täällä on vielä sinun tavaroitasi, joita tulet joskus hakemaan. Ehkä minä silloin saan kerrottua sinulle nämä ajatukseni.
En tiedä, mitä sinä ajattelit ”meistä”, mutta minä olin vain tyytyväinen siihen seurusteluun ”normaalin” ihmisen kanssa, ja nyt kun sitä ei enää ole, minuun sattuu niin helvetisti. En minä ajatellut yhteen muuttoa, kihlajaisia, lapsia tai mitään muutakaan tuon suuntaista. Minulla on omassa elämässä niin paljon sotkua, ja unelmani on murskattu niin monta kertaa, että elän vain tälle hetkelle. Nautin siitä, kun teimme yhdessä ruokaa ja istuimme sohvallasi TV:tä katsellen. Jopa siivoaminen oli kivaa, koska siivosimme yhdessä. Tuollaista elämää minä kaipaan, ihan tavallista ”yhdessä tekemistä”. Ehkä nuo tavalliset (mutta ihanat) hetket olivat minulle ”pakoa” todellisuudesta, koska silloin minun ei tarvinnut miettiä oman elämäni ongelmia.
Sinä olet niin ”normaali”, se minut kai saikin sinuun rakastumaan. Niin niin, minä rakastin sinua, ja rakastan vieläkin. En koskaan uskaltanut sitä sinulle sanoa, koska pelkäsin karkottavani sinut. Niin kuin varmaan olisikin sinut karkottanut. Sinua on satutettu monta kertaa, etkä päästä helposti lähellesi. En minä sinulta mitään sormusta odottanut tai sitä, että olisin päässyt tapaamaan vanhempiasi. Halusin pelkästään tuota tavallista leppoisaa yhdessäoloa. Sinä olet hyvä ihminen niin monin tavoin. Olet suoraselkäinen ja rehellinen, korkean moraalin omaava ihminen. Arvostat ystäviäsi ja näytät sen heille. Minuakin olet auttanut pulassa useammin kuin kerran. Sekin on minusta hienoa, kuinka kauniisti puhut äidistäsi. Et kuitenkaan ole mikään äitisi tossun alla oleva nössö, vaan aikuinen mies, oman elämäsi herra. Silti sinussa on sopiva määrä spontaaniutta ja yllätyksellisyyttä, et ole vähimmässäkään määrin tylsä. Päinvastoin, olet hemmetin hauska, ja minulla on ikävä juttujasi. Kaipaan kosketustasi joka päivä. Edellisen kerran kun tapasimme, virnistit niin kuin sinä vain voit virnistää, ja sait polveni veteliksi.
Tiesin silti, että tarinamme oli tulossa päätökseen. Viimeisinä seurustelumme yhteisinä hetkinä tiuskimme ja riitelimme jatkuvasti. Surullisinta oli, että riitojen aiheet olivat mitättömääkin mitättömämpiä. En enää tiennyt miten päin sinun seurassasi voi olla. Sain voimaa niistä pienistä onnen hetkistä, joita minä olin kerännyt muistojen joukkoon matkan varrelta…. Se kuinka kerran teatterissa ollessamme katsoit yhtäkkiä minuun ja virnistit iloisesti. Katsoit vielä uudelleen, ja virnistit taas. Nojauduit näytöksen aikana pikku hiljaa minua vasten, niin että sinun olkapääsi nojasi minun olkapäähäni, ja pitkä koipesi nojasi minun ”persjalkaista” koipeani vasten. Kerran nukahdit viereeni niin, että otsasi nojasi omaani vasten, ja pidit käsilläsi kasvoistani kiinni. Nukuit, ja suustasi valui hieman kuolaa. Ja minä onneton virnistelin onnesta kippuralla, enkä pystynyt nukkumaan.
Pariin otteeseen olet eron jälkeen kirjoittanut minulle, että olet minusta mustasukkainen. Se saa minut hämmennyksiin. Miksi kirjoitat minulle tuollaisia, kun halusit erota? Minä haluan päästä sinusta ”yli” , mutta en pysty, jos kirjoittelet tuollaisia asioita.. Minäkin haluan elämääni onnea, en vain jatkuvaa tuskaa. Siksi, kun olen saanut nämä kaikki mielessäni pyörivät asiat sinulle kerrottua, minun on otettava sinuun välimatkaa. Ehkä joskus pystyn taas olemaan ystäväsi, kun pahin tuska on kadonnut. Toivon sinulle kaikkea hyvää. Olet sen ansainnut. Toivon, että joskus tapaat sellaisen ihmisen, joka todella "kolahtaa", ja uskallat laittaa itsesi peliin. Uskon, että sellaisen ihmisen vielä kohtaat. Ja toivon, että sinä tulet olemaan osa elämääni joskus tulevaisuudessa, ystävänä, sitten kun en enää tunne surua. Lupaan sinulle, että en aio alkaa ”roikkumaan” sinussa ja häiritsemään elämääsi. Nämä nyt vain ovat sellaisia asioita, jotka piti saada sanottua. Nämä sanottuani en voi enää menettää mitään, enhän?
-m-
Siitä on nyt päivän yli kaksi viikkoa kun erottiin, ja vieläkään tämä ei helpota. Välillä saan selitettyä asiat itselleni parhain päin, sitten tulee taas epätoivoinen tunne, että miksi et ota yhteyttä. Sydänalassa ahdistaa raskas möykky, kyyneleet ovat valmiina valumaan pitkin poskia. Yritän pitää itseni kiireisenä, mutta vapaapäivät ovat kidutusta. Töissä en sentään ehdi ajatella ”liikaa”. Töitä saisi olla vaikka joka päivä. Haluaisin tämän pahan olon jo loppuvan. Luen Apulannan ”Armon” sanoja yhä uudelleen, ja yritän selittää itselleni, että tämän pitikin mennä näin. Kotona ollessani teen kaikkea ”typerää”. Halaan nukkumaan mennessäni edelleen sitä tyynyä, mitä käytit, kun viimeksi nukuit luonani. En ole vieläkään hennonnut pestä tyynynliinaa, koska se veisi osan sinua minulta pois. Hölmöä, hölmöä, hölmöä... myönnän kyllä. Sinun viimeksi käyttämäsi pyyhkeen olen jo sentään pessyt. Oli pakon sanelema juttu, koirani oli niin kurainen ja piti pesun jälkeen kuivata nopeasti ennen kuin sotki koko asunnon. Olen onnellinen siitä, että täällä on vielä sinun tavaroitasi, joita tulet joskus hakemaan. Ehkä minä silloin saan kerrottua sinulle nämä ajatukseni.
En tiedä, mitä sinä ajattelit ”meistä”, mutta minä olin vain tyytyväinen siihen seurusteluun ”normaalin” ihmisen kanssa, ja nyt kun sitä ei enää ole, minuun sattuu niin helvetisti. En minä ajatellut yhteen muuttoa, kihlajaisia, lapsia tai mitään muutakaan tuon suuntaista. Minulla on omassa elämässä niin paljon sotkua, ja unelmani on murskattu niin monta kertaa, että elän vain tälle hetkelle. Nautin siitä, kun teimme yhdessä ruokaa ja istuimme sohvallasi TV:tä katsellen. Jopa siivoaminen oli kivaa, koska siivosimme yhdessä. Tuollaista elämää minä kaipaan, ihan tavallista ”yhdessä tekemistä”. Ehkä nuo tavalliset (mutta ihanat) hetket olivat minulle ”pakoa” todellisuudesta, koska silloin minun ei tarvinnut miettiä oman elämäni ongelmia.
Sinä olet niin ”normaali”, se minut kai saikin sinuun rakastumaan. Niin niin, minä rakastin sinua, ja rakastan vieläkin. En koskaan uskaltanut sitä sinulle sanoa, koska pelkäsin karkottavani sinut. Niin kuin varmaan olisikin sinut karkottanut. Sinua on satutettu monta kertaa, etkä päästä helposti lähellesi. En minä sinulta mitään sormusta odottanut tai sitä, että olisin päässyt tapaamaan vanhempiasi. Halusin pelkästään tuota tavallista leppoisaa yhdessäoloa. Sinä olet hyvä ihminen niin monin tavoin. Olet suoraselkäinen ja rehellinen, korkean moraalin omaava ihminen. Arvostat ystäviäsi ja näytät sen heille. Minuakin olet auttanut pulassa useammin kuin kerran. Sekin on minusta hienoa, kuinka kauniisti puhut äidistäsi. Et kuitenkaan ole mikään äitisi tossun alla oleva nössö, vaan aikuinen mies, oman elämäsi herra. Silti sinussa on sopiva määrä spontaaniutta ja yllätyksellisyyttä, et ole vähimmässäkään määrin tylsä. Päinvastoin, olet hemmetin hauska, ja minulla on ikävä juttujasi. Kaipaan kosketustasi joka päivä. Edellisen kerran kun tapasimme, virnistit niin kuin sinä vain voit virnistää, ja sait polveni veteliksi.
Tiesin silti, että tarinamme oli tulossa päätökseen. Viimeisinä seurustelumme yhteisinä hetkinä tiuskimme ja riitelimme jatkuvasti. Surullisinta oli, että riitojen aiheet olivat mitättömääkin mitättömämpiä. En enää tiennyt miten päin sinun seurassasi voi olla. Sain voimaa niistä pienistä onnen hetkistä, joita minä olin kerännyt muistojen joukkoon matkan varrelta…. Se kuinka kerran teatterissa ollessamme katsoit yhtäkkiä minuun ja virnistit iloisesti. Katsoit vielä uudelleen, ja virnistit taas. Nojauduit näytöksen aikana pikku hiljaa minua vasten, niin että sinun olkapääsi nojasi minun olkapäähäni, ja pitkä koipesi nojasi minun ”persjalkaista” koipeani vasten. Kerran nukahdit viereeni niin, että otsasi nojasi omaani vasten, ja pidit käsilläsi kasvoistani kiinni. Nukuit, ja suustasi valui hieman kuolaa. Ja minä onneton virnistelin onnesta kippuralla, enkä pystynyt nukkumaan.
Pariin otteeseen olet eron jälkeen kirjoittanut minulle, että olet minusta mustasukkainen. Se saa minut hämmennyksiin. Miksi kirjoitat minulle tuollaisia, kun halusit erota? Minä haluan päästä sinusta ”yli” , mutta en pysty, jos kirjoittelet tuollaisia asioita.. Minäkin haluan elämääni onnea, en vain jatkuvaa tuskaa. Siksi, kun olen saanut nämä kaikki mielessäni pyörivät asiat sinulle kerrottua, minun on otettava sinuun välimatkaa. Ehkä joskus pystyn taas olemaan ystäväsi, kun pahin tuska on kadonnut. Toivon sinulle kaikkea hyvää. Olet sen ansainnut. Toivon, että joskus tapaat sellaisen ihmisen, joka todella "kolahtaa", ja uskallat laittaa itsesi peliin. Uskon, että sellaisen ihmisen vielä kohtaat. Ja toivon, että sinä tulet olemaan osa elämääni joskus tulevaisuudessa, ystävänä, sitten kun en enää tunne surua. Lupaan sinulle, että en aio alkaa ”roikkumaan” sinussa ja häiritsemään elämääsi. Nämä nyt vain ovat sellaisia asioita, jotka piti saada sanottua. Nämä sanottuani en voi enää menettää mitään, enhän?
-m-
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.