Prosessi alkoi kuusi vuotta sitten. Silloin kapitalistista maailmaa kiersi romahduksien aalto. Muutaman vuoden sisällä kriisi iski tsunamin tavoin vuorotellen Japanissa, Kauko-idän muissa maissa, Venäjällä, Brasiliassa ja otti vauhtia iskeäkseen metropoleihin, USA:n ja Euroopan keskuksiin. Finanssiglobalisaation ympyrä oli sulkeutumassa.
Kapitalismi oli yhtäältä onnistunut voittamaan vähän lisää aikaa, mutta toisaalta samaan aikaan se oli globalistanut työläisten ja nuorison vastarintaa. Seattlen mielenosoituksia seurasivat Praha, Göteborg ja Genova. Kaikki merkittäviä, kansainvälisiä ja erittäin väkivaltaisia. Kapitalismin kannalta jotain radikaalia piti tehdä ja nopeasti. Uuskonservatiivien toimesta 1990-luvulla keksittyä uutta suunnitelmaa Yhdysvaltojen uudesta vuosisadasta (Plan for the new American century) alettiin ottaa käyttöön.
Sitten tulivat terrori-iskut New Yorkiin ja Pentagoniin ikään kuin tilauksesta. Pian USA:n pommikoneet olivat tyhjentämässä tuhoisaa lastiaan ja tappoivat silmittömästi Afganistanin siviilejä. Talebanit syöstiin vallasta mutta Afganistania ei pystytty valloittamaan. Edelleenkään siellä ei hallita kuin pääkaupunkia eikä sitäkään kokonaan. Aikaa ei ollut paljon - maailma odotti Bushin invaasioita kuin janoinen odottaa vettä. Diktaattoreita piti kaataa ja joukkotuhoaseita tuhota. Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa piti järkyttää jäljelle jäänyttä vakautta ja rakentaa se uudestaan ja uusin ehdoin. Uusi järjestys pakotti kiirehtimään seuraavan kohteen, Irakin kimppuun.
Valheiden prpagandakoneisto käynnistettiin ja Yhdysvalloissa alettiin kaventaa kansalaisoikeuksia. Kansalaisista oli tullut vihollisia. Avattiin Guantanamo selittämällä, että ilman tätä keskitysleiriä kansallinen etu oli vaarassa. Talousgurut vakuuttivat, että Yhdysvallat pystyy käymään kahta ja jopa kolmea sotaa yhtä aikaa. Pahuuden akseli oli joka tapauksessa lyötävä. Kuitenkin Irak osoittautui imperialismille ylitsepääsemättömäksi esteeksi huolimatta siitä, että Yhdyavaltain aiempi liittolainen Saddam oli syösty vallasta. Ennen Irak toimi vastapainona Iranin alueelliselle voimalle. Irakissa syntyneen kaaoksen vuoksi on syntynyt yhteys Iranista Syyriaan ja siitä eteenpäin Libanonin kautta Välimereen.
Imperialismin viimeinen epätoivoinen yritys kääntää tätä prosessia itselleen edullisemmaksi oli viime kesän hyökkäys Libanoniin. Siinä jouduttiin turvautumaan imperialismin aluepoliisin, sionismin apuun. Koettuaan tappiota Libanonissakin naruista vetävät isokenkäiset alkoivat empiä suhteessa Iranin operaation onnistumisen mahdollisuuksiin.
Maailma oli epästabiili eikä uutta järjestystä ollut vielä näkyvissä. Maailman kohtaloista päättävä eliitti alkoi hermostua. Näköalat olivat huonot ja toivo päästä umpikujasta pois oli vähäinen. Näissä olosuhteissa yritys näyttää Iranille hampaita ei tuottanut tuloksia. Libanonin fiaskon jälkeen uhkailut Irania vastaan kuulostivat farssilta. Brittisotilaiden nöyryyttämisen jälkeen fyysinen hyökkäys Iraniin näyttäisi enemmänkin itsemurhayritykseltä. Tarkoista ja loppuun asti ajatelluista hyökkäyssuunnitelmista huolimatta hyökkäystä on lykätty toistuvasti.
"Terrorismin vastaisen sodan" ollessa elinkaarensa lopussa imperialismi ajattelee seuraavaa vaihetta. Takertuminen vanhan strategian yksityiskohtiin ei auta. Tämä sota on hävitty ja seuraava on aloitettava mitä pikimmiten. Vanhan strategian viitekehykseen kuuluvat seikat purkautuvat vähitellen. Rumsfield on uhrattu ja pian on Wolfowitzinkin vuoro. Seattlen vuoden 1999 pidätetyille mielenosoittajille maksetaan korvausta "vapauden riistämisestä" ja Guantanamoa aletaan tyhjentää. Viimeisten tietojen mukaan EU:n ulkoministeri Solana aloittaa diplomaattiset neuvottelut Iranin kanssa siitä, että uraanin rikastuslaitoksia voidaan osittain sallia.
Yhä useamman amerikkalaisen vaikutusvaltaisen poliitikon kannanotto käskee jättäytymään pois Iranin sotaseikkailusta, koska se voi olla kohtalokkaalla tavalla vaarallinen operaatio. Kansallinen tiedustelun ja arvioinnin laitos, NIE (National Intelligence Estimate) toteaa 16 muun tiedusteluviraston kanssa, että sota on jo ennalta hävitty eikä sitä samassa muodossa kannata jatkaa. Brezinski sanoi, että jos Iraniin hyökättäisiin, saataisiin unohtaa kaikki puheet maailmanhegemoniasta. Entinen Clintonin ministeri, professori Robert Rich, Henry Kissinger ja jopa sotahaukka John Bolton olivat samalla aallonpituudella. Isku Iraniin ei kannata.
Tämä ei tarkoita, että Iran olisi säästynyt hyökkäykseltä. Tosiasia on se, että siihen tarvitaan uusia eväitä, uusia perusteluita, uutta johtoa, uutta liittoutumaa ja uusia provokaatioita, siis uutta strategiaa. Kissingerin mukaan Ranskan vaalit, vanhan EU:n hylätyn perustuslain uudelleen lämmittäminen ja vanhalla mantereella esiintyvän luokkataistelun rauhoittaminen ovat edellytyksiä siihen, että uusi järjestys alueella syntyisi pian. Euroopassa luokkataistelu on sen verran kärjistynyt, ettei kenelläkään ole varaa palata Iranin soraretkeltä takaisin häviäjänä.
Uusi ratkaisu ongelmaan on löydettävä pian, sillä syyt, jotka pakottivat imperialismin tälle tielle ovat edelleen olemassa. Kaikki ilmaisimet osoittavat, että hyökkäystä Iraniin ei tulisi toteuttaa heti, vaikka suunnitelma tästä on ollut valmiina viime kesäkuusta lähtien. Uusi strategia on kuitenkin tulossa, mutta vie vähän aikaa ennen kun kaikki liittolaiset ovat siihen orientoituneita.
Sota Irania vastaan voi viipyä muutaman kuukauden, muttei missään nimessä vuosia. Kuvio on oltava valmiina USA:n presidentinvaaleihin mennessä.
Kapitalismi oli yhtäältä onnistunut voittamaan vähän lisää aikaa, mutta toisaalta samaan aikaan se oli globalistanut työläisten ja nuorison vastarintaa. Seattlen mielenosoituksia seurasivat Praha, Göteborg ja Genova. Kaikki merkittäviä, kansainvälisiä ja erittäin väkivaltaisia. Kapitalismin kannalta jotain radikaalia piti tehdä ja nopeasti. Uuskonservatiivien toimesta 1990-luvulla keksittyä uutta suunnitelmaa Yhdysvaltojen uudesta vuosisadasta (Plan for the new American century) alettiin ottaa käyttöön.
Sitten tulivat terrori-iskut New Yorkiin ja Pentagoniin ikään kuin tilauksesta. Pian USA:n pommikoneet olivat tyhjentämässä tuhoisaa lastiaan ja tappoivat silmittömästi Afganistanin siviilejä. Talebanit syöstiin vallasta mutta Afganistania ei pystytty valloittamaan. Edelleenkään siellä ei hallita kuin pääkaupunkia eikä sitäkään kokonaan. Aikaa ei ollut paljon - maailma odotti Bushin invaasioita kuin janoinen odottaa vettä. Diktaattoreita piti kaataa ja joukkotuhoaseita tuhota. Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa piti järkyttää jäljelle jäänyttä vakautta ja rakentaa se uudestaan ja uusin ehdoin. Uusi järjestys pakotti kiirehtimään seuraavan kohteen, Irakin kimppuun.
Valheiden prpagandakoneisto käynnistettiin ja Yhdysvalloissa alettiin kaventaa kansalaisoikeuksia. Kansalaisista oli tullut vihollisia. Avattiin Guantanamo selittämällä, että ilman tätä keskitysleiriä kansallinen etu oli vaarassa. Talousgurut vakuuttivat, että Yhdysvallat pystyy käymään kahta ja jopa kolmea sotaa yhtä aikaa. Pahuuden akseli oli joka tapauksessa lyötävä. Kuitenkin Irak osoittautui imperialismille ylitsepääsemättömäksi esteeksi huolimatta siitä, että Yhdyavaltain aiempi liittolainen Saddam oli syösty vallasta. Ennen Irak toimi vastapainona Iranin alueelliselle voimalle. Irakissa syntyneen kaaoksen vuoksi on syntynyt yhteys Iranista Syyriaan ja siitä eteenpäin Libanonin kautta Välimereen.
Imperialismin viimeinen epätoivoinen yritys kääntää tätä prosessia itselleen edullisemmaksi oli viime kesän hyökkäys Libanoniin. Siinä jouduttiin turvautumaan imperialismin aluepoliisin, sionismin apuun. Koettuaan tappiota Libanonissakin naruista vetävät isokenkäiset alkoivat empiä suhteessa Iranin operaation onnistumisen mahdollisuuksiin.
Maailma oli epästabiili eikä uutta järjestystä ollut vielä näkyvissä. Maailman kohtaloista päättävä eliitti alkoi hermostua. Näköalat olivat huonot ja toivo päästä umpikujasta pois oli vähäinen. Näissä olosuhteissa yritys näyttää Iranille hampaita ei tuottanut tuloksia. Libanonin fiaskon jälkeen uhkailut Irania vastaan kuulostivat farssilta. Brittisotilaiden nöyryyttämisen jälkeen fyysinen hyökkäys Iraniin näyttäisi enemmänkin itsemurhayritykseltä. Tarkoista ja loppuun asti ajatelluista hyökkäyssuunnitelmista huolimatta hyökkäystä on lykätty toistuvasti.
"Terrorismin vastaisen sodan" ollessa elinkaarensa lopussa imperialismi ajattelee seuraavaa vaihetta. Takertuminen vanhan strategian yksityiskohtiin ei auta. Tämä sota on hävitty ja seuraava on aloitettava mitä pikimmiten. Vanhan strategian viitekehykseen kuuluvat seikat purkautuvat vähitellen. Rumsfield on uhrattu ja pian on Wolfowitzinkin vuoro. Seattlen vuoden 1999 pidätetyille mielenosoittajille maksetaan korvausta "vapauden riistämisestä" ja Guantanamoa aletaan tyhjentää. Viimeisten tietojen mukaan EU:n ulkoministeri Solana aloittaa diplomaattiset neuvottelut Iranin kanssa siitä, että uraanin rikastuslaitoksia voidaan osittain sallia.
Yhä useamman amerikkalaisen vaikutusvaltaisen poliitikon kannanotto käskee jättäytymään pois Iranin sotaseikkailusta, koska se voi olla kohtalokkaalla tavalla vaarallinen operaatio. Kansallinen tiedustelun ja arvioinnin laitos, NIE (National Intelligence Estimate) toteaa 16 muun tiedusteluviraston kanssa, että sota on jo ennalta hävitty eikä sitä samassa muodossa kannata jatkaa. Brezinski sanoi, että jos Iraniin hyökättäisiin, saataisiin unohtaa kaikki puheet maailmanhegemoniasta. Entinen Clintonin ministeri, professori Robert Rich, Henry Kissinger ja jopa sotahaukka John Bolton olivat samalla aallonpituudella. Isku Iraniin ei kannata.
Tämä ei tarkoita, että Iran olisi säästynyt hyökkäykseltä. Tosiasia on se, että siihen tarvitaan uusia eväitä, uusia perusteluita, uutta johtoa, uutta liittoutumaa ja uusia provokaatioita, siis uutta strategiaa. Kissingerin mukaan Ranskan vaalit, vanhan EU:n hylätyn perustuslain uudelleen lämmittäminen ja vanhalla mantereella esiintyvän luokkataistelun rauhoittaminen ovat edellytyksiä siihen, että uusi järjestys alueella syntyisi pian. Euroopassa luokkataistelu on sen verran kärjistynyt, ettei kenelläkään ole varaa palata Iranin soraretkeltä takaisin häviäjänä.
Uusi ratkaisu ongelmaan on löydettävä pian, sillä syyt, jotka pakottivat imperialismin tälle tielle ovat edelleen olemassa. Kaikki ilmaisimet osoittavat, että hyökkäystä Iraniin ei tulisi toteuttaa heti, vaikka suunnitelma tästä on ollut valmiina viime kesäkuusta lähtien. Uusi strategia on kuitenkin tulossa, mutta vie vähän aikaa ennen kun kaikki liittolaiset ovat siihen orientoituneita.
Sota Irania vastaan voi viipyä muutaman kuukauden, muttei missään nimessä vuosia. Kuvio on oltava valmiina USA:n presidentinvaaleihin mennessä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
onnettoman punikkinilkin herätä tähän maailmaan ja aikaan.
Rääsyläispunikkiluusereiden marssiminen ja riehuminen ei saa mitään muuta aikaan kuin oikeiston murskavoittoja vaaleissa. Jos olet asttunut uutisia katsomaan...
Totuus tekee meidät vapaaksi.
Monen pikku punikin ainoa eteenpäin vievä voima on salaliittoteoriat.