Jo kolmen lapsen äitini olen nähnyt kuinka osalla lapseni entisistä ja nykyisestä luokkalaisista on ns. " Paris Hilton- syndrooma ".
Nämä n. 20-30-vuotiaat nuoret ovat saaneet lähes kaiken minkä haluavat ja suurimmaksi osaksi vielä vanhempiensa avulla ja taloudellisella.
Mikään tavallinen opiskelupaikka, kuten kaup-paopisto ei kelpaa, vaan kaikki pyrkivät yliopistolle. Ja vanhemmat maksavat kurssit. Työpaikat on järjestetty suhteilla ja siiten peritään vanhempien asunnot näiden kuoltua.
Ymmärrän, että kilpailu on kovaa ja jokainen haluaa lapsillensa parasta, mutta eikö liika ole silti jo liikaa ?
Muistan omasta nuoruudestani kun vastuu omasta itsestä ja vielä toisistakin oli otettava jo nuorena. Ei siinä auttanut kuin pettymys niellä
vaikka kuinka olisi oppikouluun halunnut, muttei
vanhemmilla ollut kouluun ja kirjoihin rahaa.
Ennen oppi näkemään, että elämä on kovaa ja vähäänkin on tarvittaessa tyydyttävä- tykkäsi siitä tai ei.
Tämänpäivän nuorille ei tunnu oikein enää mikään kelpaavan- kaikki on jo koettu ja nähty, mikään ei tunnu missään.
Itse olen ainakin opettanut lapseni kestämään pettymyksiä, yrittämään olemaan säästeliäitä ja
olematta uskomaan mihinkään ennen kuin itse asian
kokee/näkee. Voi olla, että saatoin olla hieman liian ankara äiti, mutta nyt lapseni ollessa jo aikuisia, olen saanut kiitosta lapsiltani siitä,
että he ovat oppineet kestämään elämän myös ns. ikävät puolet.
Näkee ettei aikamme millään tavalla ylläpidä aikuisuutta ja vastuunottoa. Aikuisuudesta ottettaisiin irti kyllä se mikä on itselle mukavaa, mutta omista teoista ei olla valmiita ottamaan vastuuta.
Suomessa alkaa olla jo aika paljon " Paris Hilton-syndroomaan " sairastuneita lapsia, jotka leik-kivät isoa ja vahvaa, mutta itkeä tillittävät kun asiat ei mene oman pillin mukaan.
Näin asiat näen. Entä te muut ?
Nämä n. 20-30-vuotiaat nuoret ovat saaneet lähes kaiken minkä haluavat ja suurimmaksi osaksi vielä vanhempiensa avulla ja taloudellisella.
Mikään tavallinen opiskelupaikka, kuten kaup-paopisto ei kelpaa, vaan kaikki pyrkivät yliopistolle. Ja vanhemmat maksavat kurssit. Työpaikat on järjestetty suhteilla ja siiten peritään vanhempien asunnot näiden kuoltua.
Ymmärrän, että kilpailu on kovaa ja jokainen haluaa lapsillensa parasta, mutta eikö liika ole silti jo liikaa ?
Muistan omasta nuoruudestani kun vastuu omasta itsestä ja vielä toisistakin oli otettava jo nuorena. Ei siinä auttanut kuin pettymys niellä
vaikka kuinka olisi oppikouluun halunnut, muttei
vanhemmilla ollut kouluun ja kirjoihin rahaa.
Ennen oppi näkemään, että elämä on kovaa ja vähäänkin on tarvittaessa tyydyttävä- tykkäsi siitä tai ei.
Tämänpäivän nuorille ei tunnu oikein enää mikään kelpaavan- kaikki on jo koettu ja nähty, mikään ei tunnu missään.
Itse olen ainakin opettanut lapseni kestämään pettymyksiä, yrittämään olemaan säästeliäitä ja
olematta uskomaan mihinkään ennen kuin itse asian
kokee/näkee. Voi olla, että saatoin olla hieman liian ankara äiti, mutta nyt lapseni ollessa jo aikuisia, olen saanut kiitosta lapsiltani siitä,
että he ovat oppineet kestämään elämän myös ns. ikävät puolet.
Näkee ettei aikamme millään tavalla ylläpidä aikuisuutta ja vastuunottoa. Aikuisuudesta ottettaisiin irti kyllä se mikä on itselle mukavaa, mutta omista teoista ei olla valmiita ottamaan vastuuta.
Suomessa alkaa olla jo aika paljon " Paris Hilton-syndroomaan " sairastuneita lapsia, jotka leik-kivät isoa ja vahvaa, mutta itkeä tillittävät kun asiat ei mene oman pillin mukaan.
Näin asiat näen. Entä te muut ?
Vastaukset 10
Vanhimmat
minkä ikäinen olet ja minkä ikäisiä lapsesi ovat.
että olen samaa mieltä tästä "syndroomasta" - kaikki meille heti nyt eikä mitään vastuuta mistään! Näinhän se menee.
saavan hyvää koulutusta, koska et itsekään sitä saanut? jos sinua ei autettu nuorena, et siis auta omiakaan lapsiasi, mieluummin kauppaopistoon ja sitä kautta kaupan kassaksi, koska yliopisto on liian hienoa? oletko jokaiselta kysynyt maksaako heidän vanhempansa kaikki kurssit? ei tietenkään vanhempien pidä kaikkea antaa, mutta sun tekstin perusteella ei saisi edes auttaa lastaan. ja kuka muu se ne asunnot peris jos ei lapset? siitä tuskin kuitenkaan lasta voi syyttää.
Yliopistoon tunkee liikaa väkeä, paljon enemmän kuin maistereita sun muita tarvitaan (no ehkä lääkäripuoli on poikkeus) Siivoojia ja sairaanhoitajia tarvitaan, duunareille on aina tilausta. Omasta mielestäni ainakin hyvä koulutus on sellainen jolla saa työtä, paljon mieluummin näkisin lapseni palkkaa saavana paskakuskina kuin työttömänä maisterina vuosien koulutuksen jälkeen.
Tärkeämpää kuin koulutus ja raha on minun mielestä onnellisuus. Ihminen joka ei ole koskaan tyytyväinen ja jolle pitää aina olla parasta ei voi koskaan olla onnellinen, ellei satu olemaan miljonääri. Omat lapseni yritän kasvattaa vähään materiaan tyytyviksi, sellaisiksi joille ihmissuhteet merkkaa eniten, avuliaiksi ja ystävällisiksi.
lapset ja olet osannut hyvin heidät kasvattaa. Mitä sä meistä muista epäonnistujista sitten välität. Anna meidän vaan kärsiä huonista ja pilaantuneista lapsista ihan rauhassa, ja tuntea se huonommuuden tuska kun emme ole onnistuneet äiteinä.
Jokaisella on MAHDOLLISUUS huolehtia ja kasvattaa lapsiaan. Rahaa siihen ei tarvita; viitseliäisyyttä ja nöyryyttä sen sijaan. Nöyryyttä pyytää apua tai kysyä kokeneemmilta silloin kun itsellä on pallo hukassa.
Ylös, ulos ja lapsia kasvattamaan!
hiltonilla ei ole yliopistokoulutusta.. :) . minulla on, vaikka vanhempani ovat pienviljelijöitä ja sisaruksia löytyy viisi (= ei juurikaan rahallista tukea kotoa opintoihin).
itellä vasta pieni poika mutta jo nyt mietityttää kaikki nämä materia asiat: tuttavani lapsille aina ostetaan kaikki uusi ja hieno pitää olla uusimmat pelit ja vehkeet, mikään käytetty ei kelpaa, ei vanhemmille eikä lapsille ja lapset vasta alle 5 vuotiaita! onhan se varmaan hienoa kun on millä mällätä! itse on aio kyllä lastani turhia hemmotella, hänelle kyllä saa kelvata vaikka kirpparilta hankittu pyörä, toki voi joskus uudenkin ostaa. irseäni ei ole ikinä pahemmin hemmotltu, toki kyllä minäkin ainakin syntymä päivänä sain kaikkea kivaa.
olen itsekkin nyt vielä nuori 22 vuotias ja olen huomannut että ne entiset luokkatoverit jotka olivat näitä hemmoteltuja ovat sitä vieläkin, toki heillä on omat asunnot (vanhemmat ostaneet) ja autot (taas vanhemmat) ja työpaikat (yleensä vanhemmat) mutta muuten he eivät tiedä elämästä mitään, elämä pyörii vain siinä mikä auto pitää saada seuraavaksi jne, ei vastuuta mistään, koska kyllä isi antaa.
siskollani on vähän sama ongelma, kaiken pitää olla babybjörniä ja emmaljungaa, mitä pieni vauva niistä ymmärtää. sitten kehuskellaan kuinka paljon nämä on maksanut
Eräs tuttu pariskunta yrittää lasta ja mies (insinööri) sanoi että lastentarvikkeiden pitää ehdottomasti olla uusia. Ei siis missään nimessä voi esim. lainata meidän yhdellä lapsella olleita vaunuja ym. Pariskunnan vaimo taas on juuri noita, joille ei kelpaa kuin merkkituotteet. Meidän lapsilla taas on ollu suurin osa lainattua/käytettynä ostettua. Tosin jotakin uuttakin on, esim. nyt ostettiin stokken trip trap, joka on juuri noita merkkituotteita, mutta välillä pitää hemmotella sekä itseä että lapsiakin. Välillä, ei aina, eikö? :)
No joo... Ymmärrän kyllä mitä ajat takaa tuolla kirjoituksellasi, mutta ihan noin radikaalisti en lähtisi arvostelemaan.
Onhan se totta että monet "nykyajan nuoret" elävät ja mälläävät aika kauan vanhempien rahoilla. Itsellänikin on ystäväpiirissä niitä joiden vanhemmat ovat ostaneet autot ja asunnot, ja vielä maksavat yhtiövastikkeet ja vakuutukset. Opintotuki sitten menee vaatteisiin ja rälläämiseen. Monet jopa yli kaksikymppisinä käyvät vanhempien kanssa kaupassa, ja tietysti vanhemmat maksaa.
Itselläni tilanne pikkuisen erilainen. Pienituloisen yksinhuoltajaisäni toisena lapsena en todellakaan ole aina saanut kaikkea haluaamani. Lapsena ja nuorempana sain paljon uusia tavaroita ja itseasiassa olin vasta 18 kun menin ensimmäistä kertaa kesätöihin ansaitsemaan omaa rahaa. Syy tähän löytyy toki harrastuksestani jossa kuusi päivää viikosta kului harjoituksissa ja kisoissa. Kiitos isälleni, että on sentään ollut mahdollisuus harrastaa.
No, joka tapauksessa. Sukset menivät ristiin kun tulin täysi-ikäiseksi ja muutin pois kotoa. Heti lukion jälkeen muutin yksin vuokralle ja oma, itsenäinen elämä, alkoi.
Kyllä sitä oppi aika pian huolehtimaan itsestään kun jokainen vuokra ja lasku oli maksettava. Piti vähän laskea etukäteen että kuinka paljon on varaa käyttää ruokaan viikossa että pystyy maksamaan puhelinlaskut sun muut. Mihinkään ylimääräiseen ei ollut varaa ja säästämisestä oli turha haaveillakaan. Tietysti sitä tuli käytyä baareissa ja vietettyä sosiaalista elämää, niinkuin normaalit nuoret tekevät, joskin tosi niukalla budjetilla.
Nyt viisi vuotta myöhemmin odotan esikoistani, asun omassa asunnossa mieheni kanssa ja itse tienaan leipäni. Sen ihmeempi ammatti jäi kyllä lukematta, mutta merkonomi minusta lopulta tuli. Ylpeänä voin näin jälkeenpäin sanoa että olenpahan jokaisen tekemäni asian tehnyt ja maksanut itse. Säästöönkin jää ihan kivasti kuukaudessa ja arvatkaapa mitä, pinnasängyn ja hoitopöydän ostin uutena!!!
Oman lapsen kasvattaminen alkaa olla ajankohtaista ja paljon onkin tullut mietittyä miten sitä kasvattaisi oikein. Olisi hienoa jos pystyisi säästämään jonkun verran vaikka lapsilisistä kuukaudessa ja sitten kun lapsi on vaikka kahdenkymmenen, niin antaa rahat vaikka oman asunnon käsirahaksi. Aion myös kannustaa lastani opiskelemaan juuri sitä mitä hän ITSE haluaa, olipa se sitten yliopistossa lääkätiedettä tai ammattikoulussa metalli-alaa. Jos lapseni haluaa harrastaa jalkapalloa, taitoluistelua tai keilaamista, annan siihenkin mahdollisuuden ja vikisemättä maksan kausimaksut ja välineet. Pidän kuitenkin tärkeänä sitä että lapseni ymmärtää ettei raha kasva puussa ja jokaisen euron eteen pitää tehdä töitä.
Niin ja tuosta "sitten peritään vanhempien asunnot näiden kuoltua". Tuskinpa monikaan nuori laskee menojaan sen perinnön varaan. Perinnön saamiseen kun suurella todennäköisyydellä menee se 20-30 vuotta. Itse kuitenkin toivoisin että eläkepäiviin mennessä saisi lainat maksettua ja olisi sitten jotain mitä jättää jälkipolville...