Mulla on ollut pian 10 vuotta syömishäiriö. Oon ollut psykologilla, sairaalassa, oon syönyt masennuslääkkeitä... mikään ei tunnu auttavan. Osaako joku auttaa?
syömishäiriöitä
toivonsa menettävä
8449
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
oon oksentanut vaihtelevaan tahtiin jo vuosikaudet. en oo lopullista apua löytänyt. urheilu auttaa hieman, mutta pitäis vaan oppia hyväksymään peilekuvansa...
Mulla ihan sama homma, muutamat vuodet on tullu oksenneltua. Välillä useemmin, välillä harvemmin. Aina "järkiinnyn" hetkeks ja mietin terveyden kannalta asiaa, mutta sit taas epävarmuus omasta ruumiista voittaa. En tiiä mikä auttais...
Me tehdään koulussa proggista syömishäiriöistä, ja mä oisin tosi kiitollinen, jos sä voisit kertoo meille sun tilanteestas, millanen se oli, ja millanen on nyt.
kiitti
Ok! annatteko meili osoitteen niin
otan yhteyttä
Moi Satu! Sulla on jo mun osote: [email protected].
Olen nelikymppinen nainen ja ollut bulimiahelvetissä kaksikymmentä vuotta!
Kaikenlaisia apuja olen yrittänyt. Sairaalahoitoa, terapiaa, lääkkeitä. Olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja kompastunut taas. Välillä on mennyt kuukausia oksentamatta. Toisinaan oksentelen monta kertaa päivässä. Parempia aikoja olivat raskausajat.
Ja mikä on mun tilanne nyt? Olen erakoitunut, että saan oksentaa rauhassa. Todella yksinäinen. Eronnut (kuka mies sellaista katsoo ja rahaakin menee!) Siis psyykkinen tilani on surkea. Ja kehonikin huutaa apua. Ennen niin kauniit hampaani ovat täysin mädäntyneet. Lantiopohjalihakseni ovat niin veltostuneet oksentelusta, että en kykene pidättämään virtsaa. Kurkkuni on jatkuvasti kipeä ja ääni käheä. Ruokatorveni on kuin tulessa koko ajan. Eikä ruoka pysy sisälläni silloinkaan, kun haluaisin sen pysyvän...
Elämänhalua ei paljon enää ole. Ja itsetunnon tämä tauti vei jo ensimmäisinä vuosina.
Keksisikö kukaan mitään, mikä mua voisi enää auttaa!!!
Muille samasta kärsiville oikein paljon voimia.
Olin itse 15v bulimiasta kärsivä. Silloin ei edes 50-luvulla siitä kehdannut kenellekkään puhua.Samoin minä kokeilin vaikka miten ja olin toivoton itseni suhteen. Sitten tulin v-70 ns. uskoon ja pääsin eroon viinasta ja tupakasta ja syömispakosta.Kuitenkin muutaman päivän kuluttua retkahdin ja olin onneton.Muistan kuinka keittiössä sanoin puoliääneen "Jeesus olen niin heikko etten voi koskaan ominvoimin tästä päästä,mutta sinä voit auttaa". Se oli oman tappion tunnustamista ja sain todella vapautua siitä mikä tuntui joskus suorastaan epätoivoiselta. Älä menetä toivoasi minäkin olen ollut "normaali" jo 30v ja ei kukaan varmaan uskoisi että mulla on ollut sellaista painajaista nuoruus.
Voi teitä tyttöjä