Oman elämän orja

eli mäki olin pienenä aina vähä normaalia pyöreempi. ku olin 12 ni äiti alko huomautteleen että elä syö noin paljoo karkkia ja yksi kaveri aina heitti kaikkii "lihavat on lepposii niinku sinä" tyyppisiä huomautuksia... tein päätöksen että syön vaan ku on tosi TOSI kova nälkä ja sillonki jotai pientä. Ensin jäi aamupala pois, sit päätin alkaa kasvissyöjäks ja koska meidän koulussa ei tarjottu kasvisruokavalioo ni en sitte syöny koulussakaan... sitten söin vaan koulun jälkeen, yleensä jonkun leivän tai omenan. hiljalleen jätin voit pois, leivänkin. en yhtään muista miten paljon laihduin. vaikee sanoo sillee koska kasvoin kokoajan mutta kuudennen luokan lopulla terveydenhoitaja alko huomautella asiasta ja kaveritkin. seiskalla kaikki paheni koska mua kiusattiin, ruoka väheni ihan minimiin ja liikunta vaan lisäänty. kahdeksannella luokalla mittani oli 170cm/39kg. en kuitenkaan joutunu hoitoon koska terkan punnituksiin nostin painon 42kiloon. ja väitin aina et laihun vaan koska on nii kiirettä koulun kanssa tai että syön kyllä mutta en vaan liho jnejne. menkkoja ei alkanu ollenkaa niinku ehkä olis pitäny. no sit 15vuotiaana muutin pois kotoo, alotin lukion toisella paikkakunnalla. kaikki meni paremmin. löysin ihanan pojan joka nosti mut pois siitä paskasta. aloin myös käyttää pillereitä ja paino senkun nousi. rinnat kasvo a kupista, d:hen ja se oli mulle aivan kamalaa. on vieläkin. nyt painoo on liikaa ja ihmiset huomauttelee. nyt oon laihiksella mutta tuntuu että tää alkaa taas lipsua anoreksian puolelle :

alkoi siitä,kun muut alkoivat huomautella painostani.Ennen olin iloinen,itseni kanssa sinut oleva,ihana ihminen.Nyt en taida enää koskaan päästä samaan rentouteen elämän suhteen.Juu,olihan minulla 10 liikakiloa,mutta mitä se kelleen kuuluu?Mulla oli silloin jotain arvokkaampaa kuin pelkkä ulkonäkö.Ja mulla oli ystäviä ja poikakaveri,joka tykkäs musta sellaisena kuin olin.Ensin mutsi alkoi huomautella,että olen liian lihava.Joskus se pottuili ja kysyi,olenko raskaana,kun maha pömpöttää.Sit ku oikeesti aloin odottaa esikoistani,niin eiköhän neuvolahoitajat ja lääkärit alkanu moittimaan,et mulla on ylipainoa.Yks mieslekuri sanoi mulle tosi ilkeesti ja väitti etten koskaan pääse normaaleihin mittoihin.Ensin mua otti todella päähän,mut kai ne sanat sai jotain aikaseks ja hakeuduin ravintoterapeutille.Lopulta en käyny siel ku 2 kertaa.Aloitin omatoimisen laihduttamisen.Lapsia odottaessa ja imettäessä kaikki meni hyvin.Söin terveellisesti ja paino putosi normaalisti.Enhän halunnut ottaa riskiä,että lapset kärsisivät takiani.Mutta vaikka nyt olen normaalipainoinen,inhoan itseäni.Ajattelen vain kaloreita,liikun liikaakin,kaikki pyörii saman ympärillä.Välillä ahmin herkkuja kuin hullu ja inhoan enemmän itseäni.Kerran koitin oksentaa,mutta mitään ei tullut ulos.En kehtaa kertoa asiasta kellekään.Häpeän,kun en ole sinut itseni kanssa.Toisaalta olen ylpeä,jos joku sanoo minua hoikaksi.Mutta en pysty elämään täysillä,olen kireä ja kaikki pyörii tosiaan vaan vaa`an ympärillä.Jos alan taas lihomaan,saan varmasti kuulla siitä,enkä halua.Muutenkin on ollut vastoinkäymisiä enemmän kuin tarpeeksi ja olin koulukiusattu.Lopuksi vielä mietin,vi..uako mun asiat muille kuului?Olisivat pitäneet turpansa kiinni.Olisin tasapainoisempi ihminen ja pystyisin nauttimaan kaikesta.Onko ulkonäkö kaiken tämän arvoista?Ja vaikka tiedän,ettei muitten mielipiteitten pitäisi antaa vaikuttaa,ne vaikuttavat silti ja jäävät johonkin aivoihin jankuttamaan.Yritetään elää kaikesta huolimatta.Hyvää kesää kaikille lukijoille.