Kertokaa onko kukaan saanut muutetuksi omaa ajatusmaailmaa/reagointitapaa liaaliseen kiltteyteen/miellyttämis haluun ja millä keinoin???
Alan olla niin perin ahdistunut omaan itseeni, omaan liialliseen kiltteyteeni, siihen että minun pitäisi aina miellyttää kaikkia, ristiriitaa ihmissuhteissa en siedä lainkaan, ajattelen aina silloin että vikahan on minussa,ahdistun, minun pitää yrittää olla parempi,kiltimpi,jne...Odotan epärealistisesti päivää jolloin kaikki on tasapainossa ja ikinä ei enää tulekaan uusia ristiriitoja( kunnes taas tietenkin elämä tuo hankaluuksia eteen)
Olen elämäni aikana lukenut kaiken maailman henkisen kehityksen kirjoja, olen joskus jopa käynyt psykoterapeutilla, mutta tuntuu että aina jossain vaiheessa palaan sitkeästi istuvaan vanhaan reagointi tapaan. Tiedän että tämä on minun selvitymisstrategia jonka olen kehittänyt jo lapsena( ehkä syntynytykin sen kanssa), en kaipaan nyt miksi/milloin selvittämistä,onko kellään konkreetisia neuvoja???
Alan olla niin perin ahdistunut omaan itseeni, omaan liialliseen kiltteyteeni, siihen että minun pitäisi aina miellyttää kaikkia, ristiriitaa ihmissuhteissa en siedä lainkaan, ajattelen aina silloin että vikahan on minussa,ahdistun, minun pitää yrittää olla parempi,kiltimpi,jne...Odotan epärealistisesti päivää jolloin kaikki on tasapainossa ja ikinä ei enää tulekaan uusia ristiriitoja( kunnes taas tietenkin elämä tuo hankaluuksia eteen)
Olen elämäni aikana lukenut kaiken maailman henkisen kehityksen kirjoja, olen joskus jopa käynyt psykoterapeutilla, mutta tuntuu että aina jossain vaiheessa palaan sitkeästi istuvaan vanhaan reagointi tapaan. Tiedän että tämä on minun selvitymisstrategia jonka olen kehittänyt jo lapsena( ehkä syntynytykin sen kanssa), en kaipaan nyt miksi/milloin selvittämistä,onko kellään konkreetisia neuvoja???
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olen elänyt vihaisten ja ikävien ihmisten kanssa. Kuvittelin, että he ovat vihaisia, koska olen käyttäytynyt jotenkin sopimattomasti tai tehnyt jotain väärää. Jossain vaiheessa ymmärsin, että se on heidän ominaisuutensa, vaikka tekisin tai sanoisin mitä tahansa, sillä ei olisi vaikutusta heidän käyttäytymiseensä. He ovat samanlaisia kaikille. En voi auttaa heitä, vaan heidän tulisi itse ymmärtää itseään ja muuttaa käyttäytymistään. Edelleen pelkään ihmisten vihaisuutta, olen saanut sitä niin paljon osakseni. Osaan olla ja puhua kauniisti, niin etten pahoita toisen mieltä. Se on kuitenkin rasittavaa, aiheuttaa jännitystä minussa.
Minuakin on pelottanut ja toki yhä pelottaa ihmisten vihastuminen, varsinkin jos se tapahtuu ilman suurempaa syytä. Se aiheutti nuorempana minussa vastuun pakoilua. Ja näitä äkkipikaisia tosiaan oli lähipiirissäni liian monta. Nyt kun ikälukemat alkavat lähestyä kolmeakymppiä, olen vihdoin huomannut tiettyjä muutoksia itsessäni ja omassa käyttäytymisessäni. Itseäni kun en voi paeta, on vain pakko oppia elämään oman persoonallisuuteni kanssa. Ja kun näihin nuoruuteni äkkipikaisiin on saanut etäisyyttä, on oppinut pikku hiljaa luottamaan itseensä. Mutta se vaati masennuskauden ja pitkän saamattomuuden ajan.
Ei siis välttämättä voi suositella kenellekään. Jossain vaiheessa vain tajusin, että jonkun on tehtävä myös huonot päätökset. Ja jos en itse niitä osaa tehdä, en voi tehdä hyviäkään päätöksiä. Sillä hyviä tai huonoja päätöksiä ei ole olemassakaan, on vain keskinkertaisia ja keskinkertaisempia päätöksiä. Ja huonoimpia päätöksiä ovat ne, jotka on jättänyt kokonaan tekemättä. Nojoo, pitkä taitaa edelleen olla matka kuljettavana. Elämänkumppanikin puuttuu matkasta, mutta jospa senkin päätöksen osaisi vielä joskus tehdä. Eli ottaa hetkestä kiinni oikeassa paikassa.
Hei,
uskomatonta, kuinka samankaltaisia ajatuksia olen pohdiskellut itse viimeiset vuodet. Itselläni myös miellyttämisen ja hyväksytyksi tulemisen ajatukset juontavat jo lapsuudesta. Nyt, 23-vuotiaana olen lopullisesti päässyt eroon tuosta ahdistavuudesta .. ainakin luulen niin!
Haluaisin ehdottomasti vaihtaa kanssasi ajatuksia! Näin keskustelupalstalla se tuntuu jotenkin luonnottomalta, joten laitan meili-ja msn-osoitteeni. [email protected]
Laita ihmeessä viestiä!
keväisin terveisin,
anna
hei. olen jo 45 ja kärsin samasta oireyhtymästä kuin sinäkin. olen käynyt psykoteraputilla jo puolitoista vuotta juttelemassa viikon kuulumisia. hidasta mutta auttavaa,pohjalla kaksisuuntainen mielenterveyshäiriö.olen tuskan ja kaiken paskan kirjannut kirjaan päivittäin ja huomannut sen tehoavan parhaiten juuri minulle.siinä kirjoittaessa sitä huomaa,niin omat kuin toistenkin tekemiset ym.jotka ohjaavat meitä tekemään niitä kurjia valintoja ihmissuhteissa ja poimimaan itselle turhaa painolastia. siihen kirjaan päätteeksi päivälle kolme kivaa tapahtumaa ja huomiselle lujat päätökset jonkin asian suhteen. asia vaatii pitkää pinnaa. sillä olen noussut suostani jossa olin kurkkua myöten ja sairaslomalla 8 kk.tsemppiä jos tästä olisi sinulle yhtään apua. t. psyko
Tuo kirjoittaminen on hyvä keino, luovuus yleensä varmaan. Itsekin voisin kuvitella kirjoittavani omista tuntemuksista ja olen aiemmin maalannut, se voisi olla hyvää terapiaa. Ja myös se että olet samaa ikäluokkaa kuin minä auttaa minua, olen tuntenut huonoa omatuntoa siitä että en ole tähän ikään opinnut pitämään puoliani ja kärsin vain kiltteydestä edelleen, ahidstus joskus on päällä jatkuvasti.
Tiedostan että ongelmana on minun oma reagointitapa muitten käyttäytymiseen, miten sitä muuttaa?? Ei ole auttanut että vain päätän muuttua... Ja epärealistisesti kuvittelen että ajan mittaan minulle eteen tulee vain mukavia ihmisiä ja asioita, kunhan vain jaksan sinnitellä näiden hankaluuksien läpi...
Tsemppiä sinulle paljon kuntotumisessasi!
Anna-Liisa Valtavaaran kirjassa "Kiltteydestä kipeät" käsitellään kiltteysasiaa. Kiltin ihmisen läheiset vaativat tätä sopeutumaan loputtomasti. Todellisuudessa he kuitenkin alistavat. Oikeassa sopeutumisessa molemmat osapuolet tekevät tilaa toiselle niin, että tämä voi ottaa paikkansa tai tilansa. Alistajat puristavat läheisensä haluamaansa muottiin loputtomasti. Vasta viime talvena ymmärsin, mikä ero on sopeutumisella ja alistumisella ja olen jo yli 40-vuotias. Kiltiltä ihmiseltä vaatii suunnattomasti rohkeutta opetella pitämään puoliaan noita alistajia vastaan. Esimerkiksi meillä on paljon lapsia ja siitäkin olen saanut kuulla vaikka mitä nälvintää, vaikka olen itse hoitanut heidät kaikki. Kerran ajattelin valmiiksi, mitä seuraavalla kerralla vastaan. Sanoin, että olemme erikoistuneet lapsentekoon. Oikeasti olemme myös tehneet "tuottavaa, oikeaa" työtä elääksemme. Auttaa, jos voi etukäteen ajatella noita hankalia tilanteita ja miten toimii ja puhuu niissä. Silloin ei häkelly ja mene sanattomaksi sekä jälleen kerran alistu ja kuoleta itseään ja sisintään, ainakaan yhtä helposti.
Tuosta kiltteydestä olen kärsinyt paljon ja tukahduttanut tunteeni. En esimerkiksi osaa itkeä, vaikka joskus haluaisin. Niin paljon pahaa oloa ja ahdistusta olen tunkenut sisimpääni. Olen opetellut hymyilemään ja se käy niin helposti, etten sitä edes huomannut ennen kuin viime talvena. Ihmiset luulevat, että olen aina iloinen, vaikka hymyilen vain siksi, että he suhtautuisivat minuun ystävällisesti.
Minusta tuntuu että olen lukenut tuon kirjan tai ainakin jonkun kirjan "kiltin-tytön"- syndroomasta,se oli hyvä kirja vaikka ei tässä enää tyttö iässä ole oltu pitkään aikaan.
Tiedostan tuon oman puolensa pitämisen, liiallisen kiltteyden välttämisen, miten pitäisi toimia, mutta vieläkin minua vaivaa aika paljon sitten ne tuntemukset jälkeenpäin(= tunnen huonoa omatuntoa/syyllisyyttä puoleni pitämisestä) ja aivan kohtuuttomissä määrin. Tämänkin ahdistuksen tunnistan,pelon mitäpä jos sitten minusta ei pidetäkään, mutta en osaa tehdä sille mitään! Omaa ajatusmaailmaa pitäisi muuttaa, mutta miten! Ja joskus toivoisi että muutos olisi suht pysyvä ettei aina hamaan vanhuuten asti tarvitsisi aina uudestaan opetella pitämään puoliaan...välillä oma itse kyllästyttää tosi paljon...