Miltä masentuneesta yhteydenotot tuntuù ? Onko ne rasittavia velvollisuudesta ehkä "hoidettavia", vai onko se kuitenkin mukava että joku muistaa ja jaksaa otella yhteyttä, vaikkei aina vastakaikua tulisikaan.
Masentunut haluaa "rauhaa" , mitä se sitten oikein tarkoittaa ?
Masentunut haluaa "rauhaa" , mitä se sitten oikein tarkoittaa ?
Vastaukset 4
Vanhimmat
parempi olla yksin ja omassa "rauhassa", mitä se sitten onkaan: ahdistunutta eristäytymistä, joa kuitenkin tuntuu siedettävämmältä kuin rasittavien "ystävien" jaarittelut ja marinat...
Niin, huomaan etten halua kuulla ja jakaa toisen ongelmia, kun itsellä on voimat vähissä. Eikö kuulosta ihan loogiselta ja hyväksyttävältä?
Eri asia olisi, jos kunnon ystävä ottaisi minun oloni huomioon ja pitäisi omat kriisinsä hetken itsellään - tai ei ainakaan kuormittaisi minua enää niillä!
Semmoiset yhteydenotot olisivat minusta masentuneenakin o.k. tai ainakin "ihan-sama", jos ystävä ei ainakaan vaatisi minulta mitään suorituksia. Ikävä kyllä, tämmöisiä kamuja minulla ei ole.
Velvollisuudesta en vastaa ns. ystävien soittoihin tai viesteihin, jos on ilmeistä, että ovat taas riistämässä minua. Oikeassa ystävyyssuhteessa otetaan vastaan JA annetaan.
Tuollainen ristiriita on perin tuttu minullekin. Olen masistyyppi ja läheisyyspelkoinenkin varmaan. Minulla kyllä on monia ystäviä... mutta mikä siinä on, että välistä puhelikmen mahdollinen soiminen ahdistaa... Joskus se on pidettävä pois, jottei soittaja loukkaannu, kun ystävätkin herkkiä!
Minulla usein niin tyhjä olo, etten pysty puhumaan mitään. En tiedä mitä minulle kuuluu. En haluaisi myöskään valittaa tätä oloa, siksikään en vastaa aina. Myöskin tahtoisin, että ystäväni olisivat minua 'isompia ja vahvempia', että voisin kokea vaikka vähän pienuutta. Minä ollen 'opettanut' ihmiseni siihen, että minä aina tuen, kommentoin ja kannustan... Sitten on muodostunut ystävyysverkosto näistä henkilöistä. Nyt vanhempana tajuan, että olen henkisesti ja omana itsenäni aika yksin. Ja, yksinolo on silloin parempi kuin "vajaan" seuralaisen kanssa vuorovaikutus.
Meikäläisen tyyppiset ihmiset helposti antavat semmoisen vahvuuden ja tietäväisen vaikutelman ja muut helposti turvautuvat ja avautuvat. Onhan sekin elämää rikastuttavaa ja siinä rakkaudellisia ihmissuhteita ja välittämistä, mutta... Minulla vain on tarve vetäytyä. Se ei tee minulle hyvää, menetän loputkin ihmissuhdetaitoni, ja jännitys ja lievä panikointi senkun lisääntyvät. Eipä saisi jäädä kotiin... Entäs puoliksi seurassa; taajamassa kävely, kahvilat, seurakuntakokoukset?! Se on juskus hyvä vaihtoehto.
ainakkii mulle.Rakastan hiljaisuutta ja yksinoloa.Ystävät tietävät sen,eivätkä tuppaudu luokseni kutsumatta.Tänne palstalle on ihan kiva kirjoitella,jos rupee tympimään,nappaa vaan koneen kiinni.Ahdistun kaikenmaailman kissanristiäisistä,enkä sinne mene.Ja turhat puheet "mitä kuuluu-kiitos hyvää" tympivät.Jaksaisiko se kyselijä kuunnella,jos alkaisin tosissani kertoa,mitä mulle oikeesti kuuluu?!Nyt sairaslomalla ollessani en ole hetkeäkään kaivannut töihin,jossa jo työn puolesta olin "vaivojen"kuuntelija.Siunattu sairasloma-siunattu hiljaisuus!!!
muistaa ja tulee käymään ym, mutta vain muutaman tunnin kerrallaan. Pinnallsia höpötyksiä ei jaksa kuunnella montaa tuntia.