Maanis-debressiivisiä

kun olin pieni ja sairastaa vieläkin. Välillä kävi hakemassa vauhtia mielisairaalasta - arvaapa itse miten vaikutti.

Olin yli kaksikymmentä vuotta naimisissa tällaisen ukon kanssa. Diagnoosin hän sai viisi vuotta ennen eroa. Ensimmäinen maaninen vaihe oli vasta silloin - sitä ennen viisitoista vuotta kausimasennuksia, pari kuukautta kerrallaan. Viimeiset kahdeksan yhteistä vuotta olivat silkkaa helvettiä - ymmärrän sen vasta nyt, jälkeenpäin. Silloin sitä vaan eli päivästä toiseen ja pelkäsi minkä laskun Ulosottovirastosta posti seuraavaksi tuo tai mikä projekti pamahtaa keskelle olohuonetta tai koska taas alkaa se kun mies makaa sängyssä ympäri vuorokaudet eikä liikahda sieltä mihinkään. Maanista psykoosia ei meille koskaan tullut, mutta välillä kyllä riidan aikana lensin päin seiniä. Senkin pistin jotenkin omaksi syykseni niinkuin kai useimmat pahoinpidellyt naiset, ja sitten sairaudenkin syyksi - kun olen niin vitun ymmärtäväinen.

Isänä hän oli välillä ihana, herkkä ja läsnäoleva, ja välillä unohti lapset tarhaan. Hän teki ohareita kaikille, lapsille ja minulle, työt kusivat, sitten hän oli pahoillaan ja häpeissään. Hän oli auttavainen kaikkia kohtaan heti ja nyt; kiltti poika.

Mitä se teki lapsille? Ts. mitä se kaikki teki lapsille, koska tekihän se myös jotain minulle.

Minusta tuli ensin kärtty, sitten juoppo. No ei nyt umpijuoppo, kun jonkunhan piti hoitaa huusholli, mutta tissuttelin ahdistukseeni niin kauan että nykyään saan edelleen olla tarkkana alkoholin kanssa ettei mene överiksi. Harmitti kun toinen senkun toteutti itseään yöt ja päivät ja minä yritin paiskia lisää ja lisää töitä että saan miehen unelmat ja arjen menot jotenkin maksettua, lisäksi hoidin huushollin ja lapset... eikä koskaan tullut mun vuoro levätä, tai edes olla itsekseni. Odotin aina jotain. Olisin halunnut viettää lasten kanssa enemmän aikaa kun he olivat pieniä, mutta pakko oli ottaa töitä niin paljon kuin kykeni, että talous pysyisi jotenkin kuosissa. Mies ei voinut lapsia hoitaa. Vanhimman ollessa alaluokilla koulussa systeemi oli se että lähdin aamulla kotoa kuudelta, miehen piti hoitaa lapset hoitoon ja kouluun. Vanhimpani ollessa neljännellä hän alkoi minulle kertoilla myöhästelyistä ja opettajalta tulleista lapuista. Kävi ilmi että hänen elämänsä oli ollut jo muutaman vuoden epätoivoista isän herättelyä aamuisin, häpeää myöhästelyistä, lappuja koulusta - jotka kiikutettiin isälle allekirjoitettavaksi, jotta minä en saisi tietää, ja suuttuisi isälle. Järjestin työni toisin. Viimeiset vuodet avioliitossa lähetin lapset kouluun itse. Pikkuhiljaa luovuin kaikesta järjellisyyden odottamisestakaan mieheni suhteen. Elämä oli yhtä epätoivon kehää: arvaamattomuutta ja kauhua, rukousta ja yritystä nähdä valonhiveniä pimeydessä. Alkoholi oli ihana iltainen unohdus ja nujerrus - kunnes sekin aikoi kääntyä itseään vastaan. Tajusin kehittäneeni kemiallisen riippuvuuden ja yritin ponnistella myös sitä vastaan.

Erosimme kun mies jäi kiinni neljännestä sivusuhteestaan. Näiden lisäksi hänellä oli ollut kaikenlaisia sivupanoja, joista en silloin tiennyt mutta jotka hän katsoi parhaaksi jostain syystä tunnustaa minulle eron tiimellyksessä. Ero oli minulle valtava helpotus. Se oli raskasta, laihduin ja kärsin, mutta aloin kuitenkin nukkua yöni, huolehtia itsestäni ja siinä sivussa raitistuin (mutta kuten sanoin, joudun olemaan tosi tarkka alkoholinkäyttöni kanssa nykyäänkin ja varmaan koko elämäni).

Erosta on neljä vuotta. Vanhin lapsista on 22-vuotias. Hänen itsenäistymisensä eron keskellä oli vaikeaa. Hän halusi auttaa isäänsä, mutta ei tietenkään jaksanut. Minua kohtaan hän lainehti; väliin myrskyisästi kapinoiden, väliin tiiviisti ja ikäistään pienemmän tavoin tukeutuen ja turvaa etsien. Murrosiässä hänellä oli lieväasteinen anoreksia(ennen eroa), joka kuitenkin talttui nopealla puuttumisella. Myöhemmin hän viilteli itseään ja oli syvästi masentunut. Hän on jollain tavoin myös läheisriippuvainen: hänen läheiset ystävyyssuhteensa nykyisinkin ovat jotenkin liiankin läheisiä, ystävät käyttävät häntä taloudellisesti ja emotionaalisesti hyväkseen. Hän on taiteellinen ja herkkä. Nyt näyttää kuitenkin valoisammalta kuin aikoihin.

Nuoremmat kaksi (17- ja 15-vuotiaat) ovat selvinneet hämmästyttävän hyvin. Keskimmäisellä oli noin kahdeksanvuotiaana jonkinlaista pakko-oiretta, käsienpesua ja rituaaleja, ja nuorimmalla aivan pienenä tarkkaavaisuuden ja keskittymisen kanssa ongelmia, mutta tällä hetkellä kummallakin menee hyvin koulussa, huolta heistä ei ole ainakaan akuutisti, harrastuksia ja ystäviä piisaa. Paljon he ovat tukeutuneet toisiinsa. Molemmat näistäkin ovat lahjakkaita ja taiteellisia (ja se varmaan tulee miehen geeneistä kun itse olen varsin tavallinen taatelintallaaja - mies oli meillä se taiteilija. Sen puoleen ei mulla ole ikinä ollut aikaakaan taiteilla.)Kaksi nuorinta asuu luonani, vanhin muutti jo viime vuonna pois. Kaikki lapseni ovat tyttöjä.

Lapsillani ei ole ollut helppoa isänsä, eikä äitinsä kanssa. Olen jälkeenpäin katunut sitä että en eronnut aiemmin. Olen itse ollut ns. isin tyttö, ja lasten ja heidän isänsä erottaminen toisistaan tuntui mahdottomalta ajatukselta. Nykyään mietin kuitenkin miten paljon he niinä vuosina menettivät myös äitiään. Erottuani olen varmasti ollut parempi äiti, jaksavampi, rauhallisempi ja raittiimpi. Maailma on alkanut näyttää taas vähän selkeämmältä paikalta. Sairaan vierellä sairastuu helposti itsekin, tajuan sen nyt. Olisi helppo katkeroitua, mutta onneksi mulla ei ole suuria taipumuksia siihen. Alkuun oli vaikeaa puhua lapsille heidän isästään, kun en halunnut rumasti puhua, mutta en oikein kauniistikaan voinut. Nykyään sujuu jo; eihän se mies paha ollut, me vaan ei ikinä sopeuduttu yhteen. Ehkä olisi pitänyt erota aiemmin, en tiedä.