Kerran vuodessa pitäisi saada yksinhuoltajaäideille ja - iseille juhlapäivä. Ihan oma liputuspäivä, sillä suomessa on yh:ta valtaisa määrä, ja heidän työnsä lasten ja oman hyvinvoinnin kannalta on huikean suuri. Heitä ei tarpeeksi arvosteta. He tekevät niin suuren työn lasten kanssa ja jos ovat vielä työelämässä, niin työn määrä kaksinkertaistuu.
Yksinhuoltajille pitäisi olla
oma juhlapäivä
15945
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Minä olen periaatteessa sitä mieltä että kaikki syyt, syyttömyydet ja tekosyyt juhlimiseen perheen kanssa ovat hyvästä.
Mutta tästä en oikein tiedä. Olen yh, mutten koe sitä itsessään juhlimisen arvoiseksi asiaksi, äitiyden kyllä.
Yh-päivä olisi se jolloin perheessän "juhlittaisiin isän kuolemaa"? Ei kuulosta oikealle...
Miksi yh-päivä äiteinpäivän ja isänpäivän lisäksi?
Minkä ajatuksen missaan tässä?
olen kaimani kanssa samaa mieltä ja myös kahden lapsen yh. en todellakaan koe, että voisin juhlistaa sitä, että olen ollut puoliksi syyllinen siihen, että sekä minulle että myös lapsilleni vuoden surullisin päivä on isäinpäivä. vaikka arki sujuukin ja lapset ovat terveitä ja suht onnellisia, niin silti olen ollut osallinen siihen, etten ole ollut parisuhteessani niin vahva, että olisin heille eheän perheen suonut.
Ehkäpä äitienpäivänä voisi muistaa myös niitä äitejä, jotka erityisen raskaissa olosuhteissa selviävät äitiydestä ja kunnialla sen homman hoitavat. Aiheesta oli tänään Hesarin yleisöosastolla hyvä kirjoitus. Kannattaa lukea.
Juhlapäivä kuulostaa mielestäni jotenkin omituiselta - kirjoitit itsekin sen varmasti osittain provokaatiomieless - mutta yksinhuoltajia arvostan kyllä suunnattomasti. Erityisesti nostan hattua niille rohkeille nuorille naisille, jotka uskaltavat pitää lapsensa ja antavat mahdollisuuden elämälle, vaikka lapsen isä häipyisi kuvioista.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että yksinhuoltajien asemaa tässä yhteiskunnassa tuli parantaa roimasti. Ennen kaikkea käytännön apua tulisi tarjota! Esimerkiksi kunnan pitäisi järjestää säännöllisin väliajoin ilmainen kodinhoitaja yhdeksi iltapäiväksi yh-perheeseen, jotta huoltaja ehtisi hoitaa oikeasti juoksevia asioita. Ja nuo yleiset tukiasiat pitäisi hoitaa kuntoon.
Muistan, että opiskeluaikana mieheni, tuolloinen poikaystäväni, oli erään yh-naisen kouluikäisen pojan tukihenkilö. Mies sai pientä korvausta, kun hän vei pojan kerran viikossa lätkämatsiin, kirjastoon ym. Ihmissuhde oli hyvin palkitseva kaikille osapuolille ja yhteydenpito on jatkunut, vaikka poika on lähes aikuinen.
Joskus olen miettinyt, että menisiköhän yh-asiat paremmin jakeluun, jos me ydinperheäidit alettaisiin ajaa aggressiivisesti "kanssasisariemme" etuja.
ovat köyheimpiä ja vailla omaisuutta. Ne joilla ei ole mitään vastinetta antaa, ei heihin myös mitään sijoiteta.
Se on suomessa oppinut, että olitpa opiskelija, työtön, vanhus, sairas, eläkeläinen, joilla ei ole mitään muuta kuin kulutustarvetta, he eivät sa yhtään mitään. Heiltä vaanotetaan.
Mutta ne joilla on omaisuutta niin heille myös annetaan. Raha menee aina rahan luokse. Me muuta olemme vain niitä, joihin ei kannata sijoittaa. Kuinka vaikeeta on mihinkään tukiinkaan saada korotuksia, se ei onnistu millään, mutta he joilla on hirmuset tulot saavat korotuksia ilman että niistä edes taistellaan, ne vaan ttulevat heille.
Olen kanssasi samaa mieltä. Kyllähän yksinhuoltajuus - etenkin meillä joilla se on totaalista - ON raskas "ura". Vastaaminen lapsista, kodista, elannosta, KAIKESTA täysin yksin on melkoinen haaste ja elämäntehtävä.
Kyllä yksinhuoltajat pitävät aivan liian pientä ääntä. Apua ja tukea yhteiskunnalta tarvitsisi monikin meistä. Tuntuu, ettei enää työssäkäyvänkään yksinhuoltajan rahat meinaa riittää asumiseen, teinien tarpeisiin jne. jne...
Ja joku ehdotti, että yhteiskunnan pitäisi tarjota hoitoapua, jotta vanhempi pääsisi yksinkin hoitamaan asioita. Tai miksei pitämään vaikkapa yhden vapaapäivän. Jaksaisi taas paremmin arkea tallata lasten kanssa.
Mitä juhlistamista siinä on, että on onnistunut hajottamaan perheen? En nyt puhu kuolemantapauksista, vaan ihan yleisistä erotilanteista.
Itse olin yh ja se oli elämäni helpointa aikaa sen jälkeen kun olin saanut lapset. Enkä KOSKAAN, missään vaiheessa kuvitellut olevani joku sankari, päin vastoin, surullinen siitä, etten todella tarkkaan miettinyt kenen kanssa lapsia hankin.
Nyt uudessa suhteessa- uusperhe siis- ja se se vasta rankka valinta on. Voin kertoa kokemuksilla kaikista perhemuodoista. Yh saa paljon tukea ja ymmärrystä eikä tarvitse kantaa huolta syyllisyydestä, eikä parisuhteesta. Jos yh ei jaksa, saa apua myös kaupungilta, jossa asuu.
lapsensa hoitamaan! Vaikkei nyt juhlisikaan sitä, niin ainakin arvostaa omaa osuuttaan siitä että yksin jaksaa ja on pärjännyt.
ainakin omassa elämässä yksinhuoltajuus on vielä ollut pieni taakka. Kaikki on niin suhteellista.
minkään taakan takia?
Äitejä ja isiä he ovat siinä missä muutkin äidit ja isät, ei heidän vanhemmuutensa ole yhtään sen arvokkaampaa vaikka ovatkin yksinhuoltajia.
Äitini oli yh ja isääni en montaa kertaa nähnyt. Muistin äitiäni myös isänpäivänä, aina sai kortin ja kahvit marraskuussakin! Mielestäni mukava tapa muistaa yksinhuoltajaa. Myös äiti muisti minua isänpäivänä ollessani muutaman vuoden ajan yksinhuoltaja :)
Tapana on juhlia ja arvostaa ihmisiä erilaisten saaavutusten kautta. On aika kyseenalaista mikä saavutus on hankkia lapsia ja kasvattaa heitä sitten rikkinäisessä kodissa syystä tai toisesta. Osalle ero on jopa omaa vapautta eron hetkellä ja tilanteessa haetaankin omaa mielihyvää ja tovin kuluttua ollaan sitten riistettyjä yh:jia..
Jokatapauksessa aina tavalla tai toisella ollaan itse vikapäitä siihen ankeaan yksinhuoltajan asemaan. Jokainen tekee omat ratkaisunsa ja elää niiden mukana, toisella ei miestä ole koskaan ollutkaan.
Äitien kunniamerkkejä jaettaessa takavuosina on ainakin ollut lukuisia saajia jotka leskenä ovat lapsensa hoitaneet asiallisesti aikuisuuteen. Heitä olen valmis arvostamaan.
Kun taas parisuhde mättää jostain syystä ja siitä halutaan eroon niin mitä arvostusta se kenessäkään herättää? Jos ukko on kelvoton ennen lapsia ei ne lapset sitä yleensä juuri muuta ja jos se mättää turpaan jo seurustellessa niin ei papin aamen sitä lopeta..
Yksinhuoltajan arki on kovaa monella ja siitä on luksus kaukana. Se on kuitenkin tietoinen valinta johon lähtiessään pitää ymmärtää mitä on tulossa.
Kärjistetysti voisi sanoa että yksinhuoltajan juhlaa on aina kun lapset on sillä etävanhemmalla jos ovat koskaan. Moista vapaata viikonloppua on tavallisessa perheessä tuskin lupa kaivata saati saada?
Oikeastaan oli huvittavaa tuo "jos on töissä" joka kertoo aika paljon siitä missä asiassa oikeasti mennään. Monelle perheenäidille kun on ihan normia olla töissä ja käydä kaupassa jne ja se mies tulee kun tulee kun ehtii omilta töiltään ja osallistuu sen minkä ehtii. Ei kaikilla oikeasti jaeta kaikkea eikä perusperheet ja yh:t ole kaikki samoja stereotyyppejä.
Kuitenkin kunnia niille jotka ovat tilanteessaan yllättäen ja oikeasti yksin eikä niin että jossain on joku vastuutaan pakoileva tai joku jolle niitä lapsia ei suin surminkaan tahdota antaa kun kiukutellaan ja kostetaan.
"Jokatapauksessa aina tavalla tai toisella ollaan itse vikapäitä siihen ankeaan yksinhuoltajan asemaan."
Leskeys?
Ja mihin ihmeen ankeaan asemaan?
ja ....?
siitä että epäonnistuin (itse avioeroperheen lapsena) pitämään vauvani perheen kasassa, en voi järjellä ajatellen tuntea syyllisyyttä siitä että mies ei halunnutkaan muuttaa elämäänsä perheelliseksi, vaan perui oman osuutensa ja jätti kaiken minulle. minulla ei ollut vaihtoehtoa häipyä ryyppäämään kaikkia rahojani ja panemaan muita miehia lapsen synnyttyä. mutta miehellä on.
se on siis äitiyttä, jolla ei ole mitään tekemistä isyyden kanssa. vai kuka äiti lähtisi rintamalle sotimaan ja jättäisi lapsensa ilman äitiä????
isä toi lapsen kotiin äitienpäivänä ulkoiltuaan tämän kanssa, eikä edes onnitellut tai kiittänyt että olen 2 ja puol vuotta hoitanut yksin hänen 2 ja puol vuotiasta lastaan.
se on kumma miten jaksaa herättää närää se ettei maailmassa ole epäitsekkäämpää oliota kuin äiti. sitä ei niin millään haluta hyväksyä tai tunnustaa!