Evankeliumi katosi

Nimim. 1n kertainen on kuvannut nuorenkansaopisto-opiskelijan kokemusta hoitokokouksista:

Täällä on käyty kirjavaa keskustelua 70-luvun hoitokokouksista ja niihin liittyvistä tapahtumista. On tullut useita, ehken nuorempien kommentteja jotka eivät olleet mukana noissa tapahtumissa, että mitä niitä märehtimään. Menneet on menneitä. Vai onko sittenkään?

Kerron nyt oman kokemukseni noista sen ajan tapahtumista ja kysyn sitten neuvoa teiltä tämän hetken nuoret, miten te toimisitte?

Olen pienen paikkakunnan suojaisessa siionissa lapsuuden saanut asua ja kasvaa. Rippikoulu oli nuorelle ikimuistoinen kokemus, tapasin ja sain paljon saattomiehiä eripuolelta suomea. Suunittelimme jo rippikesänä yhdessä kulkien, että haemme opistoon opiskelemaan. Ja siellä sitten taas tapasimmekin. Voin sanoa että elimme elämän kevättä, suojassa pahalta maailmalta. Olin ja ystäväni myös ns. tuntemisissa jos sana tähän sallitaan. Uskominen tuntui helpolta ja päämäärä kirkkaalta.

Mutta sitten talvella tuli kutsu monille meille eripuolilta suomea kotisiioniin, hoitokokoukseen. Taatusti arkana ja hämmentyneinä itsekukin meistä niihin tilaisuuksiin meni.

Ovet suljettiin koska ne ei olleet yleisiä ry:n tilaisuuksia. Tuli veljet, joilla hengen eroittamisen lahja oli. En voi unohtaa sitä tunnetta ja tunnelmaa joka siellä vallitsi.
Me, lähes lapset tuijotimme kuin jotain epätodellista kun vanhukset ja keski-ikäset sisaret ja veljet vääntelehtivät tuskissaan ja osa rukoili synnin tuntoa ettei tulisi sidotuksi.

Meille osalle nuoria jotka olimme lapsuuden yhdessä olleet, olimme samassa penkissä ja meille kerrottiin ne sanat ja kaava jolla piti käydä seurakunnan edessä parannus tekemässä. Sanojen kertoja oli yhden ystäväni isä, puhujasetä.

Olen joutunut siihen ja siihen väärään henkeen ja hengen hedelminä on ........
Oli kova paikka lapsille. Oltiin asioiden ympärillä joista ei ymmäretty yhtään mitään.
Se kotisiioni jonka suojassa oltiin kasvettu ja opit, neuvot ja anteeksianto saatu, oli saastunut.

Koko se perusta tuntui romahtaneen, joka toi turvallisuuden tunteen.
Palasimme takaisin opistoon ja kauden aikana eri aikoina kävivät muutkin kotisiioninsa hoidossa.
Teimme vielä opistossa kukin vuorollamme parannusta vääristä hengistä jotka oli sielumme saastuttaneet.

Kaikki ystävät ei osanneet tehdä oikeilla sanoilla parannusta ja heille kun ei asia kirkastunut, ei anteeksiantoa kuulunut.
Suuri oli suru myös niillä joiden omainen oli saanut laskea matkasauvansa ennen hoitokokouksia.
Kelpasiko sielu Jumalalle? Veikö saastainen henki
heidät iankaikkiseen vaivaan?
Hekin niinkuin mekin olimme seurakuntaäidin opissa, neuvossa ja nuhteessa, mutta pahasti hakoteillä.
Vaikka emme itse sitä tietäneet tai huomanneet.
Menimme lammaslauman mukana.
En itse ymmärtänyt silloin mistä oli kyse,
Olimme viattomassa lapsen uskossa ja jokin määrittlemätön oli ottanut meistä vallan ja oli viemässä meitä kadotukseen. Koko Herran lammaslaumaa.
En vieläkää voi ymmärtää ja lakata ihmettelemästä mitä silloin tapahtui.
Olen kysynyt vanhemmilta, viimeksi Perhon suviseuroissa mitä oikein tapahtui?
He eivät voi kun ihmetellä, eivät he ole vieläkään ymmärtäneet tapahtunutta.
Uskon että näin on monen uskovaisen kohdalla.
Ja sitten siihen kysymykseen joka on fiktiivinen mutta kuitenkin.
Jos tämä toistuisi nyt, mihin uskoisit?
Voiko sinun äitiseurakunta, Jumalan valtakunta olla väärässä?
En kysy että voiko tälläistä tapahtua, koska kukaan ei vastaisi, kyllä.
Me emme voi sanoa, miksi pitäisi märehtiä ja kaivella menneitä. Tässä on myös muusta kyse kun saada syyliset "penkille". Toivottavasti ne kirjoitajat jotka arvostelevat tätä aihetta, pystyisivät ajattelemaan sen tapahtuneen omalle kohdalle, mistä he löytäisivät itsensä?

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000490&posting=22000000010031109

Nimim. 1m kertaisen kirjoituksia on ollut paljon tällä palstalla. Hän tuntuu tietävän asioidn taustoja pitkälle historiaan.

sinun ennemmin tulisi kiittää ja iloita?