Ei KAVERIN KAVERIA 4 VUOTEEN!

Minulla oli veihe, ettei ollut kaverin kaveria 16 vuoteen.

Ei kaverin kaveria minullakaan, ollut 3vuoteen. :(

ja nuori mies olen..

Tiedän tunteen erittäin hyvin omasta menneisyydestäni. Tosin kyseisestä ajanjaksosta on jo vuosia aikaa. Itse olin vielä kiusattu koulussa, eikä mitään mitä tein tuntunut olevan oikein.

Tuo pelko sosiaalisia tilanteita kohtaan laukesi niin pahana, etten saanut edes käveltyä 200 m matkaa kouluun, miettimättä ensin matkan kävelyä pitkän aikaa ja jopa sitä, miten sinne kävelisin. Kaupassa käynnit olivat myös kauhistus, kuten julkiset liikennevälineet ym. Pelkäsin ihmisiä.

Kyllä se siitä kuitenkin helpottaa. Pakotin vähitellen itseni niihin tilanteisiin mitä pelkäsin kaikkein eniten. Pieni askel kerrallaan. Pelko kalvoi sisältä ja monet kerrat päädyin kotiin itkemään että asiat menivät mönkään tai en onnistunut, mutta vähitellen tajusin että asioille voi ehkä tehdä jotain. Ihmiskammo ja töissä oloon sopeutuminen veivät ehkä pisimmän aikaa, jopa vuosia, mutta nyt on jo paljon helpompaa. Se ehkä kaikista asioista aiheuttaa vieläkin ongelmia, mutta vain alkuvaiheessa kun ei tunne ihmisiä. Tässäkin olen soveltanut pakkoaltistamisen keinoa ja mennyt aivan väkisin tutustumaan ihmisiin.

Tsemppiä sinulle, on täällä muitakin!

Sähän olet nyt ysillä vai? Miksi et uskalla yksin kulkea? Etkö edes keskellä päivää?

mutta se ei ole minun vikani, ettei minulla ole kavereita. eikä välttämättä muidenkaan. maailmaan yksinkertaisesti mahtuu niin monenlaista, kun on niin paljon ihmisiä ja kaikkea, että jollakin on myös huonoa tuuria ja jotkut eivät uskalla olla kavereitasi, vaikka haluasivat, koska saattavat pelätä menettävänsä muita omia kavereitaan. tässä iässä kun on monenlaista mustasukkaisuutta ym. missään nimessä ei pitäisi syyttää itseään, niinkuin minä tein ja yritin itsaria.. ei hemmetti se on hirveintä mitä voi olla, onneksi olen vielä tässä, että voin kirjoittaa sinulle. elämä on vaikeaa, vastoinkäymiset kasvattaa ja vahvistaa. toivon itse niin, että myöhemmin sitten ihmiset uskaltavat olla myös minun kavereitani, kun ovat hieman kypsyneet ja aikuistuneet. eikä se ole välttämättä niilläkään helppoa, joilla on kavereita. olen huomannut, että ryhmässä on pelko, että potkaistaan pihalle ja se pakottaa olemaan tosi kova ja nokkela sanomaan ja tekemään, puhumaan muista paskaa. ja monet ovat ryhmässä vain siksi, ettei tarvitsisi olla yksin, sillä se on yllättävän monen suuri pelko ja häpeä. siksi jotku ovat vaikka millaisessa porukassa, vaikka siinä ois ilmapiiri kuin surkea, jotta vois kuulua johonkin. jos joku sellaisesta porukasta haluaisikin olla kaverisi, se ei uskaltaisi koska muut voisivat hylätä. yksinäisyydestä ei siis kannata syyttää itseään tai muita. päivästä toiseen vain koita olla sosiaalinen ja oma itsesi, liity vaikka johonkin seuraan tai joukkueeseen. meitä tällaisia nimittäin joka kolkassa, lähempänä kuin voisi uskoakkaan !!!

äläs nyt ei sinun älämäsi niin kauheaa voi olla itselläni oli vähän samallainen juttu koulussa. Jos ihminen on vähän erilainen niin sitä syrjitään, kaikki järjestyy kun vähän vanhenet ja aikuistut.

ei määrää sitä millainen ihminen sinusta tulee!

Keksippä itsellesi joku mukava harrastus ja nauti elämästä. Kun viihtyy itsensä kanssa ei muiden mielipiteillä ole väliä,ne todelliset kaverit eivät ole pinnallisia ja ilkeitä vaan auttavat sinua hädän hetkellä ,ja varmasti niitä sinulle tulee olet niin nuori vielä.

Joskus ystäviä löytyy yllättävistä paikoista ,ihminen on perusluonteeltaan sosiaalinen otus eikä viihdy kauan yksin.

Kun osaa katsella ympärilleen ,ja on itsekkin sosiaalinen kavereita kyllä löytyy ...ehkä he itse eivät vain uskalla jutella sinulle.

Pikku hiljaa sitä uskallusta kertyy ,kun alkaa itse liikkumaan ja harrastelemaan,kotona oleminen tekee vain mökkihöperöksi,nythän on kesätöidenkin aika..nuorillehan niitä on pakko järjestää.

En tiedä lohduttaako yhtään, mutta mulla oli yläasteella ja lukiossa n. 6 vuoden ajan samanlaista - paritöissäkin olin aina se jämäihminen, jota siedettiin vain siksi kun opettajat pakotti. Yksin "sain" olla aina, niin koulussa kuin vapaallakin. Se oli ikävää aikaa se, mietin jatkuvasti mikä mussa on vikana ja onko musta koskaan yhtään mihinkään.

Nyt yliopistossa mulla on kuitenkin alkanut mennä paremmin. Sulaudun porukkaan ja tulevaisuus näyttää valoisalta, vaikka menneisyyden jättämät haavat onkin välillä kipeät. En tiedä mistä se johtuu, että muhun suhtaudutaan täällä niin eri tavalla, koska mun mielestä en ole muuttunut mitenkään erityisesti menneistä ajoista. Ehkä täällä on fiksumpaa porukkaa ympärillä ja pientä erilaisuutta hyväksytään paremmin. Joka tapauksessa olen oikein tyytyväinen siihen, että jatkoin huonoina aikoina puskea eteenpäin, vaikka usein teki mieli luovuttaa. Silloin en nähnyt mulla mitään tulevaisuutta, mutta nyt tuntuu siltä että melkein kaikki on vielä mahdollista.

Hei sympaattiset selviytyjät,

Oon mäkin ollut kymmenisen vuotta täysin yksin. Edelleenkin jään helposti ulkopuoliseksi ja sivulliseksi, joskaan en kiusatuksi(eihän sellaista aikuiset yleensä harrasta). Tulin ajatelleeksi, että esim. sinunkaltaisesi ihminen voisi olla sellainen johon minä ja monet kaltaiseni haluaisivat tutustua. Nuorena ryhmäpaine on kova ja siksi olo voi olla kurja. Mutta ei kai voi olla tavoiteltavaa olla esim. pissis(oon oppinu uuden sanan ;-) ). Kokemustesi ansiosta Sinä tiedät, mitä merkitsee aito välittäminen ja osaata arvostaa sitä, kun sellaista viimein löydät. Sitä paitsi nekin, jotka näyttävät niin haavoittumattomilta ulospäin voivat olla mitä herkimpiä. Toivottavasti en vaikuta besser-wisseriltä, sillä se ei ole tarkoitus. Halusin vain kertoa siitä, että joskus vielä näet tuossakin elämänvaiheessasi kauneutta. Joka tapauksessa ilahduin löytäessäni (mielestäni) kaltaisiani täältä suuresta bittiavaruudesta. Ai niin, olen 27-vuotias ja elämäni vaikein aika oli arviolta 15-20 vuotiaana ja seuraavaksi vaikeinta oli 20-25-vuotiaana. Sen jälkeen on tullut elämä koko ajan ihanammaksi, vaikka olen edelleenkin se sama "luuseri" kuin ennenkin. Tuo kurjuus, jota tunnet liittyy ehkä siis tuohon ikään, jota elät, joten älä luule, että koko loppu elämäsi olisi tuollaista. Mikään ei ole sen söpömpää kuin ujo ihminen ja hänen luottamuksensa voittaminen on maailman suurin palkinto! :-D

Toivottavasti luet, vaikka kirjoitankin näin "myöhään". Onko tämä keskustelu jo loppunut?

Voitaisko jutella jotain aiheesta lisää? Onko muillakin ollut juuri nuo kyseiset vuodet kamalampia ja mistä olette löytäneet onnen elämäänne? (Mä löysin ystävän ja siksi olen kuivilla.)

Joka tapauksessa kiitos kirjoituksistanne!

olisin lukenut omasta tytöstäni. Hän on pian 15-vuotias. Hänellä on melkein samanlainen tilanne kuin sinullakin. Eli hänkään ei käy missään eikä hänellä ole yhtään kaveria. Hän on aina vaan kotona ja istuu tetsikalla. Olisi mukavaa, jos tyttäreni voisi ystävystyä vaikka sinun kanssasi.