Mietin aina etten voi olla masentunut, minunhan pitäisi hehkua onnea, koska olen vasta saanut terveen ihanan tyttövauvan. Haluan uskoa että kaikki johtuu vain väsymyksestä, ja niinhän se voikin olla.
Mutta en tunne enää itseäni, en ole lainkaan sama ihminen kuin ennen. Vielä synnytyksen jälkeenkin jonkun aikaa minulla oli sitä samaa elämäniloa kuin ennen, mutta nyt se on täysin kadonnut. En jaksa edes hymyillä enää.
Ennen tykkäsin käydä ostoksilla hirveästi ja muuten vain katselemassa kaupoissa, nykyään kun mieheni sanoo, että mene käymään jossain, hän katsoo vauvaa niin en jaksa lähteä eikä se innosta niin enään. En edes halua hakea postia enää, ja poistua talosta, vaikka tyhmäähän se on.
Olen aina ollut hirveän tarkka ulkonäöstäni, ja minulle on ollut tärkeää että näytän hyvältä, pelkästään kotonakin. Mutta enää minusta ei edes tunnu että voin näyttää hyvältä, vaikka olenkin laihtunut synnytyksen jälkeen 15 kiloa, mutta kun katson peiliin, tuntuu että olen läski ja ruma. Tekisi mieli vain vetää kaapu päälle. Voin olla monta päivää kotona vain yövaatteilla ja tukka harjaamatta, vihaan tätä itsessäni, haluisin näyttää hyvältä.
Jokainen pienikin asia tuntuu niin ylipääsemättömältä, kun piti soittaa ja varata aika jälkitarkastukseen, venuttelin sitä viikkoja koska sekin vain tuntui niin vaikealta. Pyykinpesukin on nykyään niin ylipääsemästön asia.
Ja tuntuu vain niin yksinäiseltä, vaikka minulla on suuri tukiverkosto ja paljon läheisiä ympärilläni, tuntuu silti että olen yksin.
Ja tuntuu että kaikki on kyllästyneitä kun olen hokenut että olen niin väsynyt. Nyt yritän tehdä kaiken itse, ja näyttää kaikille kuinka hyvin pärjään, vaikka se on aivan tyhmää. Ja muutenkin tuntuu että kaikki pitää tehdä itse, jos pyydän apua tuntuu että teen väärin.
Miehini kysyy usein mikä minua vaivaa, sanon aina että ole vain väsynyt, en halua huolestuttaa häntä turhaan tai kertoa muutenkaan. Pidän sitäkin vääränä jos olen masentunut.
Vauvaani yritän käyttää kaikki vähätkin energiani, että hän on ilonen. Välillä vain kun hän itkee ja itkee, purskahdan ittekin itkemään, ja sen jälkeen pyytelen anteeksi ja tunnen syyllisyyttä.
Olen vain niin voimaton välillä. Välillä haluisin vain hypätä sängyn pohjalle ja itkeä, ja pysyä siellä. Tai itkeä miehelleni mutta en viitsi vaivata häntä. Kuinka tyhmää sekin on. Itken sitte yleensä vain öisin, yksin.
Vähän aika sitten nautin seksistä paljon, ja se piristi minua, mutta nyt en enää osaa nauttia siitäkään. Haluisin vaan taas olla oma itseni, elämäniloinen, näyttää hyvältä ja nauttia asioista, enkä tälläinen mökkihöperö.
Onko tämä normaalia väsymystä joka menee ajan kanssa ohi? Kun on minullakin joskus niitä parempia päiviä.
Kiitos niille jotka tämän jaksoivat lukea ja vastata.
Mutta en tunne enää itseäni, en ole lainkaan sama ihminen kuin ennen. Vielä synnytyksen jälkeenkin jonkun aikaa minulla oli sitä samaa elämäniloa kuin ennen, mutta nyt se on täysin kadonnut. En jaksa edes hymyillä enää.
Ennen tykkäsin käydä ostoksilla hirveästi ja muuten vain katselemassa kaupoissa, nykyään kun mieheni sanoo, että mene käymään jossain, hän katsoo vauvaa niin en jaksa lähteä eikä se innosta niin enään. En edes halua hakea postia enää, ja poistua talosta, vaikka tyhmäähän se on.
Olen aina ollut hirveän tarkka ulkonäöstäni, ja minulle on ollut tärkeää että näytän hyvältä, pelkästään kotonakin. Mutta enää minusta ei edes tunnu että voin näyttää hyvältä, vaikka olenkin laihtunut synnytyksen jälkeen 15 kiloa, mutta kun katson peiliin, tuntuu että olen läski ja ruma. Tekisi mieli vain vetää kaapu päälle. Voin olla monta päivää kotona vain yövaatteilla ja tukka harjaamatta, vihaan tätä itsessäni, haluisin näyttää hyvältä.
Jokainen pienikin asia tuntuu niin ylipääsemättömältä, kun piti soittaa ja varata aika jälkitarkastukseen, venuttelin sitä viikkoja koska sekin vain tuntui niin vaikealta. Pyykinpesukin on nykyään niin ylipääsemästön asia.
Ja tuntuu vain niin yksinäiseltä, vaikka minulla on suuri tukiverkosto ja paljon läheisiä ympärilläni, tuntuu silti että olen yksin.
Ja tuntuu että kaikki on kyllästyneitä kun olen hokenut että olen niin väsynyt. Nyt yritän tehdä kaiken itse, ja näyttää kaikille kuinka hyvin pärjään, vaikka se on aivan tyhmää. Ja muutenkin tuntuu että kaikki pitää tehdä itse, jos pyydän apua tuntuu että teen väärin.
Miehini kysyy usein mikä minua vaivaa, sanon aina että ole vain väsynyt, en halua huolestuttaa häntä turhaan tai kertoa muutenkaan. Pidän sitäkin vääränä jos olen masentunut.
Vauvaani yritän käyttää kaikki vähätkin energiani, että hän on ilonen. Välillä vain kun hän itkee ja itkee, purskahdan ittekin itkemään, ja sen jälkeen pyytelen anteeksi ja tunnen syyllisyyttä.
Olen vain niin voimaton välillä. Välillä haluisin vain hypätä sängyn pohjalle ja itkeä, ja pysyä siellä. Tai itkeä miehelleni mutta en viitsi vaivata häntä. Kuinka tyhmää sekin on. Itken sitte yleensä vain öisin, yksin.
Vähän aika sitten nautin seksistä paljon, ja se piristi minua, mutta nyt en enää osaa nauttia siitäkään. Haluisin vaan taas olla oma itseni, elämäniloinen, näyttää hyvältä ja nauttia asioista, enkä tälläinen mökkihöperö.
Onko tämä normaalia väsymystä joka menee ajan kanssa ohi? Kun on minullakin joskus niitä parempia päiviä.
Kiitos niille jotka tämän jaksoivat lukea ja vastata.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mielestäni tuo on masennusta,itse olen ollut aivan samanlainen ja olen edelleenkin välillä päivät yö puku päällä ja hiukset harjaamatta,vaikka lapseni ovat jo 4v ja 1,5v...en ole hakenut apua tähän tilanteeseen lääkäristä eikä tukiverkkoakaan ole...minullakin on niitä parempia päiviä välillä mutta valitettavan usein olen todella väsynyt enkä jaksa välittää ulkonäöstäni yhtään mitään...kotihommat ja muut teen väkisin,soittoja usein viivyttelen monia viikkoja vaikka voisin hoitaa ne heti pois...apua tässä pitäisi hakea,itse en pääse ikinä missään käymään kun lapsille ei ole hoitajaa niin en tiedä piristäisikö se minua...
Niin piti vielä sanoa että suosittelen toki että haet ajoissa apua tilanteeseen,se kun vain pahenee ajan kanssa...vaikka onhan minullakin ollut pitkiäkin jaksoja että olen ollut kiinni normaalissa elämässä,synnytyksen jälkeinen masennus ilmeisesti...voimia ja hyvää kesän alkua sinne!!!
Hei, Kuullostaa niin tutulta ja suosittelenkin että käyt neuvolassa juttelemassa. siellä kyllä tietävät näistä asioista ja ohjaavat tarvittaessa lääkäriin. Itse siis painin samanlaisten asioiden kanssa, poika nyt 6 kk. Niin suuri elämänmuutos, että vie aikaa taas laittaa "kuviot" uusiksi.Usko vaan ettet ole yksin näitten asioitten kanssa. Anna itsellesi aikaa ja tunteille tilaa. Jos väsymys jatkuu pitkään saattaa se puhkaista masennuksen,joten hoida itseäsi. Sen on se pieni rinsessa ansainnut. Jaksamisia
Hei ystäväiseni!
Kirjoitukseni oli kuin suoraan minun elämästäni vähän yli vuosi sitten, sillä erotuksella etten koskaan ole pahemmin panostanut ulkonäköön vaan painattelen menemään aika natural. No anyway...
Ensiksi tiedoksi että hormoonit ne vaan jyllää ja kyllä sinä palaudut omaksi itseksesi ihan tulevaisuudessa. Voi vaikuttaa ihan maailman lopulta koko touhu ja vaikket itseäsi tuntisi kovin väsyneeksi niin väsymystä se varmaan suureksi osaksi on. Kaikkein parhain keino päästä tästä hullusta hormonimyllykästä ohi on puhua siitä ihan reilusti ja itkeä silloin kun siltä tuntuu. Kerro tuntemuksista myös miehellesi, miehillä on joku uskomaton kyky hypätä puikkoihin silloin kun pienen lapsen äiti on "hormoonit"päällä, miehetkin osaavat pestä pyykkiä vaikkakin omalla tavallaan, mutta kyllä ne pestyä tulee. Lisäksi ei vauva aika ole mitään älytöntä kisailua siitä kuka sen parhaiten jaksaa itse sädehtien, se on vain julkisuuden luomaa harhaa...
Ystävistäsi varmaan löytyy joku muukin äiti niin ei muuta kun rohkeasti kerrot hänelle tuntemuksia, yleensä kaikki käyvät samat asiat lävitse ne vain ovet äitiyden salatut aiheet ja vapauttaa kyllä kunnolla kun pääset asioista puhumaan.
Kaikki mistä viestissäsi kerroit kuulostaa minusta ihan normaalilta nyt vain hanat auki niin olokin helpoittuu. Itse kävin saman läpi nyt jo yli vuosi sitten ja kamalikseni luulin minäkin muuttuvani mutta sitten eräs ihana äiti sai minuun valettua uskoa ja jaksoi olla olkapääni ja kas kummaa kun se oma "vanha" minä löydyin uudestaan.
Eli vähän höllää niitä kuvitelmia hyvästä äidistä ja luottoa puolisollesi ja muista että lapsellesi olet se maailman kaunein olento myös ilman mitään ehostusta.
Terveisin äitiyden myllerryksen läpikäynyt ja taas omana itsenä.
Itse olen sairastanut masennuksen .
Eli sinun kannattaa olla hyvin hyvin tarkkana ja "varpaillaan" että koska menet ns. rajan yli.
Milloin on kyse univelasta, väsymisestä ja hormoonimyrskyistä ja milloin todellisesta masennuksesta.
Ja jos kyse on on todella masennuksesta, niin silloin siihen ei auta muutama yö jonka saat nukuttua kunnolla, vaan tarvitset todella terapiaa ja joissain tapauksessa lääkitystä, joiiloin saat serotoniinitasot aivoissa tasapainoon.
(äskeinen voi kuullostaa pelottavalle ja pahalle, mutta sitä se ei todellakaan ole... =)
Vahva ja huolehtivainen ihaminen hakeee apua ja kertoa että voin huonosti. "Mielenjärkkymis" ongelmia pelätään turhaan, mutta niissä ei ole mitään sen kummoisempaa kun jos jalka olisi mennyt poikki. Silloin kyllä kiiruhdetaan apua hakemaan.
Ei kannata antaa tilanteen mennä liian pitkälle ja kenenkään ei tarvitse elää "pahassa olossa". En tietenkään sano että olisit jo sairastunut masennukseen vaan halusin vain kertoa omista kokemuksista ja ajatuksista.
Ylipäätään Suomessa käytetään uskomattoman paljon masennulääkkeitä ja osa ihmisistä elää täysin normaalia elämää niiden avulla.
Itse lopettelin asken puolen vuoden cipralexin käytön (ei aiheuta riippuvuutta, masennuslääke) ja opettelen uutta elämäntapaa työn, kodin ja vapaa-ajan suhteen.
n. 10 000 äitiä sairastuu vuosittain synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Valtava muutos, hormoonitoiminta, univelka yhdessä saattavat laukaista sietämättömän olotilan, vaikka itse kuinka taisteleisit sitä oloa vastaan.
Muista olla REHELLINEN OLOSTASI JA TUNTEISTASI itsellesi ja läheisillesi, VAIN näin voit päästä eteen päin.
Voimia ja jaksamista toivottelee 4-vuotiaan suloisen pojan äiti
minä käyn vieläki läpi (lapsi 1,3 vuotta) sammaa. nyt alkaa vain enemmän meneen asiat huonommaksi.. kannatta tosiaan ajoissa pyytää apua ja puhua asiasta..itse en uskalla vieläkään vaikka haluaisin..elämän ilo ei ole vieläkään palannut en tosiaankaan vielä ole se sama ihminen hauska iloinen energinen..nyt olen tosissaan jo harkinnut mene´mistä neuvolan puheille koska mieheniki kärsiin tästä..
mutta onnea ja jaksamista sulle ja kannattaa puhua jos painaa asiat...ettei jää taakaksi niinkuin minulla
aloittaneelle :)