Äitini haluaa kovasti että menemme käymään. Mutta kun menemme, hän on niin hermostunut, että hössöttää koko ajan jotakin, ettei edes juttele kanssani. Tiskit pitää tiskata juuri sen tunnin aikana kun me olemme siellä, kellariin pitää juosta hakemaan mehupulloa, hän on mieluiten selkä päin minuun tai ei ainakaan kertaakaan katso silmiini. Juttelevat isäni kanssa kahdestaan joistain asioista, joihin en voi osallistua.
Lisäksi hän jännittää niin kovasti, tulemmeko jouluna ja äitienpäivänä yms. käymään, että voi huonosti. Tiedän, että olen tuottanut paljon murhetta äidilleni, mutta elämäni ei ole ollut yhtä auringonpaistetta. Minun on kovin ahdistavaa mennä käymään siellä.
Puhua ei asiasta voi, äiti ei ole koskaan yksin ilman isää. Minkäänlainen keskustelu asiasta ei onnistu, puhumme vain pinnallisista asioista. Puhelimessakin äiti paahtaa omat repliikkinsä kuin ulkoaopeteltuna - en saa edes suunvuoroa.
Koko ajan saa pelätä, että tuottaa äidilleen huonovointisuutta ja sydänkohtauksen ja sairaalareissun ja ties minkä. Hän ottaa kovin raskaasti kaikki minun elämässäni pieleen menneet asiat.
En tiedä, mitä tehdä. Olen yrittänyt puhua asiasta, mutta se ei onnistu. Olen yrittänyt olla välittämättä ja pitää etäisyyttä - tunnen syyllisyyttä.
Tunnistaako joku vastaavan asetelman omassa elämässään?
Lisäksi hän jännittää niin kovasti, tulemmeko jouluna ja äitienpäivänä yms. käymään, että voi huonosti. Tiedän, että olen tuottanut paljon murhetta äidilleni, mutta elämäni ei ole ollut yhtä auringonpaistetta. Minun on kovin ahdistavaa mennä käymään siellä.
Puhua ei asiasta voi, äiti ei ole koskaan yksin ilman isää. Minkäänlainen keskustelu asiasta ei onnistu, puhumme vain pinnallisista asioista. Puhelimessakin äiti paahtaa omat repliikkinsä kuin ulkoaopeteltuna - en saa edes suunvuoroa.
Koko ajan saa pelätä, että tuottaa äidilleen huonovointisuutta ja sydänkohtauksen ja sairaalareissun ja ties minkä. Hän ottaa kovin raskaasti kaikki minun elämässäni pieleen menneet asiat.
En tiedä, mitä tehdä. Olen yrittänyt puhua asiasta, mutta se ei onnistu. Olen yrittänyt olla välittämättä ja pitää etäisyyttä - tunnen syyllisyyttä.
Tunnistaako joku vastaavan asetelman omassa elämässään?
Vastaukset 7
Vanhimmat
ja pyydä hänenkin vastaamaan kirjeitse,sitten voitte keskustella,jos se onnistuu.Monesti kirjoittaminen on helpointa.
Olen 54, äiti 75.
Olen ainoa sisaruksista, jolla ei ole perhettä.
Vanhemmat muuttivat pari v. sitten samaan kirkonkylään, missä itse asun. Asumme siis lähekkäin.
joskus 10 v. sitten suhteeni äitiin muuttui radikaalisti. Jonkinlaiset suomut putoilivat silmiltäni, äidin heikot puolet paiskautuivat raa`a sti tietoisuuteeni. Tuolloin alkoi minulla hyvin jännitteinen suhtautuminen häneen. Olemme niin hirveän erilaiset, joka suhteessa.
Minuakin on raastanut syyllisyys. Kirjoitin usean vuoden ajan päiväkirjaa elämästäni. käsittelin siinä myös äitisuhdetta. Teksti on mielipuolisen poukkoilevaa: väliin rakkaudentunnustusta ja ikävää, väliin vihanpurkausta ja kaunaa...
Tällä hetkellä asiani on vähän tasaantunut.
Käyn heidän luonaan silloin, kun itselleni sopii. Käyntini ovat lyhyitä. Säännöstelen käyntejä itse.
Olen lukenut paljon Tommy Hellsteniä ja saanut häneltä paljon apua ajatuksiini.
Rukoilen myös Jumalaa, että Hän antaisi äidilleni sitä rakkautta ja kunnioitusta, jota minä itse en pysty antamaan.
Tunteeni äitiin ovat jotain seuraavaa: suru, sääli, myötätunto, jonkinlainen ymmärrys, tahto elää elämäni toisin kuin hän; katkeroitumatta.
Äiti on myös teennäisen hilpeä läsnäollessani. Hän on aina vähätellyt asioita, hänen suhtautumisensa on hyvin pinnallista. (itse olen raskaampien vesien soutaja). Emme pysty keskustelemaan luontevasti ja rakentavasti. Keskustelut ovat lähinnä tiedon vaihtoa, sen syvemmälle emme pääse.
Oli hienoa, että löysin sinun kirjoituksesi näin.
Ehkä voimme jollain tavalla antaa toisillemme voimia ...
Minä pelkään ja jännitän tytärtäni. Koskaan en ole kelvannut hänelle, aina hän arvostelee ja haukkuu minua. Nyt kun hän on saanut lapsen se hirveä suunsoitto ja syytteleminen vain pahenee päivä päivältä. Hän syyttää minua kaikista vaikeuksistaan on epäsiisti ja haukkuu minua mielisairaaksi, hulluksi ja sekopääksi. Hän on pahoinpidellyt minut kaksi kertaa. Pelkään häntä.
Minulla on mies, ystäviä ja työpaikka ja kenenkään muun mielestä en ole sairastunut mieleltäni. Olen puhunut heidän kanssaan ja ovat sitä mieltä että minä olen terve. Tyttären käytöstä pitävät kylläkin omituisena. Työpaikka terveystrkastuskin on minulle kaksi vuotta sitten tehty, ja terveeksi on todettu. En käytä mitään lääkkeitä.
onko hänellä jotain syytä haukkua, tunnetko niin?
Vai haukkuuko hän ainoastaan omaa epävarmuuttaan ollessaan nyt itsekin äiti?
Miksi annat hänen pahoinpidellä itseäsi ja millätavalla hän on sen tehnyt, teitkö rikosilmoituksen? (joskus se saattaa saada ihmisen takaisin tolpilleen, kun tekee rikosilmoituksen rikollisesti käyttäytyvästä ihmisestä, ehkä hän ei itse edes huomaa, eikä tajua mitä tekee omalle äidilleen, ennenkuin vähän näpäytät häntä?)!
Älä anna pahoinpidellä itseäsi ilman seurauksia siitä tyttärellesi/pahoinpitelijälle, kutsu poliisi, jollet itse pysty puolustautumaan.
Kirjoita tyttärellesi kirje. Kerro kuinka hän satuttaa sinua ja kysy siinä "näinkö haluat oman lapsesi sinulle myöhemmin tekevän, kuin hän nyt tekee sinulle?"! Luulis vaikuttavan, ellei tyttäresi ole hölmö, ja sairas.
Sama juttu äitini kanssa. Äiti höpöttelee puhelimessa säästä ja muista turhista asioista kuten siitä mitä muut ihmiset ovat tehneet mutta emme koskaan oikeasti pääse minkäänlaiseen keskusteluun kiinni. Jos menen käymään äidilläni niin hän touhuaa jatkuvasti jotakin eikä hetkeksikään pysähdy ja syvenny siihen että voisimme oikeasti puhua jostain oikeista asioista.Olen ajatellut tämän johtuvan siitä että perheessämme on tapahtunut kaikenlaisia ikäviä juttuja, joita äiti ei ole pystynyt käsittelemään tunnetasolla mitenkään vaan saa asiat pysymään poissa mielestään jatkuvalla touhuamisellaan. Tuntuu ikävältä kun haluaisi edes joskus puhua oikeasti niin että tulisi kuulluksi ja myös tietää mitä äidille kuuluu!
vie istumaan ja ala keskustelemaan, etkä päästä häntä siitä (puheillasi) mihinkään, ennenkuin olette keskustelleet edes jostakin vakavasti mitä nyt haluat keskustella ja kysellä.
On ihanaa lukea että välität äidistäsi noin ja olet huolissasi. Surukseni minun on myönnettävä että minä aina kerroin omat huoleni äidilleni (ja niitä riitti), enkä vissiin koskaan kunnolla kysynyt, että "mitä äiti sinulle oikeesti kuuluu?" (paitsi hänen sairastuttuaan muutaman kerran) Pelkään kuolemaa itse, enkä halua keskustella mistään, mikä liittyy kuolemaan. Nyt on äitini sairauteensa kuollut jo reilu kymmenen vuotta sitten ja isä kans, ja minua kaduttaa etten koskaan jutellut heidän kanssaan mistään kunnolla, kunhan aina vaan valitin sitä kuinka itselläni meni. Tyhmä minä! :(
(usein toivon että he näkisivät minut sieltä taivaasta ja kuulisivat ajatukseni heistä nyt, kun en ääneen koskaan sanonut... en pystynyt jostain syystä) :(
Pysäytä äitisi kuulemaan sinua ja kuuntele sinä häntä keskeyttämättä, voit tuoda omat mielipiteesi asioista ilmi sitten kun äitisi on vihdoin saanut sanottavansa sanotuksi, auttaa voit kyselemällä lisää, mutta ole se kuunteleva osapuoli, ota äitiäsi kädestä ja katso häntä silmiin kun keskustelette.
Kaikkee hyvää teille kaikille äideille ja tyttärille, joilla ne vielä ovat. :)
kerro hänelle kirjeessä mitä ajattelet ja ettei hänen tarvitse sinua jännittää, sillä rakastat häntä niinkuin hän on ja toivot hänenkin rakastavan sinua sellaisena kuin olet. Lisäisit siihen vielä, ettei ole mitään syytä jännittää sinua ja selität sitten omin sanoin että miksi niin ei ole.
Paremmin en osaa neuvoa, mutta on se kamalaa jos oma äiti jännittää omaa tytärtään, se on saatava loppumaan ja kirjeellä voit sen aloittaa.
Menestystä uudelleen tutustumiseenne, sillä siltä se vaikuttaa, ette tunne toisianne enää kunnolla.