Kauempana keskusteluissa om ERITTÄIN mielenkiintoinen analyysi.
_____________________________
Saksalainen uskontojen tutkija, professori Theo Sundermeier on luokitellut
uskontoja kahteen ryhmään: primääriuskontoihin ja sekundääriuskontoihin.
Primääriuskonto tarkoittaa kasvatususkontoa. Siihen synnytään ja sen
piirissä ihminen elää kehdosta hautaan. Sen merkitys on ennen kaikkea
yhteisöllinen. Ihmisen oma identiteetti rakentuu yhteisön kautta. Uskonto
kattaa kaikki elämänalueet ja uskonnollisuudella on voimakas
kokemuksellisuuden luonne. Uskonto on paremminkin inklusiivinen eli
erilaisuuksia sisäänsä salliva kuin eksklusiivinen eli ulossulkeva.
Sekundääriuskonto puolestaan on uskonto, jonka ihminen tietoisesti
valitsee. Hän tunnustautuu yksilönä uskonnon jäseneksi. Sekundääriuskonto
on primääriuskontoa huomattavasti poissulkevampi (eksklusiivinen).
Opilliset rakennelmat nousevat keskeisiksi. Uskonnon harjoittajat erottavat
uskonnollisen elämänalueen tiukasti erilleen maallisista asioista. He myös tekevät
voimakkaan rajan oman uskonyhteisönsä ja toisten ihmisten uskonnollisuuden
välille.
Vanhoillislestadiolaisuudessa on esiintynyt piirteitä kummastakin ryhmästä. Eri
aikoina on liikkeessä painotettu eri piirteitä ja eri tavoin.
Primääriuskonnon piirre on selvä, koska vl:ssa on vahva kasvatususkonnon
luonne. Vanhoillislestadiolaisuuteen kasvatetaan ja sosiaalistutaan
lapsesta saakka. Lapsen ja nuoren käsitys omasta minästä kytkeytyy yhteen
vl-ajattelun kanssa, uskonnosta tulee erottamaton osa omaa identiteettiä.
Vain harvat ovat liittyneet ryhmään itse vasta aikuisena.
Kasvatuksen kautta lapsi liittyy jo varhain vl-yhteisöön ja solmii suuren
osan ihmissuhteistaan tässä yhteisössä. Siten yhteisöstä irrottautuminen on
hyvin vaikeaa. Eronnut joutuu rakentamaan oman minuutensa uudestaan ja
käymään läpi vaativan kasvuprosessin. Se on enemmän kuin uudestisyntyminen!
Vielä 1950- ja 1960-luvulla vanhoillislestadiolaisuus oli melko puhtaasti
tätä primääriuskontoa myös opillisesti. Se ei suinkaan keskittänyt
energiaansa sulkemaan muita hengellisyyksiä jyrkällä tavalla ulos keskinäisestä yhteydestä, vaan kutsui muita mukaan, sisään. Se teki yhteistyötä muiden kanssa myös
käytännön tasolla. Se oli siis perusluonteeltaan inklusiivinen. SRK ei ollut
silloin vielä rakentanut herätysliikkeelle omaa opillista rakennelmaa
kieltojen ja arkielämää ohjailevien normien kautta. Yhteisö oli varsin
avoin ja salliva. Elämäntapa pohjautui toki liikkeen syntyajan agraariseen
taustaan, mutta ketään ei kontrolloitu, vaikka hän olisi tästä normista
vähän poikennutkin. Luotettiin Jumalan armolla ja hyvyydellä kutsumiseen.
Hyvä esimerkki tästä oli silloinen suhtautuminen ehkäisyyn. Se nähtiin
avioparin keskinäisenä asiana jossa heidän tuli luottaa lääkäriinsä, ei
hengellisenä normina eikä kontrollin välineenä.
Sitten 1960-1970-luvulla vanhoillislestadiolaisuus alkoi kehittyä
sekundääriuskonnon suuntaan. Tämä muutos ajoittuu ns. pappis-hajaannuksen
aikaan. Liikkeen opetukseen tuli täysin uusia piirteitä. Voimistui
uudentyyppinen eksklusiivisuus: ulkopuolisten lisäksi myös herätysliikkeen
omia pitkäaikaisia jäseniä alettiin sulkea ulos uskonyhteisöstä. Mikään
”hengellinen puhtaus” ei tuntunut liikkeen johtajille riittävän. Aina ja
aina vain piti ”puhdistaa Jumalan valtakuntaa” mystisistä hengistä, joita
riitti loputtomiin. Hengellinen väkivalta ja painostus kasvoivat sellaisiin
mittoihin, että se rikkoi tuhansien uskovaisten normaalielämän vakauden ja
rauhan vuosikausiksi. menettelytavat herättivät laajasti huomiota kirkossa,
mediassa ja muuallakin yhteiskunnassa.
Liikkeen johtavat saarnaajat alkoivat myös rakentaa uutta opillista
rakennelmaa, johon sisältyi tiukkoja arkielämää ohjailevia normeja, ja mm.
näkemys siitä että ”siioni kasvaa sisältäpäin”.
Jälleen esimerkiksi voidaan ottaa uusi, ehdottoman kielteinen ja vuosi
vuodelta tiukentunut suhtautuminen ehkäisyyn. Ehkäisykiellosta tuli nyt
koko yhteisöä julkisuudessakin leimaava sääntö ja oikean uskovaisen tunnus.
Ehkäisykielto edellytti jokaisen uskovaisen tietoista sitoutumista ja
julkista tunnustautumista, joka näkyi nopeasti kasvavana perheenä. Tästä
asiasta erikseen kuulusteltiin hoitokokouksessa aviopareja, vaatimalla
julkisesti periskuntia vastaamaan saarnaajien esittämiin, heidän
yksityiseen sukupuolielämäänsä liittyneisiin kysymyksiin. Sitä oli
häpeällistä seurata.
Toinen vastaava, ehdotonta henkilökohtaista sitoutumista edellyttänyt normi
oli televisiokielto. Siitä säädettiin käytännön menettelytapoja myöten
kirjallisesti SDRK:n vuosikokouksessa, että jokainen tv:n kotiinsa hankkiva
erotetaan suoraa päätä uskonyhteisöstä. Häntä pidetään ”uskostaan
luopuneena”, eli ”pakanana ja publikaanina”. Kaikkien paikallisten
rauhanyhdistysten edellytettiin valvovan normin noudattamista.
Noihin aikoihin myös muuta yhteistyötä ja tiedotusta ulospäin yhteiskuntan
vähennettiin. Lopulta sulkeuduttiin totaalisesti sisäänpäin, niin ettei
edes vl-perheiden koululaisten sallittu osallistuvan koulussa televisiota
tai video-ohjelmia hyödyntävään opetukseen.
Voidaankin kysyä, aiheuttiko juuri teologien laaja ulossulkeminen
60-luvulla sen, että maallikkosaarnaajat alkoivat luoda uutta kirkkoa,
jossa olisi selkeät kiellot ja käskyt jotenkin Vanhan Testamentin tapaan.
Vl-yhteisöstä jäi puuttumaan teologinen osaaminen vuosikausiksi.
Maallikoille syntyi näkemys, että sitä puuttuvaa struktuuria piti nyt alkaa
itse rakentaa. Maallikkosaarnaajilla oli kansanomainen käsitys siitä, miltä
uskonnollisuuden pitäisi näyttää. Että pitää olla omia rakennelmia, kuten
normeja, rangaistuksia ja kontrollia sekä käytännöllisiä menettelytapoja
näitä varten, uskonnosta käydäkseen. Herätysliikkeessä toimikin tuohon
aikaan legendoiksi kohotettuja maallikkosaarnaajia.
Tämän vaiheen jälkeen tehtiin SRK:ssa täyskäännös, ja alettiin uudella
tavoin veljeillä jälleen kirkon ja muun yhteiskunnan, varsinkin median
kanssa. Uuden polven kouluttautuneet lestadiolaiset tulivat mukaan
hengelliseen toimintaan. Kokonaisuutena tämä on vaikuttanut hyvin
väkinäiseltä, kun takinkäännössä ovat mukaan samat johtajat jotka olivat
vastuussa sisäänpäin kääntyneisyyden vaiheen hengellisestä väkivallasta.
Uusi polvi ei ole vielä vallan ytimessä, eli SRK:n johtokunnassa.
Lähteet:
Sundermeier, Theo (1987). Religion, Religioner. Teoksessa Lexicon
Missiontheologischer Grundbegriffe.
Sundermeier, Theo (1997). Was ist Religion? Religionswissenschaft im
theologischen Kontext
_____________________________
Saksalainen uskontojen tutkija, professori Theo Sundermeier on luokitellut
uskontoja kahteen ryhmään: primääriuskontoihin ja sekundääriuskontoihin.
Primääriuskonto tarkoittaa kasvatususkontoa. Siihen synnytään ja sen
piirissä ihminen elää kehdosta hautaan. Sen merkitys on ennen kaikkea
yhteisöllinen. Ihmisen oma identiteetti rakentuu yhteisön kautta. Uskonto
kattaa kaikki elämänalueet ja uskonnollisuudella on voimakas
kokemuksellisuuden luonne. Uskonto on paremminkin inklusiivinen eli
erilaisuuksia sisäänsä salliva kuin eksklusiivinen eli ulossulkeva.
Sekundääriuskonto puolestaan on uskonto, jonka ihminen tietoisesti
valitsee. Hän tunnustautuu yksilönä uskonnon jäseneksi. Sekundääriuskonto
on primääriuskontoa huomattavasti poissulkevampi (eksklusiivinen).
Opilliset rakennelmat nousevat keskeisiksi. Uskonnon harjoittajat erottavat
uskonnollisen elämänalueen tiukasti erilleen maallisista asioista. He myös tekevät
voimakkaan rajan oman uskonyhteisönsä ja toisten ihmisten uskonnollisuuden
välille.
Vanhoillislestadiolaisuudessa on esiintynyt piirteitä kummastakin ryhmästä. Eri
aikoina on liikkeessä painotettu eri piirteitä ja eri tavoin.
Primääriuskonnon piirre on selvä, koska vl:ssa on vahva kasvatususkonnon
luonne. Vanhoillislestadiolaisuuteen kasvatetaan ja sosiaalistutaan
lapsesta saakka. Lapsen ja nuoren käsitys omasta minästä kytkeytyy yhteen
vl-ajattelun kanssa, uskonnosta tulee erottamaton osa omaa identiteettiä.
Vain harvat ovat liittyneet ryhmään itse vasta aikuisena.
Kasvatuksen kautta lapsi liittyy jo varhain vl-yhteisöön ja solmii suuren
osan ihmissuhteistaan tässä yhteisössä. Siten yhteisöstä irrottautuminen on
hyvin vaikeaa. Eronnut joutuu rakentamaan oman minuutensa uudestaan ja
käymään läpi vaativan kasvuprosessin. Se on enemmän kuin uudestisyntyminen!
Vielä 1950- ja 1960-luvulla vanhoillislestadiolaisuus oli melko puhtaasti
tätä primääriuskontoa myös opillisesti. Se ei suinkaan keskittänyt
energiaansa sulkemaan muita hengellisyyksiä jyrkällä tavalla ulos keskinäisestä yhteydestä, vaan kutsui muita mukaan, sisään. Se teki yhteistyötä muiden kanssa myös
käytännön tasolla. Se oli siis perusluonteeltaan inklusiivinen. SRK ei ollut
silloin vielä rakentanut herätysliikkeelle omaa opillista rakennelmaa
kieltojen ja arkielämää ohjailevien normien kautta. Yhteisö oli varsin
avoin ja salliva. Elämäntapa pohjautui toki liikkeen syntyajan agraariseen
taustaan, mutta ketään ei kontrolloitu, vaikka hän olisi tästä normista
vähän poikennutkin. Luotettiin Jumalan armolla ja hyvyydellä kutsumiseen.
Hyvä esimerkki tästä oli silloinen suhtautuminen ehkäisyyn. Se nähtiin
avioparin keskinäisenä asiana jossa heidän tuli luottaa lääkäriinsä, ei
hengellisenä normina eikä kontrollin välineenä.
Sitten 1960-1970-luvulla vanhoillislestadiolaisuus alkoi kehittyä
sekundääriuskonnon suuntaan. Tämä muutos ajoittuu ns. pappis-hajaannuksen
aikaan. Liikkeen opetukseen tuli täysin uusia piirteitä. Voimistui
uudentyyppinen eksklusiivisuus: ulkopuolisten lisäksi myös herätysliikkeen
omia pitkäaikaisia jäseniä alettiin sulkea ulos uskonyhteisöstä. Mikään
”hengellinen puhtaus” ei tuntunut liikkeen johtajille riittävän. Aina ja
aina vain piti ”puhdistaa Jumalan valtakuntaa” mystisistä hengistä, joita
riitti loputtomiin. Hengellinen väkivalta ja painostus kasvoivat sellaisiin
mittoihin, että se rikkoi tuhansien uskovaisten normaalielämän vakauden ja
rauhan vuosikausiksi. menettelytavat herättivät laajasti huomiota kirkossa,
mediassa ja muuallakin yhteiskunnassa.
Liikkeen johtavat saarnaajat alkoivat myös rakentaa uutta opillista
rakennelmaa, johon sisältyi tiukkoja arkielämää ohjailevia normeja, ja mm.
näkemys siitä että ”siioni kasvaa sisältäpäin”.
Jälleen esimerkiksi voidaan ottaa uusi, ehdottoman kielteinen ja vuosi
vuodelta tiukentunut suhtautuminen ehkäisyyn. Ehkäisykiellosta tuli nyt
koko yhteisöä julkisuudessakin leimaava sääntö ja oikean uskovaisen tunnus.
Ehkäisykielto edellytti jokaisen uskovaisen tietoista sitoutumista ja
julkista tunnustautumista, joka näkyi nopeasti kasvavana perheenä. Tästä
asiasta erikseen kuulusteltiin hoitokokouksessa aviopareja, vaatimalla
julkisesti periskuntia vastaamaan saarnaajien esittämiin, heidän
yksityiseen sukupuolielämäänsä liittyneisiin kysymyksiin. Sitä oli
häpeällistä seurata.
Toinen vastaava, ehdotonta henkilökohtaista sitoutumista edellyttänyt normi
oli televisiokielto. Siitä säädettiin käytännön menettelytapoja myöten
kirjallisesti SDRK:n vuosikokouksessa, että jokainen tv:n kotiinsa hankkiva
erotetaan suoraa päätä uskonyhteisöstä. Häntä pidetään ”uskostaan
luopuneena”, eli ”pakanana ja publikaanina”. Kaikkien paikallisten
rauhanyhdistysten edellytettiin valvovan normin noudattamista.
Noihin aikoihin myös muuta yhteistyötä ja tiedotusta ulospäin yhteiskuntan
vähennettiin. Lopulta sulkeuduttiin totaalisesti sisäänpäin, niin ettei
edes vl-perheiden koululaisten sallittu osallistuvan koulussa televisiota
tai video-ohjelmia hyödyntävään opetukseen.
Voidaankin kysyä, aiheuttiko juuri teologien laaja ulossulkeminen
60-luvulla sen, että maallikkosaarnaajat alkoivat luoda uutta kirkkoa,
jossa olisi selkeät kiellot ja käskyt jotenkin Vanhan Testamentin tapaan.
Vl-yhteisöstä jäi puuttumaan teologinen osaaminen vuosikausiksi.
Maallikoille syntyi näkemys, että sitä puuttuvaa struktuuria piti nyt alkaa
itse rakentaa. Maallikkosaarnaajilla oli kansanomainen käsitys siitä, miltä
uskonnollisuuden pitäisi näyttää. Että pitää olla omia rakennelmia, kuten
normeja, rangaistuksia ja kontrollia sekä käytännöllisiä menettelytapoja
näitä varten, uskonnosta käydäkseen. Herätysliikkeessä toimikin tuohon
aikaan legendoiksi kohotettuja maallikkosaarnaajia.
Tämän vaiheen jälkeen tehtiin SRK:ssa täyskäännös, ja alettiin uudella
tavoin veljeillä jälleen kirkon ja muun yhteiskunnan, varsinkin median
kanssa. Uuden polven kouluttautuneet lestadiolaiset tulivat mukaan
hengelliseen toimintaan. Kokonaisuutena tämä on vaikuttanut hyvin
väkinäiseltä, kun takinkäännössä ovat mukaan samat johtajat jotka olivat
vastuussa sisäänpäin kääntyneisyyden vaiheen hengellisestä väkivallasta.
Uusi polvi ei ole vielä vallan ytimessä, eli SRK:n johtokunnassa.
Lähteet:
Sundermeier, Theo (1987). Religion, Religioner. Teoksessa Lexicon
Missiontheologischer Grundbegriffe.
Sundermeier, Theo (1997). Was ist Religion? Religionswissenschaft im
theologischen Kontext
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tämä on niin hyvä kirjoitus ja päällisin puolin vastaa todellisuutta että tällaisten hyvien kirjoitusten ei soisi hautautuvan roskajuttujen sekaan.
Tämä selittää sen miksi ry:llä on tänä päivänä sellaista kuin on. Ja selittää myös hoitokokouksest! Mitä onkaan pimeys SRK:ssa.
"jumaluus" on aina rakentanut linnakkeita, joissa joukkoon kuuluminen on normittunut "lihaan" vetoavien säädösten perustalle. Mitä ehdottomammat säädökset, sitä uskottavampi yhteisö. On siten "luonnon lakien mukaista", jos yhteisön kehitys lakia noudattaen johtaa yhä tiukkeneviin päätöksiin, joita "seurakunnan" nimissä tehdään.
Valitettavasti lakiusko vain ei ketään pelasta!