Millainen defenssi on autistinen fantasia?
Autistinen fantasia? Luukkoselle kysymys
ritalin
284478
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Oliskohan tämä sitä autistista fantasiaa:
"Tähän oireeseen liittyen uppoudun omaan haave/unelmamaailman rakenteluun toisinaan jopa sairaan pikkutarkasti. saatan esimerkiksi laatia minuuttiaikataulun matkalla kanariansaarille, johon en ole edes välttämättä lähdössä..Toisinaan haaveilen mikä olisi ollut ideaali tapa elää elämää tähän päivän saakka."
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4500000000001302&posting=22000000026342055
Sain sen käsityksen, kun luin ainoan aiheesta saatavilla olevan lauseen, että henkilö suunnittelee asioita, joilla ei ole yhteyksiä todelliseen käytäntöön.
Toisaalta sain käsityksen, että se olisi laajempikin oireilu, missä henkilö vetäytyy sisäiseen maailmaan...
Periaatteessa tällöin ei ehkä ole autismin kohdalla defenssi ja defenssi sanan käyttö sopisi psykooseissa.
Jos kyseessä olisi defenssi autistin kohdalla, niin esim. lampulla silmiin osoittelu kaiketi parantaisi valo-yliherkkyyden.
Tähän saa kyllä muutkin vastata, kun psykopatologia ei ole ilmeisesti vielä huomannut viestiä.
Minusta tuo on vain fantasiaa. Autistinen fantasia olisi sellaista, johon toisen on vaikea eläytyä. Esim. "Seikkailuni Marsissa" ei olisi autistista, jos kertomus viihdyttää muita. (Olin maalla.)
Ei kai fantasioiden tarkoitus ole olla viihdyttäviä muuta kuin haaveilijalle itselleen? Jaettua fantasiaa kutsutaan tarinankerronnaksi.
Vietin lapsuuteni pääasiassa mielikuvitusmaailmaani rakennellen, enkä tosiaankaan välittänyt jakaa sitä muiden kanssa. Fantasioitteni viihdearvo oli minulle korvaamaton, mutta muille ne olivat vain satunnaisen ihmettelyn aihe.
"Toisinaan haaveilen mikä olisi ollut ideaali tapa elää elämää tähän päivän saakka."
"Minusta tuo on vain fantasiaa. Autistinen fantasia olisi sellaista, johon toisen on vaikea eläytyä."
Hmm... huvinsa kullakin. :)
En ole aivan varma, mutta onko autistinen fantasia siis juuri autisteille tyypillinen defenssi?
Käsitin, että sitä olisi myös psykooseissa.
Mitä se oikein suojaa, jos se on defenssi? Onko niin, että omiin maailmoihin vaipuminen korvaa jotenkin rajoittuneisuutta todellisuudessa?
Kaipa minullakin on tuota autistista fantasiaa silloin ollut...
Kaikenlaisia fantasioita. :D
Taannoin väitin sinulle, etten löydä itsestäni defenssejä. :)
Nyt, kun mietin, kyllä niitä on. :) Ainakin tyhjäksitekeminen, eristäminen, identifikaatio, identifikaatio agressoriin ja joitain muita vielä.
Projektiivista identifikaatiota en kuitenkaan myönnä käyttäväni. :D
Autisteilla tämä fantasiamaailma lienee tosiaan tyypillinen. Kun olen lukenut joidenkin asperger-henkilöiden kirjoituksia, niin ovat kertoneet, että erityisesti lapsena(kuten Per Aspera) ovat eläneet hyvin kehittyneessä mielikuvitusmaailmassa.
Tapasin erään aikuisen henkilön jokin aika sitten, jolla oli jonkinlainen fantasiamaailma päällekkäin todellisuuden kanssa.
30. P Ä I V Ä U N E L M O I N T I
__________________________________________________
Päiväunelmointi (day dreaming) on fantasioihin uppoutumista valveilla.
Blackman (2004: 37) nimeää nukkumisen *topografiseksi *regressioksi: Välillä vaivut kernaammin uniin kuin kohtaat todellisuuden. Liikut defensiivisesti tietoisuudesta tiedostamattomaan.– Päiväunelmoinnilla on samoja defensiivisiä funktioita kuin varsinaisella unen-näölla. Merkittävä ero on regression määrässä (nukkuessa suuri) ja ajattelun karakteristikoissa: nukkuessa paljolti *primaari-prosessin luontoista. Päiväunelmoinnissa ajattelu on kuitenkin pääosin *sekundaari-prosessia.
Päiväunelmointi on suuri lohduttaja elämän murheissa. Menneisyyden hyvä auttaa kantamaan nykypäivän ankaruutta. Mutta päiväunelmointi voi myös auttaa tulevaisuuden suunnittelussa. Fantasioihin uppoutumista käytetään apuna myös rentoutuksessa. Suosittu suositus on kuvitella oloa riippukeinussa palmun alla. Tärkeää ei kuitenkaan ole rentoutuneisuus, per se, vaan hyvän olon tunne riippumatta sen fysiologisista korrelaateista tai mielellisistä sisällöistä.
Niinpä toisille regressiiviset riippukeinu-fantasiat voivat olla ahdistavia ja toiminnalliset taas rauhoittavia. Waltarin "Sinuhesta" (1945) muistamme Roju Kyrmyniskan, jonka onnistui syyrialaisten piirityksessä pitää Ghaza egyptiläisillä. Kun Horemhebin joukot olivat murtaneet piirityksen, kävi Roju unettomaksi, ja neljäsataa kadonnutta aasin häntähihnaa alkoivat taas vaivata häntä. Myöhemmin "orjat (- -) jyskyttivät kuparihelaisilla tukeilla muureja ja helisyttivät kilpiä päällikkö Rojun oven edessä, jotta hän olisi luullut, että Ghazaa yhä piiritettiin ja rauhassa nukahtanut".
Elokuvassa "Viides hyökkäys" (1972) eversti Wagner makasi haavoittuneena teltassaan jossain Jugoslavian vuorilla 1943. "Tämä hiljaisuus ahdistaa minua", hän sanoi. Mitä teemme, herra eversti?", kysyi nuorempi upseeri. "Ampukaa kaikilla aseilla!" Patteristo ampui muutaman minuutin, ja eversti rauhoittui. (Vrt. Luukkonen 2003: 48, 53.)
Päiväunelmoinnin teemat liittyvät usein rakkauteen. Kukapa osaisi asian viiltävämmin kuvata kuin Roy "Only the Lonely" Orbison; "In Dreams" (1963):
In dreams I walk with you
In dreams I talk to you
In dreams you're mine all the time
We're together in dreams, in dreams
But just before the dawn
I awake and find you gone
I can't hep it, I can't help it if I cry
I remember that you said goodbye
"Blue Velvetissä" (1986) gangsteri Frank Boot (Dennis Hopper) soittaa kappaletta "In Dreams" mutta ahdistuu itse siinä määrin että soittaminen täytyy lopettaa.
Jollain ihmisillä päiväunelmoinnin teemat liittyvät heidän menneeseen kärsimiseensä yms. Tämä voi merkitä traumojen uudelleenkäsittelyä ja työstämistä tai (todennäköisemmin) vajoamista ('seksualisoituneeseen') *masokistiseen fantasiaan. Tällöin päiväunelmointi saattaa olla osin epäonnistunutta.
Madame Butterfyn fantasiaksi (Puccinin oopperan mukaan) nimitetään eronneiden lapsilla ilmenevää toistuvaa päiväunta, jossa vanhemmat tulevat takaisin.
Päiväunelmointi on terapeuttisessa käytössä mm. sellaisissa coping-tekniikoissa kuin visualisointi sekä ohjattu fantasia ja ohjattu imaginaatio. Näitä voidaan käyttää mm. urheiluvalmennuksessa.
Pertti Luukkonen (2004): 50 defenssiä.
Hienoa, kiitos!! Tällaista toivoinkin kuulevani. :) Antoikin poikkeuksellisen paljon vastauksia. Myös joitain kysymyksiä. :)
"Jollain ihmisillä päiväunelmoinnin teemat liittyvät heidän menneeseen kärsimiseensä yms. Tämä voi merkitä traumojen uudelleenkäsittelyä ja työstämistä tai (todennäköisemmin) vajoamista ('seksualisoituneeseen') *masokistiseen fantasiaan. Tällöin päiväunelmointi saattaa olla osin epäonnistunutta."
Hmmm. Minulla on kyllä monenlaista päiväunelmointia, mutta huomaan, että myös tällaista vajoamista traumaattisiin tapahtumiin on.
Usein myös muistan menneisyyden tapahtumat melkeinpä sitä paremmin, mitä traumaattisempia ne ovat olleet.
Tämä on siinä mielessä masentavaa, että tällöin koko maailmankuva on melko pessimistinen ja masennukseen viettävä.
Eräs asia, mikä nousi mieleeni on, että tämä fantasiointi liittyisi saumattomasti neuroosiin ja pakkoajatteluun.
Tätä uskoani vahvistaa se, että lainaamani henkilö kertoi päiväunelmoinnin liittyvän käsien tärinään.
Myös tuosta sinun viestistäsi tulee saman suuntaista mieleen:
"Kun Horemhebin joukot olivat murtaneet piirityksen, kävi Roju unettomaksi, ja neljäsataa kadonnutta aasin häntähihnaa alkoivat taas vaivata häntä."
Eli tämä äijä tuossa ajatteli pakonomaisesti/neuroottisesti häntähihnoja ja tarvitsi fantasian suojautuakseen tältä ajatukselta ja rauhoittaakseen mielensä.
Autismiin kuuluu pakkoneuroottinen oireilu, joten ilmeisesti autisti rentouttaa itseään fantasioimalla?
Myös psykoosissa on pakko-ajattelua ja ilmeisesti psykoottinen sitten jotenkin materialisoi pakko-ajattelun fantasioina?
Lainaamani henkilö mietti, miten hän olisi voinut toimia paremmin menneisyydessä...
Se voisi olla neuroosia. Eli fantasiointi voi olla myös neuroottista/pakonomaista.
Mielestäni kyse voisi olla pakko-ajattelun tietynlaisesta materialisoitumisesta.
Roju sai nukuttua paremmin, kun käytti fantasiaa avukseen.
Olen huomannut, että neuroottinen pakko-ajattelu estää melko hyvin kaikenlaista tekemistä ja toimintaa.
Ehkä fantasian toimiminen tulee tehokkaammaksi ja asiat onnistuvat.
Itselläni neuroottisuus on sitä pahempaa, mitä masentuneempi olen. Samoin toimiminen vaikeutuu samassa suhteessa.
Samaan liittyy myös perfektionistinen ajattelu. Pakonomainen perfektionistinen fantasiointi edistää tosin tekemättömyyttä ja toiminnan vaikeutta.
Pakonomaiseen ajatteluun liittyy syyllisyyden tunteita.
Unelmointi oli lapsena ainakin minulle keino tappaa tylsyyttä ja sulkea rasittava ulkomaailma pois tietoisuudesta. Esimerkiksi luokkahuoneen hälinässä ei voinut keskittyä ja siitä tuli hyvin ahdistunut ja jännittynyt olo. Koulukirjan lukemisesta ei tullut mitään, mutta fantasiamaailmassa oli ihan rauhallista. Fantasiointi on vähän kuin pakoa pään sisällä olevaan hiljaiseen huoneeseen tai rentouttavaa minilomailua. Tosin aika reaktiivista sellaista. Tahdonalainen unelmointi (esim. ohjattu mielikuvamatkailu) on ollut minulle aina aika vaikeaa, mutta tylsät tai stressaavat tilanteet käynnistävät unelmoimisen/dissosiaation.
Muistan jostain lukeneeni että vangit joita kidutettiin sitomalla heidät tiukaksi paketiksi märillä köysillä ja peitteillä kokivat ruumiistairtautumiskokemuksia. Ehkä hekin pakenivat karua todellisuutta fantasioihinsa. Toisaalta myös täydellisessä aistityhjiössä ihminen siirtyy mielen sisäisiin maailmoihin (tai astraalitasoille kuten mystikot haluavat uskoa) hyvin nopeasti.
Ehkä autistien hermosto reagoi voimakkaammin sekä tylsyyteen (=aistiärsytyksen vähäisyyteen) että kipuun ja stressiin (=mukaan lukien aistiyliherkkyydet) ja pistää heidät "menemään transsiin".
Miksi se halutaan poistaa - jos unelmointi poistetaan lääkkeillä tai psykoterapialla - mitä jää? Eikö se ole tylsämielisyys?
Albert unelmoi ja tuloksena oli suhteellisuus teoria.
hoitoa?
Ilmeisesti unelmointi ei kuulu nykypäivän hyveisiin. Unelmointiin kykenevä ihminen ei ole tarpeeksi tehokas, eikä halukas ostamaan valmiita unelmia - siis markkinavoimien kannalta hyödytön.
En tiedä, tarvitaanko siihen hoitoa, mutta voi olla syytä hakea ulkopuolista apua, jos unelmointi haittaa jatkuvasti jokapäiväistä toimintaa, niin että mieluummin elää fantasiassaan, kuin kohtaa todellisuuden.
Kaipa, jos siltä tuntuu, niin kaikesta voi mennä terapeutille...
Viestisi aukaisi joitain asioita, joita mietin. Antoi hyviä vastauksia ja auttoi itsetutkiskelussa.
Eli nyt tämä koko haaveilu alkoi hahmottua minulle ja pystyn yhdistämään sen myös neuroosiin.
Eli fantasia on puolustuskeino kestämätöntä tilannetta kohtaan. Kun assi joutuu tilanteeseen, joka menee käsittelykyvyn yli, hän pakenee tilannetta fantasioihinsa.
Tosin yleensä assin sen keskittymishäiriöpiirteen on sanottu olevan "itseensä vaipumista".
Omalla kohdalla muistan selkeästi lapsuudesta jaksoja, jolloin olin ns. itseeni vaipuneena. Nyt kun mietin, niin aikuisiällä tällainen tila on selvästi erotettavissa hallitsevaksi tilaksi.
Nyt kun en ole siinä tilassa, niin voin tutkia sitä paremmin ja mielestäni se tila liittyy masennukseen (mm. syyllisyyden tunteita).
Sellainen sekava stressin hallitsema tila, eikä pysty keskittymään olennaiseen.
Tuo tila liittyy myös keskeisesti siihen, etten pysty käsittelemään asioita mielessäni.
Fantasiointia on myös ilman tuota tilaa, eli nykyisessäkin tilassa, mutta se on kontrolloitua ja ainoastan käytännön tarkoituksia ajavaa.
Muistan, että etenkin lapsena menin helposti ajatuksiini kesken tylsien tilanteiden. Samoin oppitunnit, jolloin keskittyminen oli mahdotonta ja olin väsynyt, jäin haaveilemaan omiani.
Tuntui, että haaveilusta oli melkoinen käytännön haitta.
Sitten keksin joskus ylä-asteen aikana, kuinka käyttää haaveilua käytännön apuna kolutoimissa. Eli keskitin fantasiani käytännön asioihin.
Väitän, että pakko-ajattelu on seurausta siitä, kun jotain asiaa ei voida käsitellä mielessä... ja kun henkilö vaipuu fantasiaan, hän pakenee tuota tilannetta, jossa asioiden käsittely on vaikeutunut (mutta toisaalta kohtaa sen).
Eli toisaalta fantasia lienee pakko-ajattelun vaihtoehto, mutta toisaalta ne lienevät päällekkäisiä ja fantasiaa saattaa ohjata pakko-ajattelu, joka on seurausta käsittelyn yli menevästä asiasta.
Freudilaisen, mielestäni täysin toimivan ideologian mukaan kestämättömät tilanteen jätetään käsittelemättä ja "kapseloidaan" tiedostamattomiksi osioiksi persoonaan.
Pakko-ajattelu on aina käsittelemättömän asian ilmentymä.
Autistilla aivojen kyky aistitiedon ja tunteiden käsittelyyn on heikentynyt ja seurauksena on pakko-ajattelu.
Kun esim. tunteet, tai aistiärsykkeet ylittävät sietokyvyn, henkilö voi oireilla niitä pakko-ajatuksina.
Ja todellakin myös tylsyys aiheuttaa itseensä vaipumista...
Lieneekö silloin syynä se, että käytäntö ei tarjoa mielekästä toimintaa ja antaa siten tilaa käsittelemättömille asioille nousta hallitseviksi?
"Toisaalta myös täydellisessä aistityhjiössä ihminen siirtyy mielen sisäisiin maailmoihin (tai astraalitasoille kuten mystikot haluavat uskoa) hyvin nopeasti."
Tästä tuli mieleeni, että autisteille tehdyt tutkimuukset unesta... kertovat, että uni tasaantuu tietyssä vaiheessa, eikä autisti saavuta syvimpiä unen tasoja.
Luulisin, että johtuu siitä, ettei käsittelykapasiteetti salli tällaista. Jokin tällainen oire voi kulkea käsi kädessä pakko-ajattelun ja itseensä vaipumisen kanssa.
Ja todellakin väitän, että unella ja autismin itseensä vaipumisella on yhdistävä tekijä.
Kun unessa ei voida käsitellä asioita valmiiksi, se ajaa päiväuneksintaan, mikä kertoo asioiden käsittelyn vajavaisuudesta.
Aasseilla on myös kaikenlaisia pelkotiloja... pelot käsitellään unessa. Tällöin siis pelon kohtaaminen ei tapahdu unessa, vaan nousee pintaan valveilla kohdattavaksi.
Kysymys kuuluu... voiko autismia lääkitä jonkinlaisella paremmalla unella?
>"Kysymys kuuluu... voiko autismia lääkitä jonkinlaisella paremmalla unella"?
Ainakin minulle uni ja riittävä lepo on ollut aina hyvin tärkeää. Jos jostain syystä en saa nukuttua tarpeeksi, menen nopeasti huonoon kuntoon. Muutama vuosi sitten murehdin yksityisasioitani yökaudet, aloin oirehtia psykoottisesti. Kun sain nukahtamislääkkeitten avulla levättyä muutaman yön, olin taas ihan kunnossa. Poissaolokohtauksia ja päiväunelmointia minulla on aika paljon virkeänäkin, mutta väsyneenä olen ihan muissa maailmoissa.
Pakko-ajattelu on mielestäni jonkun ajatuksen rituaalinomaista ja kaavamaista toistelua (esim. ajatus siitä että hella jäi varmaan päälle pyörii jatkuvasti mielessä tai ehkä joku loru tai ramatunlause tai numerologinen arvoitus). Fantasiat ovat kokemuksena paljon rikkaampia ja moniaistisempia kuin pakkoajatukset ja fantasioiden sisältö on ainakin minulla yleensä myönteinen. Itse asiassa fantasia ei ole edes ajatus, vaan PAIKKA, jonkinlainen rinnakkaistodellisuus, jossa voi ajatella ja kuvitella toimivansa.
Unelmointi on myös luovuuden palveluksessa.
elämässä selviytymiseen, mutta tarvitaako analyyttistä prykoterapiaa?
uutiset toistaa samoja asioita päivästä toiseen. Jotkut henkilöt jäävät mieleen ja pulpahtavat esiin tuon tuostakin ilman aktiivista kutsumista. Se tuntuu oudolta. Television vähemmällä katsomisella voi niistä päästä eroon. Onneksi ne sitten unohtuvat yhtä nopeasti, kuin ovat ilmaantuneetkin.
On myös toisenlaisia ajatuksia, jotka liittyvät kärsiottyihin vääryyksiin. Ainoa keino päästä niistä on antaa anteeksi kiusaajalleen ja se onnistuu kun ymmärtää, että katkeruus on myrkky joka kalvaa kärsijän mieltä. Parempi päästä siitä eroon.
lääke
Vaikka päiväunelmoijia ovatkin on jalat tiukasti maassa - konkretia kohtaa huimat ajatuksen lennot = tuloksena toteutuskepoista luovaa hulluutta. Kumma kyllä assit saavat usein myös muut hyväksymään "päähänpistonsa" jotka eivät ole sinänsä päähänpistoja, vaan jopa vuosikymmenien aikana kypsyneitä ideoita...
olen aina ollut hyödytön.
Pakeneminen,pakenemiseksi olen sen kokenut,mutta myös sallituksi itselleni,kun olen unohtunut unelmiini.
Tietoisestikin olen paennut lukemiseen,kirjan henkilöiden elämään jo lapsena.
Pakko-oireet ovat helpottaneet,unelmoin luvalla, vaikka elämä ei enää nyt ole hallitsematonta ja niin uhkaavaa.
Olen tajunnut,että kaikki itsestä irtaantumisen tunne on ollut suojakeinoa,silti se suojakeino on ollut lähes kestämätöntä,irrationaalista,ja silti sillä on ollut tarkoitus, miten olisin kestänyt ilman minän suojakeinoa?
Olen unelmoinut aina koska olen luova ja ollut luova,koska olen kyennyt unelmointiin?
Kaikesta kivusta,epätodellisuuden tunteesta ja niistä kauhuista on tullut luovuuden lähde!?-
Pakko-neuroosit eivät ole kuitenkaan luovuuttani estäneet vaikka jossain niin sanottiin.Miksi?Miksi ei?
Mun mielestä noi pitää erottaa toisistaan. Autistinen fantasia on pakopaikka, jossa on rauhallista ja ajatus liukuu vapaasti kohteesta toiseen ja joka erottuu selvästi muusta todellisuudesta, kuin vesi ilmasta. Paranoidi fantasia taas jumiutuu lukemattomiin yksityiskohtiin ja rakentelee niistä verkkoja, jotka alkavat ohjata vähitellen yhä enemmän kaikkea ajattelua ja toimintaa. Autistisessa fantasiassa ihminen on dissosioituneena, paranoidissa fantasiassa assosioituneena suhteessa muuhun todellisuuteen.
Tosiaan unelmoinnissa on valtava potentiaali luovuuden suhteen. Kun pystyy hallitsemaan unelmointia, sen voi ottaa käytäntöä hyödyttävään käyttöön.
Tässä hieman taas mietiskelin... Eli autistinen fantasia on siis kokolailla mitään sanomatonta, tai vailla käytännön merkitystä omaavaa, sillä pakopaikkana se ei voi juurikaan omata kytköksiä todellisuuteen?
Esim. Fantasioi täysin fantasianomaista tilannetta ja tapahtumia... Onko sinulla fantasioissa ollut juoni, vai onko ne irrallisia juonettomia? Minulla niissä on tiettyjä juonia kyllä.
Autistinenn fantasia on siis varsinaista päiväunelmointia ja muistuttanevat unta dynamiikaltaan.(?)
Sitten mainitsit paranoidin fantasian. Mielestäni nyt tämä paranoidi kuvaisi paremmin sitä, mitä sanon käyttäväni käytännön hyötynä.
Mutta missä vaiheessa tämän tyyppinen ajattelu menee paranoidiksi?
Ilmeisesti siinä vaiheessa kun käsitellään sellaista, mitä ei ole älyllisesti mahdollista käsitellä?
Paranoidi fantasia on mielestäni sellainen, jossa merkityksettömät tai vähämerkityksiset asiat saavat ihmisen mielessä suuren (ja negatiivissävytteisen) merkityksen. Ihminen voi esimerkiksi juuttua päiviksi tai jopa kuukausiksi, ehkä jopa vuosiksi, märehtimään jotakin mitä joku toinen on joskus sanonut tai tehnyt. Tai kuvittelee, että muut puhuvat hänestä jatkuvasti pahaa selän takana tai katsovat ilkeästi tai hautovat kataluuksia.
Tällaisia asioita paranoidi fantasioi päivät pääskytysten ja miettii, miten voisi välttää häneen muka kohdistuvat uhkatekijät ja kuinka kostaa oletetuille kiusanhengille, jotka ovat salaliitossa häntä vastaan. Paranoidi fantasia ei siis ole rauhallinen pakopaikka, vaan ahdistava ja henkisesti kuormittava ajatusmyrsky, joka kaappaa ihmisen valtaansa.
Mielestäni autistisissa fantasioissa (ainakaan omissani) ei ole juonta tai erityistä sisältöä, vaan ne ovat kuin abstrakteja maalauksia tai auringon heijastusta veden pinnalla tai etäistä musiikkia tai kuin pehmeää pumpulia johon uppoaa. Voi olla, että autistinen fantasia on esikielellistä ja vastaa suunnilleen pikkuvauvan kokemusmaailmaa.
Paranoidin ja autistisen fantasian ero on myös siinä, että paranoidissa fantasiassa minätietoisuus (vaikkakin valheellinen sellainen) lisääntyy ja autistisessa fantasiassa minätietoisuus katoaa.
"Paranoidi fantasia ei siis ole rauhallinen pakopaikka, vaan ahdistava ja henkisesti kuormittava ajatusmyrsky, joka kaappaa ihmisen valtaansa."
Taisin kuvailla jotain samantapaista, joten varmaan osasit yhdistää? :)
Olen käsittänyt, että aspergereilla paranoia ja psykoottisuus liittyy yleensä sosiaalisten tilanteiden väärin tulkintaan. Eli koska sosiaaliset tilanteet menevät yli hilseen ja logiikan ja assi koittaa yhdistellä asioita, tulee paranoidiksi.(?)
Niin, ja olen lukenut jostain, että psykoottiset kohtaukset ovat asseille tavallisia etenkin nuoressa aikuisiässä.
"Voi olla, että autistinen fantasia on esikielellistä ja vastaa suunnilleen pikkuvauvan kokemusmaailmaa."
Hmm. kuvailit faantasiaasi niin erikoisella tavalla, etten päässyt siihen käsiksi. Ei minun fantasioissani aivan mitään "muodottomuuksia" esiinny. On niissä yleensä henkilöitä ja muuta...
Sain eilen tietää terapiassa, että osasyy muutaman vuoden jatkuneeseen ahdistukseeni on neuroottisuus. Lähdin etsimään aiheesta lisää tietoa ja törmäsin tähän keskusteluun. Autismiin ilmeisesti kuuluu paljon neuroottisia piirteitä ja löysin keskustelusta monta tuttua asiaa.
"...fantasia on puolustuskeino kestämätöntä tilannetta kohtaan"
Kun ahdistukseni oli pahimmillaan, minulla oli masokistisia fantasioita (täysin ei-seksuaalisia), joissa minua pahoinpideltiin eri tavoin. Silloinen psykologini analysoi sen itsensä rankaisemiseksi kun jonkinlaisena perfektionistina tuntee itsensä niin huonoksi.
"Usein myös muistan menneisyyden tapahtumat melkeinpä sitä paremmin, mitä traumaattisempia ne ovat olleet."
Kuten myös minä. Muistan yksityiskohtaisesti esimerkiksi koulukiusaamiseen tai nolostumisiin liittyvät tilanteet ja ne palaavat aina välillä takaisin huomauttamaan tyhmyydestäni.
Oireeni myös pahenevat selkeästi kun en saa nukkua tarpeeksi. Kärsin yhden yön valvomisesta koko seuraavan viikon ja se laukaisee myös muita ongelmia.
Haluan ehdottomasti tietää lisää... Kiitos kun autoitte minua löytämään tälle kaikelle sanoja.
Tämä kuulostaa todella tutulta. Olenkin yrittänyt jostain löytää toista, jolla olisi samanlaisia "maailmoita", kuin minulla. Maailmoita on joka päivä, ne nivoutuvat tosielämän kanssa yhteen. Niissä yleensä toistetaan samanlaisia teemoja, aiheet ovat kirjallisuudesta. Olenkin nuorempana kirjoittanut päiväkirjaani, että tosielämä muodostaa vain raamit päänsisäiselle todellisuudelle. Nappailen näitä maailmoita, kuin joku toinen joisi kahvia tai polttaisi tupakkia. Kirjallisuudesta löytyy ikäänkuin "ovia", reittejä. Minulla on mielikuvituskavereita, joiden kanssa juttelen ja muutama hyvin rakentunut ja suunnitelmallinen ympäristö. Yleensä toistan samankaltaisia juonia pienin variaatioin.
Minulla on ADD -diagnoosi, AS -piirteillä. En ole paranoidi, enkä psykoottinen. Erotan kyllä todellisuuden mielikuvituksestani. Fantasiat elävät ikäänkuin arkielämän lomassa, auttavat minua eteenpäin.
Enkä voi käsittää, kuinka TAPPAVAN TYLSÄÄ täytyy sellaisten ihmisten elämä olla, joilla ei ole maailmoita! Miten he kestävät? Mitä he tekevät vaikka kävelymatkalla? Pistävätkö he aivot pois päältä vai suunnittelevatko päivää eteenpäin? Minulle oli suuri yllätys, ettei kaikilla ole maailmoita - ajattelin vain, että ne eivät kehtaa niistä puhua, vähän niinkuin eivät kehtaa syödä rakettispagettia lusikalla, vaan haarukalla. Ajattelin, että kyllä ne kotona sitä syö lusikalla, kuitenkin, niillä on salassa ihan samanlaista sielunelämää, kuin minullakin.
Kun hiffasin, että eipäs olekaan samanlaista heillä, meni minulla kylmät väreet selkäpiissä ja aivoissa soi pieni "iiik". Silloin hävetti kovasti, tahdoin piiloutua ja vetäytyä kokonaan rinnakkaistodellisuuteeni. Ajattelin, että minusta näkyy jotenkin ulospäin tämä hölmöys.
Minulla on teoria, että maailman kaaottisuus ja pelottavuus on minulle helpompaa käsittää, kun kykenen ohjaamaan aivoni muualle. Muutoin aistitulva ja ihmisten läsnäolo olisi sietämätöntä, esim. kävelyllä kaupungilla, jos ei ole mitään muuta, mihin keskittyä. Jos mukanani on ystävä, jonka kanssa jutella, en tarvitse maailmoita, koska silloin keskityn ystävääni. Tarvitsen aina jotain, johon keskittyä. En voi käsittää sellaista mielentilaa, että olisin jossain kauppakeskuksen kaaoksessa, enkä keskittyisi mihinkään.
Minua inhottaa se, miten ihmiset tuntuvat tönivän minua jo monen metrin päästä. Pahana päivänä ihmisten keskelle meneminen tuntuu sille, kuin hyppäisi keskelle tappelunujakkaa. Äänet, etenkin ohiajavien bussien ääni, on inhaa sahalaitaa ja kun sitä hurinaa ja pölinää on tasainen matto, tuntuu siltä, että aivot sulaisivat siihen paikkaan ja valuisivat korvista ulos :D
Ritalin auttaa tähän ja vähentää maailmoiden tarvetta. Muutaman kerran olen Ritalinia otettuani bussissa havahtunut siihen, että olen ihan vain seurannut maisemia bussin ikkunasta, enkä ole ollut maailmassa! Maailmoihin uppoamisen Ritalin tekee myös vaikeammaksi, tuntuu siltä, kuin todellisuuden rajat olisivat silloin jäykemmät. Rajojen jäykkyydestä on joissain tilanteissa apua, toisissa tilanteissa taas tulee ikävä sellaista lilluvampaa mielenympäristöä.
Ei sellaisessa tilanteessa ole mielestäni milläin tapaa epätervettä, että lähettää mielensä muualle, maailmoihin juttelemaan mukavien ihmisten kanssa kahville Lontooseen tai ufo-alukseen katselemaan tähtiä. Jos itsensä suojelun lopettamiseksi ihminen hankkiutuu terapiaa, sehän on, kuin ampuisi itseään jalkaan! Niin minä olen tämän käsittänyt ja siksi olen rauhassa maailmoissani ja nautin elämästäni, joka on jännää!
Vaan nytpä minä otan yhden maailman, vaikka sellaisen, jossa on Aleksanteri Suuri ja lähden kauppaan ostamaan jäätelöä.
(Olen riemuissani, jos joku kaltaiseni vastaa minulle!)
(Etten ole yksin outo.)
Muuta en tiedä kuin että joskus kaikki menee päin Persepolista kuten Aleksanteri suuren sotajoukot.